Matkaa tehtiin 750 km ja aikaa siihen meni 15 tuntia. Sinä aikana tuli sitten kudottua yksi villapaidan alku, kuvattua rapiat 400 kuvaa ja nähtyä virtaavaa vettä useampikin tuhat kuutiolitra.
Aivan ensimmäiseksi, ennenkuin pääsen matkakertomuksen alkuun, haluan kuitenkin lähettää terveiset sille instanssille, joka pitää yllä http://www.ilm.ee/ -sivustoja. Ja terveiseni ovat tässä: "Hankkikaa uusi ammatti! Menkää vaikka ojankaivuuseen!", kuten lukioaikainen englanninopettajani aikanaan tapasi luokkaa kannustaa.
Nimittäin, jos olisimme uskoneet ilm.ee:tä, olisimme istuneet koko pitkän päivän Otepäällä verhot ikkunoiden edessä hämärän hyssyä pitäen. Luvattu oli sadetta niin Narvaan kuin koko Pohjois-Viroon. Ja mikä oli todellinen säätila: aivan upea. Mieltä ja silmää hivelevä aurinkoinen kevätsää helli meitä koko matkan ajan! Että se siitä sääprognoosista.
Liikkeelle lähdimme todella varhain. Minä nousin ylös jo klo 04.00, perheen miespuoliset, Kimmo ja Latte, tuntia myöhemmin. Ja kello 06.00 starttasimme liikkeelle Otepäältä, suuntana Itä-Viron koillisin kolkka, Narva.
Ystävällisten ihmisten kaupunki
Venäjän rajalla sijaitseva yli 66.000 ihmisen Narva on yksi Viron köyhimmistä kaupungeista, ellei köyhin, riippuen millä mittarilla köyhyyttä mitataan. Köyhyys ja ankeus näkyvät erityisesti neuvostoaikana rakennetussa keskikaupungissa, jossa toinen toistaan rumemmat suuret Stalinin ajan rapistuneet kerrostalot ja bunkkereita muistuttavat ostoskeskukset reunustavat vilkkaasti liikennöityjä katuja. Harmaus ja katupöly lisäävät kevätpäivänä maiseman ankeutta. Myös ihmiset kaduilla vaikuttavat nukkavieruilta, asusteiden yleisväritys on tummaa, nuhjuista. Vanhoja mummoja ylittämässä vaivalloisesti suojatietä, vanhoja ukkoja kalastelemassa resuisissa vaatteissa joen rannalla.
Älkää antako näyn pettää silmiänne. Tämä on vain yksi puoli Narvaa. Katsokaa tarkemmin. Ja huomaatte, että täällä eletään samanlaista elämää kuin kaikkialla muuallakin maailmassa, elämää johon kuuluvat mukaan myös ilo. Usko, toivo ja rakkaus. Unohtamatta ystävyyttä tai ystävllisyyttä.
Mikä minua Narvan ihmisissä yllätti, oli se valtava ystävällisyys, jota kohtasimme kaikkialla.
Kun etsimme koskea päädyimme joen rannalle, jossa pari iäkästä miestä olivat kalassa. Minä reippaasti autosta ulos neuvoa kysymään. Vaikka arvaankin, että kaupungissa, jossa 98% väestöstä on venäjänkielistä, on sattumankauppaa löytää vironkielentaitoinen ihminen.
Terettelen miestä, joka katsoo mietteliäänä lähestymistäni. Mies vastaa minulle venäjäksi. Minä jatkan kuitenkin, selitän että etsin Kreenholmin saarta ja koskea. Mukana minulla on netistä printtaamani kuva koskesta ja Kreenholmin suuresta tekstiilitehtaasta, ja sitä sormellani tökin samalla kun selitän asiaani.
Mies ymmärtää heti mistä on kyse ja hän alkaa laajasti selittää minulle ajo-ohjeita. Ja esitykseen kuuluu suuri määrä elekieltä. Mies toistaa keskeisiä sanoja, samalla kun itse piirtelee sormella kuvaani ajoreittiä. Ja kuin ihmeen kaupalla ymmärränkin ohjeet, joiden perusteella löydämme perille.
Saavumme koskelle, mutta sen valokuvaus on hankalaa, sillä joki on kosken kohdalla suurelta osalta suljettu valtavien betonivallien sisään. Yritän kurotella vallien yli ja saada kunnon kuvaa mahtavasta joesta, joka kuohuu ohitsemme. Mutta kuvaus on vaikeaa, kurotella täytyy todella pitkälle ja tuntuu kuin alla viilettävä kuohuva joki imaisisi minut pian mukaansa. Kun paikalle tulee mies, joka venäjäksi selittää meille, että me voimme päästä kuvaamaan jalankulkusilloille, jos käymme rajavartiostolta lupaa kysymässä. Sillat siis yhdistävät Viron ja Venäjän toisiinsa joen yli ja ylitykseen tarvitaan viisumia.
Aluksi minulla on hieman vaikeuksia ymmärtää miestä, mutta kun hän näyttää minne pitää mennä, mitä ovikelloa soittaa, lähdemme kiitollisina rajavartioston pakeille. Oven avaa yrmyn näköinen turvamies, venäjänkielinen. Me näytämme kameroita, selitämme elekielellä, että haluaisimme mennä jalankulkusillalle kuvaamaan, ja mies avaa oven ja päästää meidät talon takaovesta silloille. Ja eihän mies mikään yrmy olekaan. Eikä virkapukuinen nainen, joka hymyilee kauniisti kun käytän ainoan osaamani venäjänkielisen sanan (ruki ver-komentoa ei lasketa): spasiba!
Pääsemme sillalle, ja ah autuutta millaiset näkymät sieltä aukeavat. Koski on todella HURJA. Se möyryää ja kohisee ja pauhaa, se on villi, se on alkuvoimainen, se on kertakaikkiaan UPEA:
Kuva otettu kumartumalla pitkälti betonikaiteen yli
Jalankulkusiltoja on kaksi, tämä kuvattu myös rannalta käsin, kurotustekniikalla
Ja sitten muutamia kuvia jalankulkusillalta kahden valtakunnan välistä otettuna:
Ei hullumpaa, vai mitä sanotte?
Narva - kaupunki täynnä historiaa
Aloitin tämän kirjoituksen kuvailemalla Narvan ankeutta, sen neuvostovuosien jättämää yleisilmettä. Mutta Narva on paljon muutakin. Se on ennen kaikkea historiallinen kaupunki, joka on kokenut ja nähnyt monia sotia. Sillä on ollut oma suuruutensa aika, ja yhtä lailla omat kohtalonhetkensä. Lyhyen englanninkielisen katsauksen Narvan historiaan voi lukea klikkaamalla tästä.
Kaupungin komein nähtävyys on epäilemättä kaksoislinnoitukset, jotka sijaitsevat kahden puolen Narva-jokea, kahdessa valtiossa. Läntisellä rannalla sijaitsee Hermannin linnoitus ja itäisellä rannalla Iivanan linnoitus (viroksi Jaanilinn, ven. Ivangorod). Iivanan linnoitus on osa Iivananlinnan kaupunkia, joka kuuluu siis Venäjälle.
Seistessämme Narva-joen rannalla kuvaamassa tätä näkymää kohtaamme jälleen itäisen Viron ystävällisyyttä. Kohtelias mies tulee puhuttelemaan meitä suomeksi ja kysyy, tiedämmekö mitä olemme katselemassa. Minä yritän jotain tähän vastata, öhm, kahta linnoitusta, jokea, siltaa. Ja mies nauraa: "Onko se teille tuttu näkymä? Onko teillä viiden kruunun seteliä? Katsokaa sen kääntöpuolta, ja mitä näette? Tämän maiseman!"
Mies esittelee itsensä, antaa käyntikorttinsa. Hän on Itä_Virumaan asiantuntija ja ystävä. Luontokuvaaja, joka on laillamme innostunut koskista. Hän antaa meille vinkkejä paikoista, joissa meidän kannattaa pysähtyä, mistä löytyy putouksia, joista toiset eivät välttämättä tiedä mitään.
Voisimme jutella vaikka kuinka pitkään, mutta kello käy. Meillä on tiukka aikataulu, jos aiomme nähdä viisikin isoa putousta tällä matkalla. Kiitämme miestä saamistamme tiedoista ja jatkamme matkaa.
Jatkamme siis Narvasta matkaa kohti Narva-Jõesuuta, vanhaa kylpyläkaupunkia, joka jo tsaarin ajalla oli suosittu.
Narva-Jõesuu - uinuva kylpyläkaupunki täynnä nostalgiaa
Narvan kupeessa Narva-joen ja meren lahden muodostamassa kolmiossa sijaitsee vanha kylpyläkaupunki, Narva-Jöesuu. Kaupungin kadut, joiden reunamilla on vanhoja puutaloja, jos myös uudempaa arkkitehtuuria Viron viimeiseltä viideltäkymmeneltä vuodelta, kulkevat mäntymetsän dyyneillä.
Vuonna 1784 paikka sai nimen Hungerburg (Nälkäinen kaupunki). Legendan mukaan nimen antoivat saksalaiset kauppiaat, jotka haaksirikon jälkeen eivät löytäneet rannikolta mitään syötäväksi kelpaavaa. Vuonna 1894 nimi muutettiin Narva-Jõesuuksi, mutta tavan mukaan sitä vielä nimitettiin Hungerburgiksi. Ainutlaatuisen ulkomuotonsa kaupunki sai ennen ensimmäistä maailmansotaa.
Narva-Jõesuu oli tsaarin ajalla pietarilaisen aristokratian suosima. Huviloiden määrä nousi ensimmäisen maailmansodan alkuun mennessä jopa tuhanteen. Tosin tästä loistokaudesta kertoo enää vain asemakaava tyhjine tontteineen. Terijoen tapaan Narva-Jõesuunkin pitsihuviloita siirrettiin maailmansotien välillä muualle maahan ja niitä löytää yhä mm. Pärnusta, Haapsalusta ja Tallinnan Nõmmelta.
Toisesta maailmansodasta paikan päällä säilyi vain kolmisenkymmentä huvilaa ja näistäkin on enää jäljellä vain muutama. Sodassa tuhoutui myös ydinkeskusta ja mm. vuonna 1935 valmistunut rantapaviljonki Rannahoone.
Neuvostovuosinakin kaupunki oli suosittu lomailukohde. Ajan panos kaupungin ilmeeseen ja arkkitehtuuriin oli, miten sen kauniisti sanoisi, lähinnä rumuuden estetiikkaa. Vanhaa puretaan nyt pontevasti pois ja uutta rakennetaan tilalle. Silti, tuo neuvostoajan nostalgia kylpyläkaupungissa on jotain niin eksoottista, että soisin siitä jotain jätettäväksi jäljellekin, kaikesta uudistusinnosta huolimatta.
Narva-Jõesuun suosion perustana on tietenkin upeat 12 km pitkät hiekkarannat, joiden hiekka on erinomaisen hienorakenteista. Viime vuosina kaupungin matkailuarvo on uudelleen ymmärretty myös Suomessa ja uusia Spa-hotelleja on rakenteilla kaupunkiin useampiakin.
Ja tätä hiekkaunelmaa jatkuu 12 kilometrin verran
Narva-Jõesuun lähellä on myös nähtävyys, jota suosittelen lämpimästi. Suurella, suorastaan valtavalla mäntymetsällä sijaitsee hautausmaa, joka hakee eksoottisuudessaan vertaansa. Minähän rakastan kuljeskella vanhoilla hautausmailla, ja täällä olisin voinut olla vaikka kuinka pitkään.
Hautausmaan eksoottisin osa sijaitsi punaisilla hiekasta muodostuneilla kumpareilla. Toinen toistaan värikkäämmät hautakoristeet, mukana paljon tekokukkia, joulukoristeita, puihin ripustettuja seppeleitä, vainajille jätettyjä ruokalahjoja, kilpailivat väriloistosta kirkkaan punaisen hiekan kanssa.
Tähän päättyy matkakertomuksen ensimmäinen osa. Jätämme Narvan ja Narva-Jõesuun taaksemme ja lähdemme kohti seuraavia kohisevia kohteita. Siitä myöhemmin lisää.
7 kommenttia:
Mitkä kuvat! Mikä tarina!
Olet oikeassa, ystävällisestä kohtelusta on myös syytä kertoa. Kielimuuri ei ole ylittämätön, jos ihmiset haluavat ymmärtää ja auttaa toisiaan. Oman kielenkin puhuminen ummikolle on parempi kuin hiljaisuus, se on kumma juttu...
Kiitos mm kommentista. Samaa mieltä kanssasi, matkailuelämykset, kuten tämä koskikeikkamme, koostuvat monista pienistä osasista, joista komeiden näkymien ohella yhtä tärkeitä ovat pienet kokemukset, elämykset, joissa ihminen tapaa ja tavoittaa ihmisen. Syntyy yhteys.
Ja Narvassa saimme nopeasti monen monta positiivista vaikka lyhytkestoista kontaktia paikallisiin ihmisiin. Ilman yhteistä kieltä!
... Ja kuvia on tulossa lisää... (tämä on lupaus)
Vesi-innostuksessaan rouva näköjään unohti mainita kohteesta, jossa kävimme jo ennen Narvaan saapumista, mutta joka ei liity veteen mitenkään.
Kyseessä on Sinimäkien sotamuseo Vaivarassa. Jos historia, etenkään sotahistoria, ei kiinnosta, hyppää siis tämä kommentti saman tien yli.
Sinimäillä käytiin Suomen kannalta yksi toisen maailmansodan loppuvaiheen ratkaisevimmista maataisteluista 1944. Neuvostoliiton sodanjohdon kaavailujen mukaan Narvan ja sitä kautta koko Viron valloittamisen piti taivuttaa Suomi rauhaan, koska silloin neuvostojoukot olisivat olleet rajoillamme kahdelta suunnalta.
Saksalais-virolaiset joukot kuitenkin tekivät ankaraa vastarintaa, ja Suomi ehti solmia sodan päättäneen Moskovan välirauhan ennen kuin aie onnistui. Tästä sodan loppuvaiheen aspektista ei Suomessa paljon puhuta, vaan yleensä keskitytään keskustelemaan omista torjuntataisteluistamme.
Kaikkiaan Sinimäillä kaatui toistasataatuhatta neuvostosotilasta ja noin kymmenentuhatta saksalaista. Jo tämän ihmishenkien tuhlauksen takia paikka ansaitsee tulla muistetuksi.
Joka tapauksessa olimme paikalla aamutuimaan ja kävin vilkaisemassa museon ovelta vastaisen varalle, milloin se on auki. Avaamiseen oli vielä yli tunti, mutta aukioloaikoja tihrustellessani ovi avattiin ja minulle kerrottiin iloisesti, että kun kerran olette paikalla, tulkaa ihmeessä saman tien sisään.
Minä siihen, että oikeastaan ollaan vesistöretkellä: vaimo haluaa ottaa luontokuvia eikä nyt ehditä. Sanoin, että varmasti tulen myöhemmin ainakin itse, Tiinaa kun sotajutut eivät ihmeemmin kiinnosta.
Tästähän henkilökunta riemastui. "Vaimohan voi mennä siksi aikaa vaikka Narva-Jõesuun rannalle aurinkoa ottamaan. Mutta muistakaa, että sinne pitää sitten ommella uusi kolttu."
Minä olin tässä vaiheessa ilmeisen kysymysmerkin muotoinen, koska selitys tuli heti: "Nähkääs, entisvanhaan oli tapana, että kun lähdettiin kylpyläkaupunkiin, naisilla piti ehdottomasti olla uudet vaatteet."
Kesällä siis tulee ensin joko opetella ompelemaan tai – mikä kätevyyteni tuntien on todennäköisempää – lähteä vaateostoksille ja vasta sitten museoon. Menipäs mutkikkaaksi.
Kun kerroin Villa Ottiliasta, riemastus vain lisääntyi. "Meille ei etelä-Virosta paljon tulekaan kävijöitä. Odottakaas, niin kerätään teille esitteitä."
Lopputuloksena poistuin paikalta mukanani sylyksellinen suomen-, englannin- ja vironkielisiä Sinimäet-esitteitä hyväntuuliset hyvästit vielä ovelta perääni huudettuina.
Usko ihmiskuntaan palaa kummasti aina, kun jotain tällaista tapahtuu.
Yhdyn terveisiin EMHI:lle. Mikään ei ole niin epämääräisen suurpiirteistä kuin EMHI:n ennusteet. Vuoden jokaisena päivänä on sadetta, tulta, kylmää, pakkasta ja hellettä. Ehkä pilvetöntä tai poutaa ja utua jossain kohtaa tai monin paikoin tai vain paikoitellen. Yritä siinä sitten muodostaa kuva alkavan saati sitten seuraavan päivän keleistä.
OnuKoo, Sanotkos sen tuon paremmin!
Mielenkiintoinen matkakuvaus ja ihanat kuvat.
Tykkään valtavasti sinun Viroa esittelevistä kirjoituksistasi. Kokoan niistä pikku vinkkejä itselleni omaa reissuani silmällä pitäen.
Sinimäkiin ja Vaivaran museoon kannattaa ehdottomasti tutustua. Olen käynyt museossa karran ja monin kuvin ryyditetty blogikirjoitukseni käynnistäni löytyy, kun googlaa "Esko Erkkilä Vaivara".
Lähetä kommentti