torstai 15. huhtikuuta 2010

Kohinaa ja pauhua - osa 2: Ontikan jyrkänteillä

Luontouunojen vesiaiheinen tutkimusmatka Pohjois-Virossa jatkuu.  Lähdemme Narvasta meren rantaviivaa seuraillen jatkamaan matkaa kohti Valasten putousta.

Klint on sana, jota on vaikea kääntää suomeksi. Tai jos se on käännetty, en käännöstä tunne. Klint tarkoittaa laajassa merkityksessä jyrkännettä, törmää. Kallioleikkausta, jonka luonto on vuosituhansien aikana muodostanut. Internetissä hieman surffattuani huomaan että klintit on otettu juuri Viron kohdalla käyttöön yleissanana.

Klintteihin:

Pitkä pätkä Pohjois-Viron rannikkoa koostuu juuri tällaisesta katkeamattomasta, pitkästä jyrkänteestä, klintistä. Joista kuuluisin lienee Ontikan jyrkänne.

Ontikan klintti on 1100 kilometriä pitkä Öölannista alkava ja Laatokkaan päättyvä kalkkikivikaistale. Se tulee maan pinnalle laajimmillaan 23 km pitkänä laattana Sakan kylän ja Toilan lahden välisellä alueella. Kalkkikivijyrkänteen keskikorkeus on siellä yli 50 metriä, Ontikassa se on peräti 56,6 metriä.

Klinttien eli jyrkänteiden olemusta, sijaintia ja syntyhistoriaa on selvitelty varsin perinpohjaisesti tällaisessa linkissä: North Estonian Klint - as a symbol of Estonian Nature.

Tässä kuvassa (kannattaa klikata isommaksi jos asia kiinnostaa), on myös selvitetty klinttien rakennetta: sinisavea, aleuroliittiä, hiekkakiveä, ja päällimmäisenä kalkkikiveä.


Klintit  näyttävät upeilta mereltä katsottuna. Niiden päällä seisoessa on tietenkin vaikea nähdä kivitörmän rakennetta kunnolla, ainoastaan jyrkkyyserot. Ja jyrkänteiden reunat ovat heikot - on täysin omalla vastuulla kuinka lähelle jyrkännettä itse kukin haluaa tai uskaltaa mennä.


Me lähdimme siis Narvasta jatkamaan matkaa kohti Ontikan jyrkänteitä. Matkan varrelle jäi Sillamäe kaupunki, jolla on mielenkiintoinen historia ja jonne, ainakin aiemmin, nykyisestä tilanteesta en ole varma, tuli laivalinja Kotkasta.



Sillamäki kaupunkina on hieman mystinen. Siihen liittyy tarinoita, ja se on pysynyt arvoituksena monille näihiin päiviin asti. Se on Neuvosto-Viron aikana alusta alkaen rakennettu kaupunki, joka oli pitkään ns. suljettu.

Näin tietää suomalainen Wikipedia Sillamäestä kertoa:

Sillamäe oli yksi Neuvostoliiton monista salaisista kaupungeista.[1] Se oli ulkopuolisilta suljettu siellä harjoitettavan kemianteollisuuden ja ydinvoimamateriaalin takia, siellä mm. rikastettiin uraania. Sotateollisuuden työvoimana käytettiin venäläisiä siirtolaisia, sotavankeja ja jopa Leningradilaisia kodittomia nuoria.[2] Nykyäänkin suurin osa Sillamäen asukkaista on venäläissiirtolaisten jälkeläisiä. Sillamäe oli suljettu vuoteen 1991 asti, jolloin Neuvostoliitto hajosi. Entinen uraanirikastamo tuottaa nykyisin harvinaisia maametalleja.


Me ajelemme tovin Sillamäkeä ees taas, ja täytyy sanoa, että kaupunki ei minua sytyttänyt, vaikka se on siistimpi kuin monet muut tuolla ajalla rakennetut asuntoalueet. Minulle on kehuttu Sillamäen arkkitehtuuria, sen ominaislaatua, mutta en saa siitä mitään makua. Sorry.

Jatkamme matkaa Sillamäestä eteenpäin. Sillä vedet ja kosket kutsuvat meitä, ja Ontikassa odottaa meitä kuuluisa Valasten putous!

Komea onkin tämä putous, josta Eesti Maaturism -sivuilla kerrotaan näin:

Valasteen kalkkikivitörmältä lankeaa Viron korkein vesiputous (26 m). Tosin se on runsasvetinen vain keväisin. Putous ei ole luonnon aikaansaannos, sillä kysymyksessä on 1800-luvun jälkipuoliskolla rakennettu kuivauskanavan suu. Tämä ei kuitenkaan vähennä putoavan veden ja syvän kanjonin kauneutta. Putoukselle on rakennettu erityinen näköalapaikka, jotta sen upeutta on helpompi ihastella. Putouksen kehitys on dynaamisesti tasapainossa: tulvavedet kuluttavat putouksen pohjaa syvemmäksi, muina aikoina luhistumat palauttavat tilanteen. Klintin tyvi on muodostunut kambrikaudella kerrostuneesta sinisavesta ja hiekkakivestä, keskiosa ordovikikauden hiekkakivestä ja liuskekivestä, yläosa halkeillusta kalkkikivestä. Niinpä klintin profiilissa on nähtävissä geologinen menneisyys lähes 100 miljoonan vuoden ajalta. Klintin muodostaneet kivilajit ovat syntyneet noin 570-470 miljoonaa vuotta sitten.

Jep. Hieno oli, vaikka hankala kuvata kun objektiivit eivät oikein taipuneet annettuihin olosuhteisiin. Olisi pitänyt olla laajakulma käytössä. Tässä paras kuva, jonka onnistuin Valasteesta nappaamaan:


Jos yllä oleva oli teknisesti paras kuva Valasteen putouksesta, on alla oleva minulle henkilökohtaisesti tärkein -- ja siitä juttua ihan hetken kuluttua:


Kuva otettu Valasteen putouksen reunalta, ylhäältä päin. Jolloin ei näe minne vesi putoaa, ei itse asiassa edes kuule putouksen ääntä. Eikä vesi virtaa mitenkään enteellisesti, lujaa, päin vastoin, juuri ennen putoamista koko vesimassa näyttää hetkeksi pysähtyneen, kuin miettiäkseen minne se sekunnin kuluttua putoaa.


Valasteelta jatkoimme matkaamme Sakaan, jossa piti olla kartan mukaan muutamainenkin putous. Niitä emme löytäneet. Kartasta löysimme kuitenkin merkinnän: luonnonkaunis paikka (Ontikan klinteillä) ja lähdimme putousten puutteessa sinne suuntimaan.

Kimmo jäi autoon Latten kanssa, johtuen vapaana juoksevasta koirasta auton ympärillä. Sovimme, että minä lähden jo etukäteen etsimään "luonnonkaunista paikkaa" ja Kimmo tulee perässä kun kahden koiran kohtaamisen ongelma on jotenkin ratkennut.

Luonnonkaunis paikka kartalla ei ole aina mikään varma nakki. Joskus nämä karttaan merkityt paikat ovat aikamoisia pettymyksiä, ja olemme kehittäneet hurttia huumoria asian tiimoilta tyyliin: "Kas, kartantekijän täti taitaa pitää kioskia tällä 'luonnonkauniilla peltoaukeamalla'." Muulla tavalla emme ole osanneet selittää kartalle välistä mystisesti asemoituja symboleita.

Minä siis lähdin Sakan klinteille etsimään luonnonkaunista kohtaa. Rämmin muutamaisenkin ryteikön läpi, joissa ei ollut mitään ihailtavaa, kunnes löysin pienen puron, joka sentään iloisesti pulputteli, purojen tapaan.

Otin paremman puutteessa purosesta kuvia ja yritin saada kiinni auringon leikistä veden päällä. Kuvista ei tullut hyviä. Peruuttelin sitten perä edellä pitkin puroa parasta kimallusta etsien.

Etsin kuvakulmia, hyörin puron mukaan ja tulin kohtaan, jossa puro näytti hiljentyvän. Katselin miten mukavan rauhallisesti puro siinä kohtaa kimmelteli. Olin astumassa jo askeleen, kun äkkiä muistin Valasten putouksen huippukohdan. Miten vesi siinä kohdassa hetkeksi pysähtyi. Ja niin tein minäkin. Pysähdyin paikoilleni, nostin katseeni purosta, tai paremminkin laskin sen, ja tajusin seisovani noin 20 cm:n päässä putouksen reunasta.

Ja kun katsoin hieman kauemmaksi, tajusin mittasuhteet: olin klintin reunalla ja allani oli pudotusta vähintään 25 metriä.

Vedin rauhallisesti henkeä, yritin olla täristämättä yhtäkään molekyyliä kehossani, ja sitten, todella hitaasti kiiruhtaen aloin peruuttaa, kuin edesmennyt Michael Jackson, moonwalkia pois jyrkänteeltä.


Tätä kuvaa ei ole todellakaan otettu samaan aikaan kun tajusin, että allani on 25 metriä suoraa pudotusta. Niin hurja (=hullu) en ole sentään minäkään. Kuva on otettu sen jälkeen kun Kimmo tuli paikalle, kuunteli hiukset pystyssä tarinaani, ja piti minua vyötäröstä kiinni kun kuvasin uudelleen putouksen reunan, nyt jo turvallisen metrin päästä.



Tässä kuva siitä, minne pieni puroseni jatkoi matkaansa:



Ja tässä lisää kuvia alas Sakan klinteiltä, korkealla ollaan:


Ontikan jyrkänteiltä jatkui vetinen matkamme kohti Harjumaata ja Jägalan kuuluisia putouksia. Mutta niistä toisessa kirjoituksessa enemmän!

4 kommenttia:

OnuKoo kirjoitti...

Ihan ehdottomasti tähänastisista kuvista kumpainenkin juoksevien vesien seisahduskuva lyömuut laudalta. Ensinnäkin kuvat ovat hyviä ja toisaalta tarina niiden takana aivan mielettömän hyvä ja mukaansa tempaava ;)
molekyyliterveisin...

aimarii kirjoitti...

Mahtavia kuvia ja vaarallisia tilanteita, mutta silleenpä tulee kuviin syvyyttä.
kiehtovaa tekstiä.Olen matkalla mukana.

Tiina Linkama kirjoitti...

Hauskaa saada matkaseuraa!!

Marjattah kirjoitti...

Tässähän vanha rouva saa sydämentykystä Tiinan perässä seikkaillessa...Kerrontasi on nautittavaa, kuten kuvatkin.