Onko luolakarhuja olemassa? Eli päivä Latviassa.

Toissapäivänä lähti Otepään karhuperhe liikkeelle, Latviaan. "Jiihaa", sanoi koko perhe, varsinkin Äiti-karhu ja Leijona, joka myös rakastaa matkailua. Joskin Leijonan "jiihaa" oli ilmaistu lähinnä hännän viuhtomisella ja kiihkeällä pärskimisellä sekä sekopäisellä tohottamisella hieman joka suuntaan.

Päätimme lähteä tutustumaan latvialaisiin luolakarhuihin, jotka tarujen mukaan elävät Gauja-joen luolissa.

Teimme jonkin verran etukäteistutkintaa netissä, ja hyvä niin, sillä suoraan sanoen Latviasta saatava turismi-info on surkeaa. Gauja-jokea kyllä kehuskellaan ja mainitaan, että sen rantamilta saattaa löytyä 90 metriä korkeita törmiä ja jännittäviä luolia, mutta se, missä nämä luolat tai törmät sijaitsevat, on useimmiten jätetty mainitsematta. Eikä meidän vironkielinen Latvia-opaskirjakaan ollut tämän suhteen sen informatiivisempi.

Yhdistelemällä pieniä tiedonjyväsiä, lukemalla karttaa ja suuntaamalla osittain höpsismin oppien mukaan (lat. huom: Aku Ankan käyttämä kolikkometodi) löysimmekin muutamaisenkin luolan tai luolaston.

Retki alkaa, kuten aina Valga/Valka -kaksoiskaupungista. Joka on siinä mielessä metka, että jaetussa kaupungissa voi vain päätään kääntämällä ottaa kaksi kuvaa kaupunkien pääkirkoista.

Ensin Viron Valgan kirkontorni:

Ja sitten 180 asteen pyörähdys kantapäillä, ja kas, siinä on Latvian Valkan kirkontorni:

Ja tässä valtakunnan rajapyykit, etummainen Viron, takimmainen Latvian:

Matka siis starttaa rajapyykit ohitettuamme ja ensimmäinen pysähdys on pienessä, mutta omalla tavallaan idyllisessä Strencin kaupungissa. Sillä Gauja-joki, Latvian pisin joki, virtaa ohi Strencin ja haluamme nähdä miltä joki näyttää nyt tulva-aikaan. Hyppäämme autosta ulos, jiiihaa, viuhtoo hännällään Leijona ja on valmis sukeltamaan heti vapaana virtaavaan Gauja-jokeen.

Leijona todistaa, että ei vain ruoho ole aidan takana vihreämpää. Myös vesi on paljon kiinnostavampaa juuri siinä kohtaa, minne kirsu ei enää yllä:

Strencistä jatkamme Valmieraan, joka on Pohjois-Latvian suurin kaupunki ja sieltä lähdemme kurvaamaan kohti Cesistä, joka sijaitsee jo Gaujan luonnonsuojelualueella. Olemme antaneet itsemme ymmärtää, että Erglu Klintis eli Erglun kalliot ovat näkemisen arvoiset. Kartasta löydämme paikan ja lähdemme suuntimaan siihen suuntaan.

Pysähdymme kuitenkin lyhykäisesti Liepassa, missä kerrotaan olevan luolia. Pari kertaa olemme niitä etsineet, niitä löytämättä. Nyt ne löytyvät, ja luolilta löytyy myös poikajoukko leikkimässä sotaleikkejä:

Luolasto nro 1: Liepa

Liepasta matka jatkuu ja Cesiksen jälkeen jätämme asfaltoidut tiet taaksemme. Alkaa perin mutainen taival. Jälleen kerran olemme kiitollisia siitä, että meillä on Jeep allamme. Olkoon se bensasyöppö tai ei, se vie meidät paikkoihin, joihin näillä keleillä ei ole tavallisella autolla asiaa.

Viimeinen taival kohti Erglun kallioita tehdään jalan. Polku kulkee metsien halki ja on vuoroin jäinen, vuoroin vetisen loskainen. Kimmo tulee perässäni Latten kanssa, joka haluaa juosta jyrkkää jäistä mäkeä alas, pitelee kiinni puunrungoista ja yrittää saada Latten liikeradan katkemaan. Minä laskeudun lumihangen kautta, farkunlahkeet polviin asti vettyen.  Kimmolla on selässään tripodini, siltä varalta, että Erglussa olisi vaikka koski, mitä kuvata, ja poikittainen tripodi tarttuu puunrunkoihin kiinni, mistä seuraa lisää mielipahaa ja pientä synkeilyä.

Alan jo epäillä koko hankkeen mielekkyyttä, lieneekö koko Erglua olemassakaan, kun äkkiä olemmekin kallioiden huipulla. Ja, mikä parasta, aurinko on alkanut paistaa. Strencissä oli päivä vielä harmaa, ja Valga/Valkassa satoi.

Ja mitkä huikeat maisemat kallioilta aukeavatkaan:

Yksittäinen jäälautta seilaa Gauja-joella, kun jäälauttojen ryhmittymä on parkkeeranut joen reunamalle, kuin suojaan.

Erglun kalliot ovat samaa punaista devoninaikaista hiekkakiveä kuin Taevaskodan kalliot Virossa.

Ja, kas, löytyyhän täältäkin luola:

Luola nro 2: Erglun kallioiden juurella

Täällä olisi voinut viettää vaikka koko päivän, maisemat ovat todella upeat. Mutta vielä on näkemättä koko matkan pääkohde Kuku-kalliot, joilla olemme kerran aiemmin käyneet. Lähdemme siis talsimaan metsien halki takaisin autolle. Aurinko lämmittää jo niin kuumasti että hiki virtaa noroina kun vihdoin autolle takaisin tiemme löydämme.

Paluumatkalla pysähdymme toviksi Cesiksen vanhaan kaupunkiin ja käymme pikapäiten linna-alueella:

Cesiksen uusi linna

Takanaan vanha linna

Olemme aiemmin eksyneet Cesikseen aina ilta-aikaan, ja nyt huomaamme, että kaupunkihan on valoisassa vallan viehättävä. Paljon puistoja, patsaita, vanhoja rakennuksia. Linnapuisto tuntuu olevan paikallisten nuorten suosima vapaa-ajanviettokohde:

Mutta matka jatkuu. Vielä on valloittamatta Kuku-kalliot. Ja aiemmasta käynnistä muistamme, että sinnekin oli jonkin verran matkaa metsien kautta.

Seuraa samankaltaista rämpimistä kuin Erglun metsissä. Latte rynnii, me puhisemme, Kimmo tarttuu puihin kiinni tripodista. Lopulta pääsemme kuitenkin perille. Ja mikä pettymys! Vesi on noussut korkealle ja kalliot jäävät valokuvauksen kannalta harmittavasti risupöheikköjen taakse.

Luolia toki löytyy Kuku-kallioltakin:

Luola nro 3: Kuku-kalliot

Kieltämättä käynti Kuku-kallioilla oli hienoinen pettymys. Muistin aiemmilta kerroilta vaaleat hiekkarannat, joita pitkin pääsi jokitörmää kiertämään. Nyt ne olivat veden alla, kuten iso osa joenreunuksen metsää muutenkin. Aurikokin alkoi jo laskea, ja jäi suurten kuusien taakse. "Kukku-puhetta koko paikan hienous" puhisin minä kun maihinnousukengät vettyneinä tarvoin metsikössä takaisin kohti autoa.

Mutta Eräs ei huolta kantanut, se nautti luontoretkestä, vaikka remmin päässä kulkikin. "Taidanpa ottaa Latvia-hepulit" se pohti, ja alkoi pilppoa Kuku-metsää pilkkeiksi:

Kello kävi jo puoli seitsemää illalla ja oli aika palata kotia kohti. Kävimme Ligatnen pienessä pikkukylässä kaupassa ja ihmettelemässä paikallista elämänmenoa, joka oli kuin menneestä maailmasta:

Tapasimme myös Ligatnen Herrasmiehen, jonka askel ei ollut ihan niitä kaikkein varmimpia:

Vaan, päivän yllärinä löysimme vielä yhden luolaston Ligatnesta:

Luola nro 4: Ligatne

Eli Otepään vuorikarhut kera Leijonan kävivät naapurimaassa etsimässä sikäläisiä luolakarhuja ja luolia. Karhuja ei löytynyt, vaikka Ligatnen Herrasmiehellä olikin hieman karhumaisia karjahteluja. Luolia löytyi sitten enemmän.

Tuliaisina oli  Äiti-karhulla  kamera täynnä kuvia, (joita voi ihmetellä tällaisesta linkistä: Maaliskuussa Latviassa.)  Isä-karhulla oli puolestaan kassissa muutamainen Latvian olut, jotka maistuivat lähes 12 tunnin ajomatkan jälkeen. Ja Leijonalla alias Eräällä oli tikkuja hampaiden välissä, muistona niistä monista ihanista Latvian kepuloista, joita tuli matkan varrella järsittyä.

Hyvä reissu siis!