Keilassa kohisee

Palaan vielä eiliseen reissuuni Topulta Võsulle. Paldiskin jälkeen pistäydyin myös Keila-Joalla tutkailemassa Keilan putouksia. Aavistelin että näin kevään kovissa tulvissa myös Keila-joki olisi saattanut riehaantua, ja olihan se! Joki tulvi laajalta matkalta yläjuoksultaan ja Keila-Joan kohdalla putous kohisi hienosti.

Tämä oli toinen käyntini putouksilla ja täytyy sanoa, että yhä se sai minut ihastuksiin ellei suorastaan sanattomaksi. Mikä sinällään oli hyvä, koska yksin olin liikkeellä.

Hienosti koski kohisi

 Putoukset ovat kaksiosaiset. Ensin on leveä ja matala putous, välissä riippusilta, jonka jälkeen tulee varsinainen iso putous.

Taittunut oksa on jäänyt jumiin isoon putoukseen

Kiertelin putouksia ja olin jo lähdössä pois kun joesta nousi outo näky. Puolialaston mies kipusi rantapenkereeltä kuin myöhäisempien aikojen Tarzan.  Parkkipaikalla päivittelevät naiset kertoivat että mies oli uinut matalalta putoukselta koko matkan aivan ison putouksen suulle. On siinä karpaasia kerrakseen! Joskaan ehkei ihan viisasta touhua, jos minulta kysytään.

 On taatusti ollut kylmää kyytiä, housutkin meinaavat pudota

Keila-joen putous on siis ehdottomasti näkemisen arvoinen paikka, eritoten näin keväisin. Ken sitä kartalta etsii, sijaitsee se hieman alta 30 kilometriä Tallinnasta länsilounaaseen. Lähin kaupunki on Keila, mistä suunnataan sitten kohti rannikkoa ja Keila-Joaa. Putous on 6 metriä korkea ja leveydeltään n. 60-70 metriä leveä. Vesivoimaltaan se on Viron kolmanneksi suurin putous Narvan ja Jägalan jälkeen. 

Tässä tämä. Jatkossa seuraa lisää juttua lähiseutujen ja Suomenlahden vesivoimasta - kävimme tänään tutkailemassa muutamaistakin keväässä riehaantunutta putousta ja koskea. Mutta ei yhdellä blogikerralla makeaa (tai märkää) mahan täydeltä. Jatkossa lisää. Pysykää siis kuulolla ja samalla tutulla kanavalla! 

Paldiski poimittu matkan varrelta

Lähdin eilen ajelemaan Topusta eli Haapsalun mökiltä kohti Võsua. Totesin, ettei mökin pihamaan lillussa voinut moneen päivään oikein mitään tehdä - hakettajakin olisi varmasti vaipunut kuraan mahaansa myöten eikä ajatus vedessä luikertelevista sähköjohdoista innostanut sekään.

Niinpä sitten siivoilin kämpän - ja mielessäni kiitin sitä että Latte ei ollut tällä kertaa mukana, voin vain kuvitella sitä kuran määrää mitä sen tassuissa olisi sisälle kantautunut - ja lähdin liikkeelle. Enkä arvatenkaan suorinta tietä.

Päämääränäni oli kurvata Keilan putouksen kautta, mutta koska pieni Paldiskin satamakaupunki oli siinä lähellä, ajoinkin sen kautta. Ja hyvä että ajoin - sillä juuri Paldiskiin sisään ajaessani taivas esitteli vuoden parhainta spektaakkelia - upeita isoja sinivioletteja pilviä kohosi meren yläpuolelle monissa kerroksissa saaden minut haukkomaan henkeäni. Pakko oli survaista jarrua moneen otteeseen ja ottaa kamera esille.

Katajia meren rannalla juuri ennen Paldiskiin tuloa

Hylätty neukkuaikainen rakennus tai sen raamit meren rannalla.

Sama rakennus lähempää. Seinässä kielivitsi, viroa ja venäjää yhdistämällä saadaan teksti: Minu maja - minun taloni

Nettiystävämme Larko asuu Paldiskissa ja kaupungin kuoppaisia katuja ajellessani yritin katsella josko mies sattuisi silmään. Eipä sattunut. Sen sijaan perjantai-iltapäivän kirkkaassa valossa taapersi väkeä monen moista. Ei ole Paldiski Viron kaunein kaupunki, onhan se vieläkin aika huonossa hapessa, vaikka yllättävän paljon on siellä korjattu sitten neuvostovuosien, jolloin kaupunki oli suljettu laivastotukikohta.

Jos asujamisto oli suurelta osin aika nukkavierua, olivat kohtaamani ihmiset sitäkin sydämellisempiä. Maximan kassaneidillä oli vahva liudennus viroa puhuessaan, mutta hän oli auttavainen ja ystävällinen. Sama joka paikassa missä ihmisiä puhuttelin. Ja mietin mitä Tallinnassa pitkään asunut valokuvaajatuttavamme aikanaan sanoi: hänen ystäväpiirinsä koostuu pääasiassa Viron venäläisistä, joihin saa paljon helpommin kosketuksen kuin mitä hieman viileisiin virolaisiin.

Oli minulla Paldiskiin ihan asiaakin. Siitä en sano enempää, kuin että se liittyi Paldiskin kirjastoon.

Tovin kaupungilla ajettuani suuntasin Josephine Bakerin eli Punaisen Ranskattareni (joka on itse asiassa jälleen punainen, ei ruskea) kohti Paldiskin vanhaa majakkaa ja komeita jyrkänteitä. Tämä lienee se kaikkein komein paikka seutukunnalla. Klintit, jotka ovat jyrkkiä ja rapautuvia katsovat Suomenlahdelle. Varoitustaulut muistuttavat sortumavaarasta, mutta eihän se minua pidätellyt. Kun näkymät klinttien reunalta ovat niin jylhiä ja dramaattisia.

Paldiskin punainen majakka

Näkymää Suomenlahdelle

Näkymää klinteiltä alas kurkatessa

Klinteilla tovin kuljettuani suuntasin takaisin kaupunkiin ja sieltä kohti Keilaa ja Keilan putouksia. Halusin nähdä miten ne suhtautuvat kevääseen ja sulaneen lumen määrään. Hyvin suhtautuivat, mutta siitä seuraavassa jutussa enemmän.

Kirpparilöytöjä Haapsalusta

Kävin Haapsalun Samaria poodissa eli kirpparilla, jonne tulee Ruotsista ja ilmeisesti Norjasta vanhaa tavaraa. Ja miten ihania vanhoja veitsiä ja jokusen haarukankin löysin. Näissä sitä on tyyliä!  Nyt vaan mietin että ottaa vai jättää eli viedäkö Võsulle tai Otepäälle vai jättääkö Vallattoman valikoimiin. Taidan päätyä jälkimmäiseen vaihtoehtoon. On sitten juhlallista murkinoida mökillä.

Valokuvatorstain 240. haaste: punainen

Just joo, ajattelin, kun näin haasteen. Ei täällä ole mitään punaista, on vettä kuraa ruskeaa maatuvaa masennus kurja yöks. Ei punaista.

Vaan onhan täällä.

Ja ken ihmettelee että mikä on täällä ja miksi täällä on vettä kuraa ruskeaa - kliks, ja selviää: Tiina on joutunut arvaamattaan Louisianan suistomaille.

Muita punaisia löytyy täältä.

Louisianan suistomailla?

Terveisiä Villa Vallattomalta eli Haapsalusta!

Saavuin tänne jo sunnuntaina ja mukavastihan se aika on mennyt. Joskin minua odotti aikamoinen yllätys kun kaarsin Punaisen Ranskattaren mökkitien viimeiselle taipaleelle. Arttu Wiskari laulaa:  "Anna Faija mun ajaa mökkitie". Minä olisin mielelläni antanut jonkun toisen ajaa:

En muista toista kertaa jolloin Vallaton olisi ollut näin veden vallassa. Talo on kuiva, mutta hetken se sijaitsi saarella. Koko lailla ankean näköistä, muuta en voi sanoa.

Portin edessä on pieni lämpäre kuivaa, kaikki muu on veden vallassa

Tässä pitäisi näkyä kaunis nurmimaisema ja iiriksiä. 

Jotenkin surkuhupaisaa - ainoa paikka etupihalla jossa ei ole vettä puoleen sääreen on lampi, joka on vielä jäässä.

No, ei auta itku markkinoilla eikä mökillä. Vetäisin kumisaappaat jalkaan ja ajoin auton miten taisin pihalle. Sinne se meni ihan nätisti, maa oli vielä kovaa. Siinä vaiheessa.

Yön pimeydessä ja päivän jo vaihtuessa maanantaiksi saapuivat odotetut vieraat Suomesta. Ystäväni Marja kera miehensä saapuivat viimeisellä iltalautalla ja heillä oli missio; he tulivat Vallattomalle karsimaan omenapuitani. Tästä oltiin juteltu jo viime syksynä, kun haaapsalulainen ystävättäreni Anne valitteli omenien määrää. Niitä ei kukaan syö, itse en parhaaseen omenankeräysaikaan useinkaan ole edes paikalla, vaan kiinni Otepäällä, ja maahan pudonneiden omenien kuskaaminen kompostiin on oikeasti aivan hirveä homma, joka on yleensä jäänyt Annelle. Omenoita riittää Läänemaalla, niistä on ylitarjontaa eikä kukaan innostu ajatuksesta tulla poimimaan niitä mökiltäni.

Syksyllä kiersimme siis Annen kanssa pihamaata ja Anne esitteli ajatuksiaan: tuo voisi lähteä, ja tuo, ja tuo... Minä ymmärsin Annea, mutta pohdin samalla puiden tehtävää näkösuojana naapuritontille.  Vallatonhan ei ole mikään erämaamökki vaan on jokaiselta sivulta naapureiden rajaama - mutta kesällä tontti on täysin suojainen katseilta, kiitos myös omppupuiden.

Palaamme maanantaihin jolloin  alkoi urakointi. Kävimme läpi ne puut jotka joutavat lähteä, niitä oli alkulaskelmissa neljä - viisi. Annekin saapui paikalle työtä ihmettelemään ja valvomaan.

Vaan miten kävi! Kun kaadon hetki koitti, alkoi suuri ehkäily. Tässä vain osa Annen ja Marjan repliikeistä: "Tuosta lajikkeesta saa ihan älyttömän hyvää mehua, ei sitä." "Tuo on tosi hyvä hillo-omena! Ei sitä!" "Tämä on erinomainen talviomena - kun sen säilöö talouspaperiin käärittynä on se ihanaa vielä jouluna!" -- Kimmokin soitti ja muistutti, että valkeaa kuulasta ei saa ainakaan kaataa, koska se oli Ronjan lempiomenapuu!

Ja moottorisahamies seisoo saha kädessä ja kysyy, että mitä tässä nyt sitten kaadetaan ja mitä ei? Vai pannaanko saha pois.

Lopulta kaatui kaksi kokonaista omenapuuta, loppuja typistettiin ankaralla kädellä. Kirsikkapuista jätettiin vain pari. Luumu- ja päärynäpuitakin karsittiin. Ja lopulta vielä kaadettiin keittiön ikkunaa varjostanut vuorimänty, joka oli aikamoinen rumilus. Toisaalta, hieman oli sääli nähdä vanhan ystävän tuupertuvan; olenhan seurannut sen kasvua aivan polvenkorkuisesta asti.

Hommaa tehdään jäähileisessä vedessä joka yltää puolisääreen

Se on sitten entinen vuorimänty

Olipa aikamoiset vesitalkoot! Mutta hommat tuli silti hoidettua. Päivä päivältä loputkin lumet sulivat ja tekivät lisää lammikkoa, erityisesti takapihalle. Maa kävi samalla yhä liejuisemmaksi ja pehmeämmäksi ja upottavammaksi. Kottikärryn työntäminen vaati ylimääräistä vauhtia ja voimaa, ettei se vajonnut uppeluksiin. Maisema alkoi muistuttaa Louisianan suistomaita, sen mitä olen elokuvista nähnyt, ja ainoa mitä enää puuttui oli muutama alligaattori mulkoilemassa veden alta.

 Marja painaa mudassa apinan raivolla

Välillä myös Urinkoinen eli aurinko paisteleepi

Olen minä vaan käsittämättömän onnekas siinä, että minulla on kaksi näin hyväsydämistä ja työteliästä ystävää, jotka vuodesta toiseen ovat minua auttaneet kaikissa elämäni osa-alueissa ja ongelmissa. Vallaton ei olisi niin hieno ja toimiva ilman heidän työpanostaan! SUURKIITOS teille kahdelle ihanalle ihmiselle!

Eilen Marja ja siippa lähtivät ja nyt olen täällä yksikseni. On minulla seuranani tukku varpusia ja peippoja ja kirjava kissa joka aika ajoin hiipii aidan alta tontille, tipupaistista haaveillen. Taivaalla minua tervehtivät jatkuvat hanhi- ja kurkiaurat ja myös joutsenet muistavat tuutata Vallattoman kohdalla.

Vaan kerrotaan vielä Marjan ja miehensä lähdöstä tämän verran. Palataan Punaiseen Ranskattareen, joka mainittiin tarinan alussa, jolloin se seisoi suht tukevalla maalla. Päivien saatossa maa pehmeni ja Ranskatar vajosi aina vain syvemmälle. Epäilin että se ei enää lähde Louisianan suistomaan liejusta irti ollenkaan.

Pyysin sitten kainosti Marjan siippaa ennen lähtöään ajamaan auto portin edessä olevalle kuivalle lämpäreelle, jossa siihen asti heidän autonsa oli ollut. Mies tekemään työtä käskettyä. Mikä spektaakkeli!! - olisinpa saanut videolle!!! Ranskatar sylki valtoimenaan mutaa vuoroin edestä ja vuoroin takaa. Ja samalla survaisi itsensä vain yhä syvemmälle mutaan. En tiennyt itkeäkö vai nauraa, taisin nauraa.

Aikansa kun sitten leviteltiin soraa mutavelliin ja tehtiin muita poppakonstitaikoja saatiin Punainen Ranskatar ylös mutaliejusta. Mutta se ei ollut enää punainen. Siitä oli tullut Josephine Baker, tuo tummapintainen Ranskassa 20-luvulla kohauttanut tanssija.

Alkuperäinen Josephine Baker

Kesäloma mielessä? Tule Võsulle, Huvikumpuun!

Pieni muistutus kaikille niille, jotka suunnittelevat kesälomaansa jo tässä vaiheessa. Tänä kesänä aukeaa Võsun rannalla sijaitseva majatalomme Huvikumpu asiakkaille.

Tarjolla on kolme neljän hengen omavaraista asuntoa, josta löytyy keittiöt, wc:t suihkuineen. Astiat tulevat myös talon puolesta. Itse sinun tarvitsee tuoda tullessasi vain omat lakanat ja pyyhkeet.

Huvikumpua vuokraamme viikkopohjalta ja yhden neljän hengen asunnon viikkovuokra on 390 euroa.  Yöpymiset ma-ma tai sovittaessa su-su, mikä tekee yhteensä siis 7 yötä.

Paikan sijainti on erinomainen, vain 70 km Tallinnasta hyvien ajoyhteyksien päässä. Meri ja hiekkaranta ovat siinä vieressä, samoin runsaasti nähtävyyksiä, luonnonkauniita paikkoja, upeita polkupyöräilymaastoja, kartanoita etc etc.

Heinäkuu on jo varattu mutta kesä- ja elokuulle on hyvin tilaa. Ota yhteyttä: tiinalinkama ät villaottilia piste ee! Tai soita, puhelinnumeron löydät Villa Ottilian kotisivuilta (yritän näin välttää spämmiä tänne blogiin, en tehdä sinun elämästäsi vaikeaa, pahoittelen pientä mutkaa puhelinnumerossa) http://www.villaottilia.ee/

Oheisista kuvagallerioista näet kuvia Huvikummusta sisältä ja ulkoa.

Ja tässä tämä kuvagallerioita, jossa kuvia talosta ja lähiseuduista ja huoneista:

Vierashuone Varhainen Lintu
Vierashuone Satakieli
Maisemia lähiseuduilta, talosta, Võsulta ja Lahemaalta: tässä ja tässä ja tässä

Tässä Huvikumpu viime marraskuulta - yllä olevissa gallerioissa runsaasti kesäkuviakin

Vielä Võsusta ja sen sijainnista - kuten yllä sanoin, se on erinomainen ja tarjoaa viikon joka päiväksi nähtävää ja tehtävää niille, jotka eivät halua viettää leppeitä kesäpäiviä Võsun hiekkarannalla, mikä ei ole hullumpi vaihtoehto sekään.

Tässä vain aivan muutamainen linkki aikaisempiin kirjoituksiini lähiseuduilta:

http://villaottilia.blogspot.com/2011/10/lahemaan-merellisissa-maisemissa.html

http://villaottilia.blogspot.com/2011/06/jumindan-merihauta-ja-muita-loytoja.html

http://villaottilia.blogspot.com/2011/06/neuvostotukikohta-loksassa.html

http://villaottilia.blogspot.com/2011/11/kaberneeme-ja-muita-nakymia.html

http://villaottilia.blogspot.com/2010/09/unelmointia-ja-ajatuksenvirtaa-vosusta.html

Jos olet innostunut kahden viikon tai puolentoista viikon paketista Virossa niin, että siihen kuuluu viikko Võsulla ja toinen Otepäällä, Villa Ottilia-majatalossamme, ota yhteyttä ja räätälöimme sinulle juuri sopivan pakettihinnan!

Nyt ajatukset siis kesää kohti! Tervetuloa!

Valokuvatorstain 239. haaste: ikkunasta nähtyä

Tällä viikolla inspiroidutaan Franz Kafkan tekstipätkällä :

Hajamielistä ulos silmäilyä

Mitä me teemme näin kevätpäivinä, jotka nyt tulevat nopeasti? Tänään aamulla taivas oli harmaa, mutta jos nyt menee ikkunan ääreen, yllättyy ja nojaa poskeaan ikkunan hakaa vasten.

Alhaalla näkee tosin jo laskevan auringon valon lapsenomaisen tytön kasvoilla, kun tämä kävelee siinä ja katsoo taakseen, ja samanaikaisesti näkee niiden päällä hänen takanaan nopeammin tulevan miehen varjon.

Sitten on mies jo kulkenut ohi ja lapsen kasvot ovat aivan valoisat.
---Franz Kafka: Novelleja, Otava-Delfiinkikirjat, 1972

Muita tekstistä inspiroituneita kuvia löytää täältä: Valokuvatorstain 239. haaste

Reigin pappi ja muita arkaaisia tarinoita

Aino Kallaksen  (2. elokuuta 1878 Kiiskilä, Viipurin maalaiskunta – 9. marraskuuta 1956 Helsinki)kokoinen aukko yleissivistyksessä on nyt, jos ei täytetty niin alustavasti tilkitty. Luin kuvassa olevan kokoomateoksen, joka sisältää kirjailijan tuotannon kolme keskeiseksi sanottua teosta: Reigin papin (1926) , Barbara von Tisenhusenin (1923) ja Sudenmorsiamen (1928). Seuraavaksi on tarkoitus käydä Kai Laitisen teoksen Aino Kallaksen mestarivuodet kimppuun.

Niinpä puhalla nyt, Herra, sieraimiini totuuden henki ja johdata palvelijasi kynä, että totuus sitä taluttaisi, ja se tasan oikeutta jakaisi, niin paljon kuin se ihmisen synnilliselle luonnolle mahdollista on.
- Barbara von Tisenhusenin alkusanoista

Mielenkiintoinen lukukokemus, ei siinä mitään, vaikkei ehkä kuitenkaan järisyttävä. En tiedä olisiko pitänyt pitää väliä eri teosten välillä, jotta jokainen olisi muodostunut selkeäksi omaksi lukukokemuksekseen. Nyt saattaa kokonaisvaikutelma olla enemmän kaiken kolmen romaanin summa.

Tiesin Aino Kallaksen kielen arkaaiseksi, mikä on ollut selkeä tyylivalinta, ja aihepiirien perustuvan mystiikkaan, kansantarinoihin ja vanhoihin kertomuksiin. Romanttisiksi tiesin tarinat myös, intohimoa löytyykin kaikista kolmesta teoksesta riittämiin, vaikka se on, toisin kuin mitä nykypäivän kiss-and-tell-ajassa, viitteellistä ja symboleihin verhottua.

Reigin pappi ja Sudenmorsian ovat hiidenmaalaisia tarinoita, Barbara von Tisenhusen liivinmaalainen, näin kertoo kirjan esilehti. Kahdessa viimeisessä lienevät pohjana vanhat tarinat, Reigin papilla ei taida suoranaista historiallista vastinetta olla. Sekin varmasti selviää viimeistään Kai Laitisen teoksen luettuani.

Mitä osaan näistä äkkiseltään sanoa? Reigin pappi oli teoksista laajin ja samalla myös henkilökuviltaan syvin ja kieleltään kaunein. Sen tarina kertoo kolmoisdraamasta, joka syntyy kun Reigin pieneen pappilaan saapuu yksinäisen pariskunnan kolmanneksi pyöräksi apupappi Sveanmaalta. Tarinan kertoja on pappi itse ja näkökulma samoin hänen. Teos alkaa:

Tämä on tarina Reigin papista Hiidenmaalla, Paavali Lempeliuksesta, nimitetty myös Lempelensis, hänen itsensä kirjaan panema, jonka Jumala, niinkuin ennen muinoin Usin hurskaan miehen Jobin, riisui alastomaksi, riistäen häneltä hänen maallisen kunniansa, lapset, jotka hän siittänyt, ja vaimon, kuin hän valinnut oli, kuitenkin lopulta aukaisten hänen silmäinsä luomet näkemään Luojan armon ja viisauden. Muistakoot tämän kaikki, jotka menestyksessä ylpistyvät ja öykkäreiksi muuttuvat.

Näytteestä saa jo käsityksen kielen koukeroisuudesta ja polveilusta, joka aluksi tuntuu hankalalta, mutta joka pian alkaa soljua luontevana. Kieleen on sijoiteltu vanhahtavia sanoja, mutta myös viroa, joka on muokattu suomen kieleen sopiviksi. Niinpä kertoja esimerkiksi tähdelle panee asioita (vir. panna tähele ja tähelepanu, suom. huomata ja huomio). Pronomini missä kääntyy Kallaksella usein kussa-muotoon, joka ei täysin tuntematon suomen kielessäkään ole. Kielitieteeseen sen enempää menemättä kokonaisvaikutelma on toivotun vanhahtava.

Reigin papissa on muutamia huumaavan kauniita kielikuvia, jotka lähenevät runoutta. Erityisen lyyrisenä ja raivokkaana kieli kulkee huikeissa metsästyskohtauksissa, joissa valkoinen joutsen vertautuu herkkään nuoreen vaimoon. Viimeinen taistelu hylkeen kanssa nujertaa lopulta kertojan pyristelyn oman kohtalonsa suhteen.

Barbara von Tisenhusen on tarina epäsäätyisestä rakkaudesta, jonka yhteiskunta tuomitsee, mutta jonka vanha pappi kokee vertauksena Jumalan kaikkivoipaisesta rakkaudesta. Tarinan lopussa nuori neitsykäinen kohtaa romanttisten tarinoiden sankarittarien tapaan traagisen kohtalonsa ja hänet upotetaan Võrtsjärven jäihin.

Sudenmorsian on nimensä mukaisesti vanha kansantarina naisesta, joka öiseen aikaan muuttuu sudeksi ja karkaa metsään, missä hän yhtyy luonnon panteistisen hengen kanssa. Siinä on Reigin papin tapaan uljaita metaforia sekä aistillista kiihkeyttä, erityisesti kun Kallas kuvaa susinaisen animaalista luontoa.

Kaiken kaikkiaan siis mukava lukukokemus, kaikessa arkaaisuudessaan suorastaan raikas. Mielenkiinnolla siirryn nyt lukemaan Laitisen tutkielmaa näistä kolmesta teoksesta ja siitä miten ne nivoutuvat Kallaksen omaan historiaan ja elämään.

Jatkoa siis seuraa...

Maukasta mahan täydeltä

Syöminen se sitten on mukavaa silloin kun se on mukavaa!

Tahtoo sanoa, minä pärjään pitkiä aikoja ihan tylsillä peruspöperöillä, joita lapon massuun vain nälän pois pitämiseksi ilman sen suurempaa hurmosta. Miten mukavaa sitten onkaan hemmotella itseään todella erinomaisella ruualla! Makunystyrät laulavat hoosiannaa ja silmiin syttyy lasinen kiilto. Mielestä kaikkoaa kaikki turha, päivän politiikka, huolet ja harmit. On vain raukea hyvänolon tunne kun vatsalaukku vääjäämättä vie kehon kaiken huomion - ja suupala suupalalta lähestyt nirvanaa.

Kokkaaminenkin on kivaa, mutta vielä ylellisempää on mennä valmiiksi katettuun pöytään. Mikä vielä sen parempaa jos ympäristö on miellyttävä, seura hyvää, eikä kiirettä minnekään.

Kerroin tässä jokin aika sitten, että naistenpäivänä eivät ravintoloiden ovet auenneet meille. Eilen tätä huolta ei ollut. Käytyämme Suomen Viron-instituutissa suuntasimme askeleemme kohti suosikkiravintolaamme Tsink Plekk Pangia, tuota aasialaisen ruuan mekkaa, joka oli lähes tyhjä ja asetuimme ikkunapöytään mihin valo lankesi  kauniisti. Hyvä oli siinä istua, selailla ruokaa odottaessa Kai Laitisen Aino Kallas-elämäkertaa ja katsella alas kadulle, missä ihmiset kiiruhtivat kuka minnekin.

Jos vertaan entistä elämääni Suomessa tähän nykyiseen Virossa, niin yksi selkeä ero on siinä, että täällä käymme huomattavasti useammin ulkona syömässä. Suomessa jo kahden hengen ravintolakäynti teki vähän turhankin ison loven kukkaroon, varsinkin jos uskaltautui vähänkään kalliimpaan ravintolaan. Lohjalla asuessamme oli meidän ravintolakäyntimme lähinnä lyhyitä visiittejä paikallisiin kebab-ravintoloihin ja pizzeroihin, joissa ruoka oli toki hyvää, mutta ympäristö ja tunnelma aika valjua.

Virossa ravintoloiden hinnat ovat nousseet yleisen hinnannousun sanelemaan tahtiin. Kuusi vuotta sitten saatoimme nauttia todella pitkän kaavan mukaisen aterian ruokajuomineen ja jälkiruokineen alle 500 kruunulla (n. 32 euroa). Tänään maksamme vähintäin 30 prosenttia enemmän siitä. Silti ravintoloissa syöminen ei ole vieläkään kohtuuttoman kallista - jos hintaa vertaa vaikkapa siihen mitä sama ateria maksaisi kotona itse tehtynä. Suomalaisiin hintoihin verrattuna ero on tietenkin vielä merkittävästi suurempi.

Hintahaitari on toki laaja. Lämpimän aterian saa kolmesta eurosta ylöspäin; joskus päeva praadin eli talon päivän tarjouksen saa sitäkin edullisemmin. Suurissa kaupungeissa hinnat ovat tietenkin korkeammat kuin pienissä - Tallinnan hinnoista en osaa sanoa mitään.

Mutta otetaan esimerkiksi eilinen ateriointimme Tsinkissä. Päivän tarjous, joka sisälsi keiton (taisi olla itämainen kaalikeitto) ja lämpimän ruuan (possua) ja veden maksoi karvan yli 4 euroa. Hinta on houkutteleva, mutta käytäntö on osoittanut että Tsinkissä ero tarjousannosten ja varsinaisten lista-annosten on huikea. Päädyimme siis tilaamaan listalta.

Kimmo tutkii Tsinkin valtavan pitkää ruokalistaa; en tiedä toista paikkaa, jonka lista olisi näin pitkä kattaen sekä kiinalaisen, intialaisen, japanilaisen että thai-keittiön.

Päädyimme kokeilemaan listan uutuutta chili-minttu-lammasta, jonka oheen tilasimme kulhollisen inkiväärinuudeleita. Sen ohelle varmistimme selustamme tilaamalla toiseksi annokseksi tutun ja niin hyväksi tietämämme Mughlai Chicken Curryn, jonka mukana tulee aina kulho basmati-riisiä. Ruokajuomiksi olut, vesi ja tomaattimehu. Koko lysti maksoi n. 25 euroa, joka on virolaisittain oikeastaan aika korkea hinta. Mutta Tsink ei olekaan Tarton edullisin vaan (mielestämme) paras ravintola.

Tästä alkaa vaipuminen nirvanaan

Kuten sanottua, syöminen ja itsensä hemmottelu on joskus niin kivaa. Vaikka Viron hintataso ei ole enää niin poskettoman halpa kuin mitä se oli vielä jokunen vuosi sitten, niin yhä näen maan yhtenä matkailuvetonaulana hyvät ravintolat ja niiden edulliset hinnat.

Tervetuloa siis hellimään makuhermoja Viroon. Jos tulet Villa Ottiliaan, me lupaamme paljastaa ne parhaat vinkit lähistön ja Tarton ruokapaikoista, muistakin kuin Tsink Plekk Pangista. Lupaamme myös että jatkamme tulevaisuudessakin tutkimusmatkojamme kulinarismin maailmaan. Onhan se suoranainen velvollisuutemme asiakkaitamme kohtaan, eikö vain!!? :)

Suomen Viron-instituutti Tartossa

Ken on blogiani viime päivinä seurannut, on ehkä huomannut että minulla on ollut jonkinmoinen Aino Kallas -kutina menoillaan. Se alkoi – tai sanotaan paremminkin yltyi uudelleen – kun kirjoitin Elvan pikkukaupungin historiasta, johon Aino Kallas myös liittyi. Olen törmäillyt Ainoon näinä Viron vuosinani monissa yhteyksissä ja aina tuntenut hivenen huonoa omatuntoa siitä, että en ole totta puhuakseni lukenut ensimmäistäkään hänen teostaan.

Kyselin sitten tutuilta ja kylänmiehiltä niin yksityisesti kuin täällä blogissa josko keltään löytyisi ylimääräistä Sudenmorsianta tai Reigin pappia alkuperäiskielellä (joka on siis suomi). Kunnes nettiystävämme Paldiskin Larko mainitsi sellaisen taikasanan kuin kirjasto. – Joskus sitä huomaa suuntivansa merta edemmäs kalaan, kuten nyt Kallasta jahdatessa.

Pienen googlailun jälkeen selvisi, että Tartossa sijaitsevan Suomen Viron-instituutin kirjastosta löytyvät molemmat teokset – ja paljon muuta. Ja sinne siis tänään lähdimme tohkeina. Ensimmäistä kertaa.

Mikä positiivinen yllätys! Kyse on siis toisesta Virossa sijaitsevasta suomalaisesta kulttuuri-instituutista. Arvatenkin se toinen, suurempi, sijaitsee Tallinnassa. Tämä Tarton filiaali sijaitsee ns. kirjailijoiden talossa,  osoitteessa Vanemuise 19.

Suomen Viron-insitituutin sijainti on koko lailla keskeinen, se on lähellä Vanemuise-teatteria ja Tarton yliopiston kirjastoa

Kirjallisuuteen viittaavat graffitit johdattavat tiedonnälkäistä kirjailijatalolle. Tämä on tuttu hahmo.

Mutta mihin kirjalliseen teokseen liittyvät nämä kolme salkku- ja silinterimiestä?

Itse instituutti vaikutti näin ensikäynnillä pieneltä ja herttaiselta, mutta tehokkaan kompaktilta. Kirjoja ei ollut pilvin pimein, mutta toisaalta kun silmä nopeasti hyllyjä vaelsi, sieltä tuntui löytyvän todella runsaasti juuri niitä teoksia, jotka ovat Suomen ja Viron välisen kulttuuriyhteistyön ja ymmärryksen kannalta tärkeitä. (Tarton instituutti ja sen kirjasto ei muuten ole tiedekirjasto, vaan sen anti keskittyy humanistiseen puoleen, vanhaan suomalaiseen ns. klassiseen kirjallisuuteen ja kymmenen viime vuoden nykykirjallisuuteen. Toki myös Suomen ja Viron historiaa käsitteleviä teoksia löytyy myös kokoelmista.) Yleensä laina-aika on 30 päivää, harvinaisemmissa teoksissa ja oppikirjoissa sekä aikakauslehdissä se on viikko.

Sisään astuessamme tuli meitä käytävällä vastaan pirteä ja ystävällinen toimistosihteeri Anna Kalpio, joka nopeasti johdatti minut kaipaamani Kallaksen äärelle. Siinä samassa sitten juteltiin monenlaista, minä kyselin insitituutin toiminnasta ja tehtävistä ja asiakkaista, ja Anna asiantuntevasti vastaili. Instituutin pääasiallinen tehtävä on jakaa tietoa kaikille, jotka ovat kiinnostuneita Suomen historiasta ja kulttuurista. Lisäksi agendaan kuuluu pyrkimys edistää kulttuuri- ja koulutusyhteistyötä, tiedottaa Suomesta sekä edistää Suomen ja Viron välisiä yhteyksiä yhteiskunta- ja elinkeinoelämän eri aloilla.

Tästä linkistä löydät tarkemmin tietoa instituutista: Suomen Viron-instituutti.
Omalta kannaltani instituutti täyttää monta tarvettani. Kirjojen ohella tarjoaa instituutti mahdollisuuden  tutustua suomalaiseen aikakauslehtiin joko kirjaston lukusalissa tai sitten kotona. Uusinta lehden numeroa voi lukea vain lukusalissa, mutta vanhempia saa viikkolainaksi kotiinkin.

 Anna Kalpio lopettaa tehtävänsä Tarton byroossa tämän kuun lopussa, mikä tietenkin on omalta kannaltani sääli, sillä jo näin ensitapaamisella löytyi meillä kiva keskusteluyhteys.

Lukusali on pieni, mutta siellä on ihan riittävä otanta mm. suomalaisista aikakauslehdistä.

Pikkuruisen instituutin käytävillä on esittely suomalaisesta nykykirjallisuudesta

Ensikäyntimme Suomen Viron-instituutissa ei siis taatusti jäänyt viimeiseksi. Emme voi kuin toivoa, että  Suomen valtion rahoittamat instituutin kaltaiset yleishyvät yksiköt saisivat jatkaa toimintaansa ja sitä jopa laajentaa, vaikka arvatenkin kaikkialla pyyhkivä leikkauksien iso viikate aiheuttaa jokapäiväistä huolta.

Lainaamistani kirjoista ja Aino Kallaksesta tulee sitten juttua myöhemmin. Jatketaan siis kirjallisuusteemoilla!

Talvea hyvästelemässä Nõunissa

Matkalla Otepäästä Tarttoon jää matkan varrelle ensimmäiseksi pieni paikkakunta: Nõuni. Paikka koostuu muutamista neuvostoaikaisista kerrostaloista, muutamista vanhoista maalais- ja omakotitaloista, kaupasta, rahvamajasta (lähimmäksi tulee kai käännöksenä suomeksi: seuraintalo) ja Nõuni-järvestä, jonne viime kesänä rakennettiin yllättäen hieno laituri. Ikään kuin parantamaan Nõunin kesän muuten aika karua tarjontaa.

Arvatenkaan meillä ei ole usein syytä pysähtyä Nõunissa, mutta tänään, matkalla Tarttoon ja Suomen insituuttiin etsimään Aino Kallasta, pyysin Kimmoa kurvaamaan hetkeksi Nõuni-järven rannalle vievälle kuratielle. "Miksi ihmeessä" Kimmo kysyi, "eikö tarkoitus ollut mennä sinne instituuttiin?" Turhia kyseli mies. Sillä tokihan minulla oli syyni; halusin käydä hyvästelemässä talven, ja Nõuni-järvi tarjosi siihen mitä oivallisimman tilaisuuden. Se oli sumuinen ja usvainen ja märkä. Jään päälle ei voinutkaan ajatella enää menevänsä kävelemään. Ja vettäkin sataa tihuutti. Juuri sopiva kohta ja passeli ilma hyvästellä talvi ja sen menneet riemut.

Tästä ei peruuteta takaisin päin, talvi joutuu antamaan periksi, kevät tulee! Taitekohta voi olla kostea, se voi olla keleiltään kurja, mutta se on selkeä "point of no return", hetki, josta ei voida kulkea kuin eteenpäin. Kohti kevättä ja kesää!

Samalla kun Kimmo odotteli synkeän näköisenä yhä syvemmälle kuraliejuun vajoavassa Punaisessa Ranskattaressa, minä loikin märän hangen ja vetisten ruohokenttien yli, sateen piiskatessa aika ilkeästi kasvoja. "Näkemiin, näkemiin!" pohdin mielessäni.  "Oli hauskaa niin kauan kun sitä kesti, mutta aikansa kutakin! Se on nyt kevään vuoro!"

Talvi häviää taistelun valolle ja lämmölle

Laituri saa muutaman kuukauden kuluttua paljaita jalkoja juoksemaan sitä pitkin

Ei aikaakaan kun tästä pulahdetaan veteen

Pian viruttelevat aallot kaislojen varpaita

Kaikki eivät tätä talvea kestäneet, mutta näinhän se luonnon kiertokulku menee.

#109. mustavalkomaanantain haaste: penkki

Muita penkkejä joille istahtaa löydät täältä: mustavalkomaanantain 109. haaste

Aino Kallasta hakusessa

Kun kirjoittelin toissapäivänä Elvasta kerroin että myös Aino Kallas on siellä kesiään viettänyt ja siellä työskennellyt. Ja mieleeni palasi keskustelut Kallaksen tuotannosta Hiiunmaan reissumme yhteydessä. Kävimme tuolloin Reigi nimisessä paikassa, mistä Kallas on kirjoittanut romaaninsa: Reigin pappi.

Reigin kirkko Hiiunmaalla

Minä en muista lukeneeni sen ensimmäistäkään Kallaksen kirjaa, mikä on selkeästi aukko yleissivistyksessä. Eritoten nyt kun itse olemme tällaisia puolivirolaisia ja kaikki Viroon liittyvä kiinnostaa.

Nyt olisi juuri sopiva mielentila ja hyvin aikaa lukea Kallaksen proosaa (runoudesta en osaa sanoa mitään, menee ehkä turhan korkealentoiseksi). Vaan mistäpä tähän hätään hankin Kallasta, varsinkaan suomen kielellä! Niinpä kysyn, että ei blogin lukijoiden nurkissa pyörisi Kallaksen tuotantoa, josta haluatte päästä eroon? Tai jos eksytte kirppareille ja satutte näkemään vaikka Sudenmorsiamen tai Reigin papin muutamalla eurolla, voisitteko napata sen minulle? Myös päiväkirjat voisivat olla kiinnostavia. Maksan tietenkin kirjan ja postituskulut.

Antikoiden vintage-lisällä kuorrutettuja kirjoja tai kirjakauppojen upouusia en havittele. Ihan siistä syystä että menee muuten turhan kalliiksi tämä äkkiä herännyt Kallas-innostukseni. Mutta jos kirja ja postitus pysyy siinä kymmenen euron pinnassa, niin mielelläni sellaisen hinnan pulitan.

Asian tiimoilta voi laittaa minulle vaikka postia! Tiina piste Linkama ät villaottilia piste ee

Pieni askel ihmiskunnalle - iso hiustyvelle

Hitto, että olen huono kirjoittamaan otsikoita! Tuokin ontuu pahasti. Mutta olkoon.

Halusinpa vaan kertoa, että viime aikoina on mielessä vellonnut tai kutenut tai lamannut tyven hiljaisuus, kuin vanhassa lammessa. Mitään ei tapahdu. Pitäis maar vissiin tehrä jotain.

Niinpä sitten päätin tehdä jotain - hyvin naisille tyypillisesti - eli vaihtaa hiusteni värin. Operaatio ainakin oli innoittava, ja jälkien siivoaminen - kuin kylpyhuoneessa olisi riehunut Viiltäjä-Jack - sitäkin innoittavampi.

Tällaista jälkeä syntyi. Ainakin muutosta entiseen ulkoasuun. Kommentteja vastaanotetaan, ja vain kaikkein pahimmat herjat jätetään julkaisematta.

Rahankuljetus Elvaan - samalla pieni kaupunkiesittely

Elva on pieni kaupunki lähellä Otepäätä, tarkalleen sanottuna 28 kilometrin päässä. Jos elvalaiset kuulisivat minun kutsuvan kaupunkiaan pieneksi, saattaisivat he loukkaantua, onhan Elva koko Tartumaan toiseksi suurin kaupunki ja monta kertaa isompi kuin piskuinen Otepää. Asukkaita on Elvassa karvan verta alle 6.000. Elva kuitenkin vaikuttaa pikkukaupungilta, johtuen pitkälti sen matalasta arkkitehtuurista, joka koostuu pääosin puisista omakotitaloista.

Otepäällä suljettiin maaliskuun alussa Swedbankan konttori.  Asia jota, paitsi manaan, myös ihmettelen. Otepäällä kun raha tunnetusti liikkuu ja paikkakunnalla hyörii monenlaista yrittäjää, joiden pitäisi saada rahansa siirrettyä aika ajoin myös pankin holveihin. Kuten minä. Tätä tuskaa helpottamaan saapuu paikkakunnalle kerran pari viikossa pankkibussi, jonne voi sitten ahtautua muiden paikkakunnan mammojen kanssa pankkiasioitaan hoitamaan. Swebank ei ole ajatellut, että Otepäälläkin on suuri joukko vanhoja ihmisiä, joilla ei ole tietokonetta, jolta hoitaa jokapäiväistä maksuliikennettä. Vielä kun Konsum-ruokakauppa suljetaan ja tilalle tulee kauppa-auto, ollaankin sitten palattu vanhaan 1970-luvun agraari-Suomeen. Näin meillä hyvinvointi-Virossa.

Jos totta puhutaan, ei tämä pankin siirtyminen naapurikaupunkiin ole meille suurikaan hankaluus. Mielellään sitä tekee asiaa vaikka tikusta, että pääsee hetkeksi seikkailemaan Etelä-Viron kauniisiin maisemiin. Nyt kun Otepäälle on saapunut pullonpalautusautomaattikin, ei meidän enää tarvitse käydä syöttämässä tyhjiä puteleitamme Elvan automaattiin. Aiheesta, ketä kiinnostaa, lisää täällä: Pullonpyöritystä Otepäällä.

Koska eilen oli mitä ihanin ilma, pakkasin siis moninaiset rahasäkkini Punaiseen Ranskattareen, joka sai nyt toimia rahankuljetusautona, ja huristelin Elvaan. Etupenkillä, tietenkin, mukana myös kamerat. Siltä varalta, että tulisi jotain kuvattavaa...

Itse asiassa matkalla Elvaan mietin, että voisin ihan kuvallisestikin esitellä tätä hiljaista ja idyllistä joskin aavistuksen nuupahtanutta pikkukaupunkia blogini lukijoille. Sehän on Villa Ottilian asiakkaillekin oivallinen päiväkohde, vaikka pyörällä matkan taittaen. Reitille jää vielä Hellenurmi ja sen vanha kartano sekä 1800-luvulta peräisin oleva mylly, joten ei hullumpi matkareitti laisinkaan. Hellenurmesta lisää juttua puolestaan täällä: Käynti Hellenurmen vesimyllyssä.

Elvan lyhyt esittely ensin sanoin:

Elvaa kutsutaan mäntykaupungiksi johtuen sen komeista männiköistä, joihin voi tutustua useaa kävelyreittiä seuraten. Tunnettuja ovat Vapramäe-Vellavere-Vitipalun merkityt luontopolut.

Ja männyistä ja kuivasta kangasmetsästä on Elva saanut alkunsa. Jo 1800-luvun keskivaiheilla alkoivat tarttolaiset taiteilijat, liikemiehet ja yliopistoväki rakennuttaa Elvaan kesähuviloita, useimmat aluksi Nitiin, nyttemmin Peedun kaupunginosaan. Myös suomalais-virolainen kirjailija Aino Kallas lomaili ja työskenteli Elvassa. Kaupungista muodostui joksikin aikaa hyvinkin vireä kulttuurikeskus, jolla oli oma kesäteatteri ja omia taidetapahtumia.

Varsinaisen potkun Elvan kaupunki sai Tartto–Valga-rautatielinjan rakentamisesta (1886–1889). Rakennustyöt toivat kaupunkiin työtä ja työläisiä, jotka radan valmistuttua jäivät Elvaan. Kaupunkioikeudet Elva sai 1938.

Kaupungin syntyhistoria on nähtävissä tänäkin päivänä; komea, viime vuosina täysin entisöity rautatieasema hallitsee kaupungin keskustaa. Huvilamainen arkkitehtuuri on vallitseva – voitaisiin puhua jopa elvalaisesta rakennustyylistä, johon kuuluvat erkkerit, kauniit pieniruutuiset terassit ja suuret hoidetut pihapiirit.

Elva-joki ja kolme järveä, joista yksi, Arbi-järvi aivan kaupungin keskellä, antavat kaupungille kesällä raikasta ilmettä. Pisaranmuotoisella Verevi-järvellä on hyvin hoidettu hiekkaranta, jonka autuutta on myös karvapoikamme joka kesä testannut.

Elvalle on kuitenkin tänä päivänä ominaista jonkinlainen raukea väsymys. Vai johtuuko se vain siitä, että kaduilla kuljeskelee vain vanhuksia ja työttömiä, puuhakkaiden elvalaisten ollessa Tartossa töitä paiskomassa. Mene ja tiedä. Suuria ruokakauppoja on pari kolme, mutta mikä parasta, Elvan pääkadulta löytyy myös idyllisiä pikkupuoteja, jotka taistelevat ajan hammasta vastaan. On lankakauppa, rintaliivikauppa, taidetavarakauppa.

Elva on siis viehättävä päiväkohde lähellä Otepäätä. Ravintoloita ei kaupungissa ole montaa, pari pientä kohvikua hieman syrjemmällä keskustasta ja yksi varsinainen ravintola: Vapper Mäger (rohkea mäyrä) pääkadulla.

Kirpputoreista kiinnostuneille Elva tarjoaa myös tutkittavaa. Nopesti laskien pääkadun varrelle tai sen tuntumaan jää ainakin kuusi vanhan tavaran ja vanhojen vaatteiden myymälää. Itse suosin hyvälaatuisia vaatteita tarjoavaa Wesseli Äriä, josta eilen löysin mustan etceteran topatun hupullisen välikausitakin 50 sentillä ja farkut eurolla. Tämä siis sivulauseessa todeten.

Ja sitten sama vielä kuvin:

Se reissuni pääkohde, Swedbankan konttori sijaitsi yllättäen kaupungintalon alakerrassa. Kaupungintalon katolla taasen oli torni ja tornissa kello ja tuoli. Jäin miettimään: miksi?

Kaupungin keskustassa sijaitsevan pienen Arbi-järven rannalla seisoo valtava keskeneräiseksi jäänyt tiilirakennus muistona neuvostovuosilta. Järven reunalta lähtee ensimmäinen kävelypolku mäntymetsiin.

Elvan entisöity vanha rautatieasema

Kiskot vievät etelään...

Pieni mies on noussut puuhun tähystämään junia

Sama ukko hieman kauempaa nähtynä

Asema vielä toisesta suunnasta katsottuna

Vielä muutama vuosi sitten tässä rautatieasemaa vastapäätä olevassa talossa toimi museo. Nyt se on tyhjillään, sääli.

Kartta esittelee kävelyreitit ja tutustumisen arvoiset luontokohteet.

Elvalaiseen puutaloarkkitehtuuriin kuuluvat olennaisesti pieniruutuiset terassit ja erkkerit.

Peedun kaupunginosasta (n. 1 km Elvasta) löytyvät ne hienoimmat - ja osin myös huonokuntoisimmat - huvilat Elvan suuruuden ajalta.

Ja jutun lopuksi lisään Elvan kaupungin sivuilta löytämäni pari kuvaa ajasta, jota ei enää ole. Jään jälleen kuvia tuijottamaan ja miettimään tuota menneiden aikojen kadotettua lumoa.

Ravintola ja majoitusliike Elwa, jossa Aino Kallas asui ja työskenteli. Kuva kuuluu Tartumaa muuseumin kokoelmiin.

Verevi-järven rannalla sijainnut rantapaviljonki vuodelta 1929. Kuva kuuluu Tartumaa muuseumin kokoelmiin.