Talvea hyvästelemässä Nõunissa

Matkalla Otepäästä Tarttoon jää matkan varrelle ensimmäiseksi pieni paikkakunta: Nõuni. Paikka koostuu muutamista neuvostoaikaisista kerrostaloista, muutamista vanhoista maalais- ja omakotitaloista, kaupasta, rahvamajasta (lähimmäksi tulee kai käännöksenä suomeksi: seuraintalo) ja Nõuni-järvestä, jonne viime kesänä rakennettiin yllättäen hieno laituri. Ikään kuin parantamaan Nõunin kesän muuten aika karua tarjontaa.

Arvatenkaan meillä ei ole usein syytä pysähtyä Nõunissa, mutta tänään, matkalla Tarttoon ja Suomen insituuttiin etsimään Aino Kallasta, pyysin Kimmoa kurvaamaan hetkeksi Nõuni-järven rannalle vievälle kuratielle. "Miksi ihmeessä" Kimmo kysyi, "eikö tarkoitus ollut mennä sinne instituuttiin?" Turhia kyseli mies. Sillä tokihan minulla oli syyni; halusin käydä hyvästelemässä talven, ja Nõuni-järvi tarjosi siihen mitä oivallisimman tilaisuuden. Se oli sumuinen ja usvainen ja märkä. Jään päälle ei voinutkaan ajatella enää menevänsä kävelemään. Ja vettäkin sataa tihuutti. Juuri sopiva kohta ja passeli ilma hyvästellä talvi ja sen menneet riemut.

Tästä ei peruuteta takaisin päin, talvi joutuu antamaan periksi, kevät tulee! Taitekohta voi olla kostea, se voi olla keleiltään kurja, mutta se on selkeä "point of no return", hetki, josta ei voida kulkea kuin eteenpäin. Kohti kevättä ja kesää!

Samalla kun Kimmo odotteli synkeän näköisenä yhä syvemmälle kuraliejuun vajoavassa Punaisessa Ranskattaressa, minä loikin märän hangen ja vetisten ruohokenttien yli, sateen piiskatessa aika ilkeästi kasvoja. "Näkemiin, näkemiin!" pohdin mielessäni.  "Oli hauskaa niin kauan kun sitä kesti, mutta aikansa kutakin! Se on nyt kevään vuoro!"

Talvi häviää taistelun valolle ja lämmölle

Laituri saa muutaman kuukauden kuluttua paljaita jalkoja juoksemaan sitä pitkin

Ei aikaakaan kun tästä pulahdetaan veteen

Pian viruttelevat aallot kaislojen varpaita

Kaikki eivät tätä talvea kestäneet, mutta näinhän se luonnon kiertokulku menee.