Niinpä sitten siivoilin kämpän - ja mielessäni kiitin sitä että Latte ei ollut tällä kertaa mukana, voin vain kuvitella sitä kuran määrää mitä sen tassuissa olisi sisälle kantautunut - ja lähdin liikkeelle. Enkä arvatenkaan suorinta tietä.
Päämääränäni oli kurvata Keilan putouksen kautta, mutta koska pieni Paldiskin satamakaupunki oli siinä lähellä, ajoinkin sen kautta. Ja hyvä että ajoin - sillä juuri Paldiskiin sisään ajaessani taivas esitteli vuoden parhainta spektaakkelia - upeita isoja sinivioletteja pilviä kohosi meren yläpuolelle monissa kerroksissa saaden minut haukkomaan henkeäni. Pakko oli survaista jarrua moneen otteeseen ja ottaa kamera esille.
Katajia meren rannalla juuri ennen Paldiskiin tuloa
Hylätty neukkuaikainen rakennus tai sen raamit meren rannalla.
Sama rakennus lähempää. Seinässä kielivitsi, viroa ja venäjää yhdistämällä saadaan teksti: Minu maja - minun taloni
Nettiystävämme Larko asuu Paldiskissa ja kaupungin kuoppaisia katuja ajellessani yritin katsella josko mies sattuisi silmään. Eipä sattunut. Sen sijaan perjantai-iltapäivän kirkkaassa valossa taapersi väkeä monen moista. Ei ole Paldiski Viron kaunein kaupunki, onhan se vieläkin aika huonossa hapessa, vaikka yllättävän paljon on siellä korjattu sitten neuvostovuosien, jolloin kaupunki oli suljettu laivastotukikohta.
Jos asujamisto oli suurelta osin aika nukkavierua, olivat kohtaamani ihmiset sitäkin sydämellisempiä. Maximan kassaneidillä oli vahva liudennus viroa puhuessaan, mutta hän oli auttavainen ja ystävällinen. Sama joka paikassa missä ihmisiä puhuttelin. Ja mietin mitä Tallinnassa pitkään asunut valokuvaajatuttavamme aikanaan sanoi: hänen ystäväpiirinsä koostuu pääasiassa Viron venäläisistä, joihin saa paljon helpommin kosketuksen kuin mitä hieman viileisiin virolaisiin.
Oli minulla Paldiskiin ihan asiaakin. Siitä en sano enempää, kuin että se liittyi Paldiskin kirjastoon.
Tovin kaupungilla ajettuani suuntasin Josephine Bakerin eli Punaisen Ranskattareni (joka on itse asiassa jälleen punainen, ei ruskea) kohti Paldiskin vanhaa majakkaa ja komeita jyrkänteitä. Tämä lienee se kaikkein komein paikka seutukunnalla. Klintit, jotka ovat jyrkkiä ja rapautuvia katsovat Suomenlahdelle. Varoitustaulut muistuttavat sortumavaarasta, mutta eihän se minua pidätellyt. Kun näkymät klinttien reunalta ovat niin jylhiä ja dramaattisia.
Paldiskin punainen majakka
Näkymää Suomenlahdelle
Näkymää klinteiltä alas kurkatessa
Klinteilla tovin kuljettuani suuntasin takaisin kaupunkiin ja sieltä kohti Keilaa ja Keilan putouksia. Halusin nähdä miten ne suhtautuvat kevääseen ja sulaneen lumen määrään. Hyvin suhtautuivat, mutta siitä seuraavassa jutussa enemmän.
6 kommenttia:
Ne varoitukset pantiin sinne penkereelle muutama vuosi sitten, kun siellä todella tapahtui sortuma. En muista, kuoliko siinä joku vai oliko läheltä piti -tilanne. Joka tapauksessa eroosio syö kalkkikiveä huomattavasti hanakammin kuin graniittia Suomenlahden pohjoispuolella.
Vaikeahan minua sattumalta on nähdä. Ei ollut eilen kauppaankaan asiaa :-)
Mutta koska olet käynyt viimeksi kotikirjastossasi? Suosittelen sinne visiittiä!
Ensimmäinen käynti on puoliksi tehty: sitä on huolellisesti suunniteltu jo kaksi vuotta.
Olen aiemminkin tuumannut, mutta en vain ole muistanut sanoa, että sinä nappaat hienosti noita pilviä!
Näin ilmoittaa S Lahden takaa, joka ei just nyt jaksa kirjautua omilla tunnuksillaan sisään.
Nyt sinne sitten tosiaan kannattaa käynti tehdä! Tämä ihan vaan vinkkinä.
Ja viimeinen kommenttini oli Larkolle. Ei S:lle Lahden takaa - pilvien päälle ja taakse ei ole vielä kiirettä. :)
Lähetä kommentti