Minä kuitenkin osallistun haasteeseen muutamalla kuvalla Haapsalun vanhan rautatieaseman rapistuvista junavaunuista. Olen kovasti ihastunut, kuten olen aiemminkin jo sanonut, tällaiseen rappion estetiikaan:
Muita värikkäitä kuvia voi katsoa: täältä.
lauantai 30. huhtikuuta 2011
Valokuvatorstain 205. haaste: värit
Värejä on nyt maailma pullollaan, mikä sen ihanampaa. Ruoho vihertää, metsät ovat sinisinä, keltaisina ja valkeina vuokoista. Narsissit puskevat upeaa oranssia ja keltaista. On mistä valita!
Minä kuitenkin osallistun haasteeseen muutamalla kuvalla Haapsalun vanhan rautatieaseman rapistuvista junavaunuista. Olen kovasti ihastunut, kuten olen aiemminkin jo sanonut, tällaiseen rappion estetiikaan:
Minä kuitenkin osallistun haasteeseen muutamalla kuvalla Haapsalun vanhan rautatieaseman rapistuvista junavaunuista. Olen kovasti ihastunut, kuten olen aiemminkin jo sanonut, tällaiseen rappion estetiikaan:
keskiviikko 27. huhtikuuta 2011
Ajelulla Haeskassa ja Puise Ninassa
Haapsalu-päivät jatkuvat aurinkoisina. Ylihuomiseksi luvataan sitten tämän pitkän aurinkoisen kauden päättymistä. Mutta tänään saattoi vielä nauttia ihanista kuvausilmoista.
Minä lähdin Haeskaan, jossa on yksi Viron suosituimmista lintutorneista. Ja olihan siellä väkeä. Mennessäni oli tornissa yksi mies ja tornilta autolle kävellessäni tuli vielä vastaan useampikin lintumies.
En kiivennyt torniin, mutta olihan siellä rannaltakin monenlaista siivekästä nähdä. Kunnon kiikarit olisivat toki olleet poikaa, mutta kyllähän telelläkin pääsi paljasta silmää lähemmäs.
Minä lähdin Haeskaan, jossa on yksi Viron suosituimmista lintutorneista. Ja olihan siellä väkeä. Mennessäni oli tornissa yksi mies ja tornilta autolle kävellessäni tuli vielä vastaan useampikin lintumies.
En kiivennyt torniin, mutta olihan siellä rannaltakin monenlaista siivekästä nähdä. Kunnon kiikarit olisivat toki olleet poikaa, mutta kyllähän telelläkin pääsi paljasta silmää lähemmäs.
Haeskan torni Matsalun lahdella on yksi Viron suosituimmista.
Kaksi lokkia kivella.
Hanhia lennossa lahdella.
Tässä hanhia hieman suurempana, tunnistaako kukaan? Valkoposkihanhia?
Lokki tasapainoilee talon katolla Haeskassa.
Karvainen vasikka Haeskassa.
Haeskasta lähdin vielä toiseen lintupaikkaan eli Puiseen ja Puise Ninaan. (Nina on siis viroksi niemi). Enkä turhaan mennyt. Jälleen olivat maisemat aivan huumaavan ihanat, tuuli oli kova, mutta onneksi matkassa oli tuulitakki, jonka ostin viime viikolla.
Matalia katajia, takanaan joutsenia.
Töyhtöhyyppä (vanellus vanellus) kaartelee Puisesssa.
Lehmät ilta-appeella Puise Ninassa.
Satamäärin niin joutsenia kuin hanhia. Klikkaa suuremmaksi kuvaa, jos haluat katsoa sitä hieman tarkemmin.
Näkymää Matsalun lahdelle.
Puise Ninan kärjessä, vettä niemen kahden puolen.
Johan tässä näitä kuvia taas olikin, eiköhän riitä vakuuttamaan, että niin Haeska kuin Puise Nina ovat käymisen arvoisia paikkoja, varsinkin jos on lintuharrastaja.
Puisesta palasin Haapsaluun ja pistäydyin Annen luona suihkussa. Ihanaa! Lämmintä vettä mielin määrin.
Annen kauniin kylpyhuoneen isosta peilistä näin miten punainen kasvoistani olinkaan! Pihapuuhastelu ja päivä veden ääressä olivat tehneet tehtävänsä. Otsa on inkkarin ja nenä lainattu Petteri Punakuonolta. Silmälasien läpi säteet eivät ole päässeet ja niinpä kasvot ovat muilta osin kuin käänteisellä pandakarhulla, isot valkeat renkaat silmien ympärillä.
Mutta haitanneeko tuo! Pääasia että päivä oli kuvauksen puolesta aivan uskomattoman hyvä. Huomenna olisi sitten varmaan taas vuorossa pihatöitä. Niinhän nämä päivät tuntevat vuorottelevan: töitä - ajeluita - töitä - ajeluita.
Nyt voisi yrittää taas mennä petiin houkuttelemaan unta (punaiseen) palloon.
tiistai 26. huhtikuuta 2011
Haketta, syreenejä ja hyttysiä
Arvaan heti että tämä vetävä otsikko täyttää blogin lukijoista. (Kolkkoa sotilasnaurua)
Myönnetään, että kökkö on tämän illan otsikointi. Mutta ei se mökkielämä ole aina niin hektisen glamöröösiä. Joskus on päiviä, joiden kohokohdat ovat syreenit, hake ja hyttyset.
Edellinen yö oli mennyt huonosti, heräilin kahden tunnin välein ja kun unia näin, olivat nekin painajaisia. Jossain vaiheessa yötä sammutin kännykän siltä varalta että uni olisi aamulla armeliaampi. En halunnut herätä puhelimen pirinään. Kenellä voisi minulle niin tärkeää asiaa olla, mietin. Ja silti tunsin asiasta jonkinmoista huonoa omaatuntoa. Kun ihmisen kai nykyisin pitäisi olla aina ja joka paikassa tavoitettavissa.
Kuuden aikaan vaeltelin unettomana pihalla. Kahdeksalta uudelleen. Mutta sen jälkeen sain nukuttua kello yhteentoista, joka lienee ensimmäinen kerta täällä ollessani. Univaikeudet ovat ehkä hieman helpottaneet täällä mökin täydellisessä hiljaisuudessa. Mutta sitten tulee huonoja öitä. Kuten viime yö.
Herättyäni tuntui kuin ei olisi nukkunut lainkaan. Aloin keittää kahvia ja laitoin kännykän päälle. Ja huomaan, että Anne on soittanut minulle kolme kertaa. Ja pian tulee tekstiviesti: Kas oled täna kodus? (Oletko tänään kotona?)
Voihkaisin viestille. Aamuväsyneillä aivoilla en osannut sanoa mitään mistään. Oikeasti halusin vain nukkua. Nukkua, nukkua, nukkua. Pitkä unettomuusputki aiheuttaa tällaista.
Soitin kuitenkin Annelle, ja korvaan melkein sattui kun kuulin tämän reippaan ja päättäväisen äänen.
"Mitä kuuluuu! Mitä teet? Oletko kotona? Hyvä! Minulla on asiaa. Asia 1) Olen ottanut selvää mitä maksaa ja koska voisit käydä mutakylvyissä, joista eilen puhuttiin. Asia 2) Minulla on sinulle uimapuku, jos haluat lähteä uimaan uimahalliin (minulla ei ole vettä tällä hetkellä mökillä, ei ainakaan lämmintä suihkua - tämä siis lat. huom.). Asia 3) Minulla on sinulle syreenejä. Siis tulenko mökille, aion nimittäin siistiä myös viimeiset marjapensaat, polttaa ja siistiä tontin takanurkan kesken jääneen risukasan, ottaa aurinkoa ja lähteä pois. Sopiiko? Hyvä! Olen siellä kello yhden aikaan. Tsau."
Ja kello yksi Anne tuli ja pienen rupattelun jälkeen ilmoitti, että eiköhän ruveta töihin.
Aloitimme syreeneistä.
Taustaa: Villa Vallattoman tontti rajautuu kolmen naapurin kanssa, yksi joka reunalla. Etupiha katsoo tielle ja toisia naapureita kauempana, tien toisella puolella, on vielä neljäs naapuri. Kaikki tontin reunat ovat aika hyvin kesällä viheriän peitossa, puut, pensaat, kuten aronia-aita, muodostavan kesällä tontista kutakuinkin täysin suojatun alueen. Mitä moni on ihaillut, täällä voi vaikka nakuna ottaa aurinkoa, ilman että naapurit näkevät.
Vaan tänä keväänä tontin takareunan naapuri oli leikannut omat puut ja pensaansa omalta puoleltaan paljaaksi tontin yhdeltä nurkalta. Ja kun vihreä aita oli kadonnut n. 10-15 metrin alalta, paljastui aika kurja näky: naapuri on kerännyt kaikki roskansa vanhoja telkkareita ja mikroaaltouuneja myöten isoon jätekasaan. Sen vieressä on lisäksi iso roskakumpu joka ilmeisesti palvelee kompostin tehtävää. Näky ei ole kaunis. Se pitää peittää. Olimme puhuneet edellisenä päivänä syreeneistä. Ne kasvavat nopeasti, tekevät tiheän näköesteen ja ovat kauniita kukkiessaan. Niitä voisi harkita näkösuojaksi.
Anne on toiminnan ihminen, se kai on tullut jo selväksi. Edellisenä iltana oli kaivanut omasta pihasta muutaman syreenin taimen ja kolme muuta naapurilta. Pari valkeaa, kolme lilaa. Ja syreenintaimien kanssa Anne luokseni tuli.
Aloimme mallata syreenejä aiottuun kohtaan. Kun rupesin hieman tarkemmin katsoa niiden kasvukohtaa auringon suhteen. Nyt ovat puut lehdettömiä ja aurinko paistoi kauniisti aiottuun istutuskohtaan. Minä rupesin sitten puutarha-fundeeraamaan ja mietin miten valo osuu kesällä aiottuun kasvupaikkaan. Ei osu. Naapurin suuri haapa ja kaksi suurta koivua varjostavat nurkan melko tarkkaan. Ja syreeni kuitenkin tarvitsee aurinkoa, vaikkei paahdetta rakastakaan.
Muutos istutussuunnitelmiin. Hetken kiertelin pihaa ja sitten löysin pienille syreenintaimille kodin. Toni-naapurin puoleinen reuna tontista on lähes kokonaan aronia-aidan peittämä. Mutta Tonin ja minun välisen portin vieressä on reilut 10 metriä paljas kohta. Istutin kolme syreeniä siihen. Koska kaikki taimet olivat yhdessä kasassa jää arveluiden varaan kasvaako paikalle valkeita, liloja vai sekä valkeita että liloja syreenejä. Ne on kuitenkin nyt istutettu kuten alla oleva kuva todistaa.
Kuva on surkea. Otettu illan hämärissä pokkarilla, salaman avulla. Ja kuvassa näyttää, että kaksi vasemmanpuoleista olisivat lähellä toisiaan ja kolmas selvästi kauempana. Näin ei todellisuudessa ole. Vaikken nyt mittanauhaa käyttänyt vaan lapionvartta mittatikkuna, sanoisin, että ovat suunnilleen samalla etäisyydellä toinen toisistaan. Huomatkaa hake!
Minä istuttelin syreenejä ja sitten jälleen vesiväripensselitekniikalla (vau, neliosainen yhdyssana) töpöttelin myrkkyä (uutta ja tehokasta, jonka ostin eilen) kuvassa näkyvien vuohenputkien päälle. Anne siisti viimeiset mustaviinimarjapensaat. Ja sen jälkeen kävi tontin agronominpuoleisen sivun karviaispensaiden ja niiden juuressa olevien viime vuoden kuivuneiden heinien kimppuun. (Kaivataan selitystä pensaiden sijainnista: tontin yhtä reunaa rajaa aita naapurille, jolla ei ole tontillaan mökkiä. Ainoastaan puutarha, jota käy hoitamassa perheensä kanssa. Mies on synkeä ja yrmy. Ei tervehdi, emmekä tosiaan ole vaihtaneet pariakymmentä sanaa enempää viimeisten 10 vuoden aikana. Agronomiksi nimitti miestä toinen naapuri, vaikka kyse lieni kuitenkin enemmän pilkkanimestä kuin todellisesta ammattinimityksestä. Tai mistä minä tiedän.)
Työteliäs päivä oli. Kiitos Annen. Ehkä olisin vain haahoillut pihalla turhanaikaisena ilman tätä energia-boostia.
Aamulla ajattelin nurjamielisesti, että en tänään halua puhua kenenkään kanssa, en nähdä ketään, en ajatella mitään, en tehdä mitään.
Päivän lopuksi Anne kysyi minulta ilkikurinen pilke silmäkulmassaan: "Oliko sitten kovin huono juttu että tulin?"
Ja kyllähän Anne vastauksen jo tiesi ilman kysymistäkään: kova työ on hyvä lääke murheiden vatvomiseen. Ja väsymys on paras unilääke.
Taidankin koittaa jos saisin kierrähdettyä orrelle pää siiven alle.
Jälkirjoitus:
Otsikon kolmas jänniteteema, hyttyset, jäi mainitsematta. Ja tässä tulee tämä viimeinen draamaelementti päivään: tänä iltana huomasin ensimmäisen kerran hyttysiä, joita oli paljon. Siinä ne hyrisevät oven takana. Luminen talvi, märkä kevät. Pihalampi täynnä vettä. Avot. Ei lupaa hyvää. Viime vuonna sama juttu. Alkukeväästä todella ärhäköitä inisijöitä. Välillä täysin hyttysvapaa aika. Ja sitten vielä toinen aalto näitä inhottavia verenhimoisia ynisijöitä. Ei tykkää. LÄPS! Juuri lähti yhdeltä henki. --Loppuilta meneekin sitten läpsytellessä. Miten niitä on sisäänkin päässyt vaikka olin tarkka ovien avaamisien ja sulkemisten kanssa?!!!
Myönnetään, että kökkö on tämän illan otsikointi. Mutta ei se mökkielämä ole aina niin hektisen glamöröösiä. Joskus on päiviä, joiden kohokohdat ovat syreenit, hake ja hyttyset.
Edellinen yö oli mennyt huonosti, heräilin kahden tunnin välein ja kun unia näin, olivat nekin painajaisia. Jossain vaiheessa yötä sammutin kännykän siltä varalta että uni olisi aamulla armeliaampi. En halunnut herätä puhelimen pirinään. Kenellä voisi minulle niin tärkeää asiaa olla, mietin. Ja silti tunsin asiasta jonkinmoista huonoa omaatuntoa. Kun ihmisen kai nykyisin pitäisi olla aina ja joka paikassa tavoitettavissa.
Kuuden aikaan vaeltelin unettomana pihalla. Kahdeksalta uudelleen. Mutta sen jälkeen sain nukuttua kello yhteentoista, joka lienee ensimmäinen kerta täällä ollessani. Univaikeudet ovat ehkä hieman helpottaneet täällä mökin täydellisessä hiljaisuudessa. Mutta sitten tulee huonoja öitä. Kuten viime yö.
Herättyäni tuntui kuin ei olisi nukkunut lainkaan. Aloin keittää kahvia ja laitoin kännykän päälle. Ja huomaan, että Anne on soittanut minulle kolme kertaa. Ja pian tulee tekstiviesti: Kas oled täna kodus? (Oletko tänään kotona?)
Voihkaisin viestille. Aamuväsyneillä aivoilla en osannut sanoa mitään mistään. Oikeasti halusin vain nukkua. Nukkua, nukkua, nukkua. Pitkä unettomuusputki aiheuttaa tällaista.
Soitin kuitenkin Annelle, ja korvaan melkein sattui kun kuulin tämän reippaan ja päättäväisen äänen.
"Mitä kuuluuu! Mitä teet? Oletko kotona? Hyvä! Minulla on asiaa. Asia 1) Olen ottanut selvää mitä maksaa ja koska voisit käydä mutakylvyissä, joista eilen puhuttiin. Asia 2) Minulla on sinulle uimapuku, jos haluat lähteä uimaan uimahalliin (minulla ei ole vettä tällä hetkellä mökillä, ei ainakaan lämmintä suihkua - tämä siis lat. huom.). Asia 3) Minulla on sinulle syreenejä. Siis tulenko mökille, aion nimittäin siistiä myös viimeiset marjapensaat, polttaa ja siistiä tontin takanurkan kesken jääneen risukasan, ottaa aurinkoa ja lähteä pois. Sopiiko? Hyvä! Olen siellä kello yhden aikaan. Tsau."
Ja kello yksi Anne tuli ja pienen rupattelun jälkeen ilmoitti, että eiköhän ruveta töihin.
Aloitimme syreeneistä.
Taustaa: Villa Vallattoman tontti rajautuu kolmen naapurin kanssa, yksi joka reunalla. Etupiha katsoo tielle ja toisia naapureita kauempana, tien toisella puolella, on vielä neljäs naapuri. Kaikki tontin reunat ovat aika hyvin kesällä viheriän peitossa, puut, pensaat, kuten aronia-aita, muodostavan kesällä tontista kutakuinkin täysin suojatun alueen. Mitä moni on ihaillut, täällä voi vaikka nakuna ottaa aurinkoa, ilman että naapurit näkevät.
Vaan tänä keväänä tontin takareunan naapuri oli leikannut omat puut ja pensaansa omalta puoleltaan paljaaksi tontin yhdeltä nurkalta. Ja kun vihreä aita oli kadonnut n. 10-15 metrin alalta, paljastui aika kurja näky: naapuri on kerännyt kaikki roskansa vanhoja telkkareita ja mikroaaltouuneja myöten isoon jätekasaan. Sen vieressä on lisäksi iso roskakumpu joka ilmeisesti palvelee kompostin tehtävää. Näky ei ole kaunis. Se pitää peittää. Olimme puhuneet edellisenä päivänä syreeneistä. Ne kasvavat nopeasti, tekevät tiheän näköesteen ja ovat kauniita kukkiessaan. Niitä voisi harkita näkösuojaksi.
Anne on toiminnan ihminen, se kai on tullut jo selväksi. Edellisenä iltana oli kaivanut omasta pihasta muutaman syreenin taimen ja kolme muuta naapurilta. Pari valkeaa, kolme lilaa. Ja syreenintaimien kanssa Anne luokseni tuli.
Aloimme mallata syreenejä aiottuun kohtaan. Kun rupesin hieman tarkemmin katsoa niiden kasvukohtaa auringon suhteen. Nyt ovat puut lehdettömiä ja aurinko paistoi kauniisti aiottuun istutuskohtaan. Minä rupesin sitten puutarha-fundeeraamaan ja mietin miten valo osuu kesällä aiottuun kasvupaikkaan. Ei osu. Naapurin suuri haapa ja kaksi suurta koivua varjostavat nurkan melko tarkkaan. Ja syreeni kuitenkin tarvitsee aurinkoa, vaikkei paahdetta rakastakaan.
Muutos istutussuunnitelmiin. Hetken kiertelin pihaa ja sitten löysin pienille syreenintaimille kodin. Toni-naapurin puoleinen reuna tontista on lähes kokonaan aronia-aidan peittämä. Mutta Tonin ja minun välisen portin vieressä on reilut 10 metriä paljas kohta. Istutin kolme syreeniä siihen. Koska kaikki taimet olivat yhdessä kasassa jää arveluiden varaan kasvaako paikalle valkeita, liloja vai sekä valkeita että liloja syreenejä. Ne on kuitenkin nyt istutettu kuten alla oleva kuva todistaa.
Kuva on surkea. Otettu illan hämärissä pokkarilla, salaman avulla. Ja kuvassa näyttää, että kaksi vasemmanpuoleista olisivat lähellä toisiaan ja kolmas selvästi kauempana. Näin ei todellisuudessa ole. Vaikken nyt mittanauhaa käyttänyt vaan lapionvartta mittatikkuna, sanoisin, että ovat suunnilleen samalla etäisyydellä toinen toisistaan. Huomatkaa hake!
Minä istuttelin syreenejä ja sitten jälleen vesiväripensselitekniikalla (vau, neliosainen yhdyssana) töpöttelin myrkkyä (uutta ja tehokasta, jonka ostin eilen) kuvassa näkyvien vuohenputkien päälle. Anne siisti viimeiset mustaviinimarjapensaat. Ja sen jälkeen kävi tontin agronominpuoleisen sivun karviaispensaiden ja niiden juuressa olevien viime vuoden kuivuneiden heinien kimppuun. (Kaivataan selitystä pensaiden sijainnista: tontin yhtä reunaa rajaa aita naapurille, jolla ei ole tontillaan mökkiä. Ainoastaan puutarha, jota käy hoitamassa perheensä kanssa. Mies on synkeä ja yrmy. Ei tervehdi, emmekä tosiaan ole vaihtaneet pariakymmentä sanaa enempää viimeisten 10 vuoden aikana. Agronomiksi nimitti miestä toinen naapuri, vaikka kyse lieni kuitenkin enemmän pilkkanimestä kuin todellisesta ammattinimityksestä. Tai mistä minä tiedän.)
Karviaispensaita on viisi jotka nyt siis katettu hakkeella. Väliin jäi yksi luumupuukin - luulisin - joka sai katetta.
Työteliäs päivä oli. Kiitos Annen. Ehkä olisin vain haahoillut pihalla turhanaikaisena ilman tätä energia-boostia.
Aamulla ajattelin nurjamielisesti, että en tänään halua puhua kenenkään kanssa, en nähdä ketään, en ajatella mitään, en tehdä mitään.
Päivän lopuksi Anne kysyi minulta ilkikurinen pilke silmäkulmassaan: "Oliko sitten kovin huono juttu että tulin?"
Ja kyllähän Anne vastauksen jo tiesi ilman kysymistäkään: kova työ on hyvä lääke murheiden vatvomiseen. Ja väsymys on paras unilääke.
Taidankin koittaa jos saisin kierrähdettyä orrelle pää siiven alle.
Jälkirjoitus:
Otsikon kolmas jänniteteema, hyttyset, jäi mainitsematta. Ja tässä tulee tämä viimeinen draamaelementti päivään: tänä iltana huomasin ensimmäisen kerran hyttysiä, joita oli paljon. Siinä ne hyrisevät oven takana. Luminen talvi, märkä kevät. Pihalampi täynnä vettä. Avot. Ei lupaa hyvää. Viime vuonna sama juttu. Alkukeväästä todella ärhäköitä inisijöitä. Välillä täysin hyttysvapaa aika. Ja sitten vielä toinen aalto näitä inhottavia verenhimoisia ynisijöitä. Ei tykkää. LÄPS! Juuri lähti yhdeltä henki. --Loppuilta meneekin sitten läpsytellessä. Miten niitä on sisäänkin päässyt vaikka olin tarkka ovien avaamisien ja sulkemisten kanssa?!!!
Kasvitunnistusapua kaivataan
Tietääkö kukaan mitään tällaisesta kasvista kuin Leptospermum 'Lambertii'?
Ostin sellaisen eilen tarkoituksena istuttaa se Ronjan haudalle. Kasvi oli kaunis ja ihastuin siihen oikopäätä tietämättä siitä sen enempää. Ajattelin, että kai se täällä menestyy kun sitä täällä myydäänkin.
Ostin siis kasvin ja toin kotiin. Kun yritin googlailla, ei tullut yhtäkään suomenkielistä hittiä. Englanniksi näyttäisi kuuluvan myrttien (Myrtaceae) / teepuiden sukuun tai heimoon. Vähän huonosti luin nettiä, sen verran että on endeeminen Australiassa ja Uudessa Seelannissa. Just joo.
Muita läpykästä löytyneitä tietoja: kasvupaikka aurinkoinen tai puolivarjo. Ja kukkii V-VII.
Vaikka arvaanhan minä jo että tuhoon tuomittu koko yritys. Pahuksen Bauhof, miksi ottavat tällaisia myyntiin jos ei ne täällä pärjää.
Ostin sellaisen eilen tarkoituksena istuttaa se Ronjan haudalle. Kasvi oli kaunis ja ihastuin siihen oikopäätä tietämättä siitä sen enempää. Ajattelin, että kai se täällä menestyy kun sitä täällä myydäänkin.
Ostin siis kasvin ja toin kotiin. Kun yritin googlailla, ei tullut yhtäkään suomenkielistä hittiä. Englanniksi näyttäisi kuuluvan myrttien (Myrtaceae) / teepuiden sukuun tai heimoon. Vähän huonosti luin nettiä, sen verran että on endeeminen Australiassa ja Uudessa Seelannissa. Just joo.
Kun aamulla sitten perehdyin kasvin mukana tulleeseen läpykkään huomasin, että sen luvataan kasvavan jopa kaksimetriseksi? Auts.
Sehän on sitten oikea puu. Joka taatusti ei pärjää näillä leveyksillä. En ainakaan ole nähnyt koskaan missään tällaista puuta. Ei me ihan Australian veroisia olla.
Tietääkö kukaan enempää tästä ihmeestä? Onko jollain jopa menestynyt se? Kaikki tieto vastaanotetaan kiitollisena. Ettei tule istutettua sitä aivan väärään paikkaan.
maanantai 25. huhtikuuta 2011
Kuvia Haapsalusta
Aamulla mietin, että mitä tänään tekisin, laiskottelisinko vai jatkaisinko pihatöitä. Meni laiskottelun puolelle.
Minulla oli asiaa kaupungille ja otin mukaan kamerat. Ja päätin kuvata teille Haapsalun tyypillisimmät näyt, ne jotka tekevät tästä kaupungista aivan omanlaisensa.
Ja tässä näitä kuvia on:
Nähtävyys nro 1 on varmasti Piispanlinna, jonka jyhkeissä raameissa esitetään joka vuosi elokuussa, täydenkuun aikaan Valge Daamin spektaakkeli, jota olen kuvannut useampana vuonna.
Meidät vihittiin Haapsalun tuomiokirkossa, joka kuvassa vasemmalla. Juhlava paikka, vai mitä?
Haapsalun kakkosnähtävyys lienee keisarillinen rautatieasema, josta jo kirjoittelinkin pari päivää sitten:
Nähtävyys nro 3: Kuursaal, joka on vastikään kunnostettu uuteen kukoistukseensa:
Kuursaal on minulle siinä mielessä merkittävä että sielä tapasin ensimmäisen kerran haapsalulaisen ystävättäreni Annen. Illalla esitettiin Kuursaalin lavalla 80-lukua nostalgisesti parodioiva kabaree. Annen poika Indrek esiintyi kabareessa. Ja me istuimme yhteisten tuttavien vuoksi samassa pöydässä. Illan päätteeksi Anne kutsui minut ja kaverini Marja P:n luokseensa kylään ja tarjosi meille vodkaa ja suolakurkkuja ja tomaatteja, joita parempia en ole ennen enkä jälkeen maistanut. Ja samaa vannoo myös Marja P. Vodkakin oli hyvää. Ja näin siis alkoi yksi suomalais-virolainen ystävyyssuhde. Vuosi oli 1998.
Nähtävyys nro 4: Pyotr Ilyich Tchaikovskyn penkki
Penkistä, jossa sanotaan Tchaikovskin istuneen ja mielessään säveltäneen mestriteoksiaan ei ole kuvaa. Syitä on kaksi.
Ensinnäkin penkki ei ole erityisen kaunis, se on betonista valettu vanhaan neukkutyyliin. Säveltäjän profiili on muistopenkin yhteydessä. Samoin on kaiverrettu joitain nuotteja pianolle sävelletystä kappaleesta “Souvenir de Hapsal” penkin yhteyteen.
Penkki oli myös varjossa ja siksi hankala kuvata.
Mutta tämä ei sittenkään ollut pääsyy siihen, että en jäänyt penkkiä kuvaamaan. Syy oli seuraava; perässäni käveli kaksi keski-ikäistä suomalaista miestä, jotka innostuivat penkkiä kovaäänisesti kommentoimaan:
- Kato joku ryssä!
- Joo, ryssä, mikä lie.
- Jooh, joku saatanan urkuri varmaan.
Ja perään hörönaurua.
Olin jälleen kerran niin ylpeä suomalaisista heimoveljistäni. Ja näiden kanssa Anne tekee töitä. Huokaus. Meitä on niin moneen junaan.
En sitten jäänyt kuvaamaan jonkun saatanan urkurin penkkiä.
Nähtävyys nro 5: Haapsalun joutsenet, joita on erityisen paljon näin keväälllä:
Nähtävyys nro 6: Haapsalun erilaiset kahvilat ja kuppilat, joita on aivan riittävästi jokaiseen makuun.
Tässä näitä perusnähtävyyksiä jo riittämiin. Niidenkin katsastamiseen menee hyvin päivä jos ei parikin.
Mutta Haapsalun todellinen viehätys tulee merestä, joka on kaikkialla läsnä. Tuulessa ja tuoksuissa. Äänissä ja näkymissä.
Tälläinen on siis minun Haapsaluni. Kaunis, merellinen.
Kuvia tuli paljon, mutta nopeastihan ne katsoo.
Lopuksi pieni mainos:
Jos tämä mielenmaisema nappaa niin tiedoksi, että kyllä meidän Villa Vallatonta voi kesällä vuokrata. Me kun kesällä olemme kiinni Otepään hotellilla. Viikkovuokra on 300 euroa. Ota yhteyttä ja kysy varaustilanteesta ja tarkemmista yksityiskohdista.
Yhteyttä saat vaikkapa kirjoittamalla etunimeni-sukunimeni@gmail.com
Minulla oli asiaa kaupungille ja otin mukaan kamerat. Ja päätin kuvata teille Haapsalun tyypillisimmät näyt, ne jotka tekevät tästä kaupungista aivan omanlaisensa.
Ja tässä näitä kuvia on:
Nähtävyys nro 1 on varmasti Piispanlinna, jonka jyhkeissä raameissa esitetään joka vuosi elokuussa, täydenkuun aikaan Valge Daamin spektaakkeli, jota olen kuvannut useampana vuonna.
Meidät vihittiin Haapsalun tuomiokirkossa, joka kuvassa vasemmalla. Juhlava paikka, vai mitä?
Vasemmalla siis tuomiokirkko. Jonka ikkunaan ilmestyy elokuussa täyskuun aikaan valkea daami.
Haapsalun kakkosnähtävyys lienee keisarillinen rautatieasema, josta jo kirjoittelinkin pari päivää sitten:
Katettu asemalaituri oli omana aikanaan jotain aivan uutta ja ennennäkemätöntä.
Nähtävyys nro 3: Kuursaal, joka on vastikään kunnostettu uuteen kukoistukseensa:
Kuursaal on minulle siinä mielessä merkittävä että sielä tapasin ensimmäisen kerran haapsalulaisen ystävättäreni Annen. Illalla esitettiin Kuursaalin lavalla 80-lukua nostalgisesti parodioiva kabaree. Annen poika Indrek esiintyi kabareessa. Ja me istuimme yhteisten tuttavien vuoksi samassa pöydässä. Illan päätteeksi Anne kutsui minut ja kaverini Marja P:n luokseensa kylään ja tarjosi meille vodkaa ja suolakurkkuja ja tomaatteja, joita parempia en ole ennen enkä jälkeen maistanut. Ja samaa vannoo myös Marja P. Vodkakin oli hyvää. Ja näin siis alkoi yksi suomalais-virolainen ystävyyssuhde. Vuosi oli 1998.
Nähtävyys nro 4: Pyotr Ilyich Tchaikovskyn penkki
Penkistä, jossa sanotaan Tchaikovskin istuneen ja mielessään säveltäneen mestriteoksiaan ei ole kuvaa. Syitä on kaksi.
Ensinnäkin penkki ei ole erityisen kaunis, se on betonista valettu vanhaan neukkutyyliin. Säveltäjän profiili on muistopenkin yhteydessä. Samoin on kaiverrettu joitain nuotteja pianolle sävelletystä kappaleesta “Souvenir de Hapsal” penkin yhteyteen.
Penkki oli myös varjossa ja siksi hankala kuvata.
Mutta tämä ei sittenkään ollut pääsyy siihen, että en jäänyt penkkiä kuvaamaan. Syy oli seuraava; perässäni käveli kaksi keski-ikäistä suomalaista miestä, jotka innostuivat penkkiä kovaäänisesti kommentoimaan:
- Kato joku ryssä!
- Joo, ryssä, mikä lie.
- Jooh, joku saatanan urkuri varmaan.
Ja perään hörönaurua.
Olin jälleen kerran niin ylpeä suomalaisista heimoveljistäni. Ja näiden kanssa Anne tekee töitä. Huokaus. Meitä on niin moneen junaan.
En sitten jäänyt kuvaamaan jonkun saatanan urkurin penkkiä.
Nähtävyys nro 5: Haapsalun joutsenet, joita on erityisen paljon näin keväälllä:
Majesteetillinen postikorttilintu
Ei ehkä niin majesteetillinen kuva tästä komeasta linnusta.
Nähtävyys nro 6: Haapsalun erilaiset kahvilat ja kuppilat, joita on aivan riittävästi jokaiseen makuun.
Müüriääre (eli muurin vierellä) kohvik on nimensä mukaisesti lähellä vanhaa piispanlinnaa ja sen muureja
Tässä näitä perusnähtävyyksiä jo riittämiin. Niidenkin katsastamiseen menee hyvin päivä jos ei parikin.
Mutta Haapsalun todellinen viehätys tulee merestä, joka on kaikkialla läsnä. Tuulessa ja tuoksuissa. Äänissä ja näkymissä.
Kalastusalus satamassa
Rouva kastelee jalkansa meressä.
Tyttö kokeilee kuinka lämmin meri on.
Tiira saalistaa
Silkkiuikko lipuu tyynessä meressä.
Tälläinen on siis minun Haapsaluni. Kaunis, merellinen.
Kuvia tuli paljon, mutta nopeastihan ne katsoo.
Lopuksi pieni mainos:
Jos tämä mielenmaisema nappaa niin tiedoksi, että kyllä meidän Villa Vallatonta voi kesällä vuokrata. Me kun kesällä olemme kiinni Otepään hotellilla. Viikkovuokra on 300 euroa. Ota yhteyttä ja kysy varaustilanteesta ja tarkemmista yksityiskohdista.
Yhteyttä saat vaikkapa kirjoittamalla etunimeni-sukunimeni@gmail.com
Uusi päivä koittaa
Eilen illalla olin kyllä fyysisesti aivan katki. Tuntui ettei työ koskaan lopu ja joka lihasta särki. Siitä siis eilinen urputus mökkisairaudesta.
Nyt on taas uusi päivä ja mieli on huomattavasti pirteämpi. Vaikka aamulla päätinkin, että tänään pidän vapaapäivän huomasin aamutupakalla terassilla istuessani taas suunnittelevani päivän töitä. Karviaispensaat pitäisi puhdistaa vanhoista juurille kertyneistä heinistä ja sitten kattaa. Huomaan siis olevan mitä virolaiset sanoisivat parandamatu, joka englanniksi voisi olla a hopeless case. Jostain syystä en nyt löydä sopivaa suomenkielistä sanaa.
Syynä voi olla mökillä vietetty kahden päivän kielikylpy haapsalulaisen ystävättäreni Annen kanssa. Jonka seurauksena ei viron osaamiseni ole parantunut, mutta suomeksi ajatteleminen ja kirjoittaminen on käynyt kankeaksi.
Anne siis tuli toissapäivänä Vallattomalle viettämään aikaa kanssani ja auttamaan minua pihatöissä. Niinkuin Annella ei olisi riittävästi töitä omalla pihallaan. Mutta Anne on sellainen, auttavainen ja työteliäs ihminen. Joka ei taida osatakaan olla toimettomana. Hieno ihminen kaiken kaikkiaan ja hyvä ystävä.
Me siis mylläsimme pihalla. Anne perkasi pitkää riviä mustaviinimarjapensaita, jotka ovat usean vuoden olleet täysin retuperällä. Nyt paksu lumikuorma oli lyönyt pensaat lakoon ja katkonut vanhoja haperoita oksia. Minä myrkyttelin vuohenputken alkuja kukkapenkistä. Mitä en ole koskaan ennen tehnyt. En oikein pidä myrkyistä. Lisäksi minulla on aina ollut seurana joku karvainen nelijalkainen, jonka lähellä en myrkkyjä halua käyttää.
Nyt kuitenkin ryhdyin myrkytyspuuhiin vesiväripensselin kanssa. Eli töpöttelin pensselilllä round-up'ia täsmätekniikalla yksittäisille vuohenputkenaluille. Niitä on muuten yllättävän paljon. Ainoa heikkous, että myrkky oli vanhaa ja viettänyt ainakin kaksi talvea kylmässä verannan kaapin päällä. Työ saattoi siis olla hukkaan heitettyä.
Myrkkypisaroiden annoin imeytyä muutaman tunnin ja sitten lisäsin päälle hakekatteen. Siistin näköistä tuli.
Minä sain idean: varastossa on ikivanhoja tiiliskiviä muutamainen, jotka ovat jääneet jälken talon rakentamisesta aikojen alussa. Ehkä niistä saisi rakennettua pallogrillille jalustan. Grilli-insinööri ryhtyy töihin ja näin hieno grilli syntyi:
Seuraavana päivänä eli eilen aurinko paistoi, jos mahdollista vielä lämpimämmin kuin toissa päivänä. Ja pihahommat jatkuivat. Anne kävi uudelleen mustaherukkarivin kimppuun. Minä siirryin hakettamaan ja risuja polttamaan. Kohteena vajantakainen hirvitys, valtava risu- ja oksakasa, joka oli kasvanut vuosi vuodelta. Nyt olivat vielä Eesti Energian miehet käyneet koivuja katkomassa sähköjohtojen tieltä ja vanhojen kepuloiden ja oksien päällä oli vielä isoja koivunoksia. Niiden kimppuun!
Tähän asti oli haketus sujunut kuin laulu. ArttooDettoo oli rouskuttanut mutisematta vanhat lepät ja uudet aronianoksat. Mutta risuröykkiön puut olivat kuin terästä. Lisäksi niissä oli jäykkiä ja kovia haarautuvia oksia, jotka piti jokainen erikseen oksasaksilla katkoa. Minä puhisin ja ähelsin vanhojen perussaksien kanssa, uudet voimarattaalla varustetut Fiskarsit kun ovat joko Võsulla tai Otepääällä. Tuntui että rintalihakset repeävät. Eihän siitä mitään tullut. Anne tuli apuun ja apinan raivolla katkoi minulle haketettavaa. Harmitti omat heikot voimat.
Alkoi koko haketus kyrsiä. Kun joka oksan eteen piti tehdä turhan paljon valmistustyötä. Tulosta tuli hitaasti. Yksi oksanpätkä vielä kehtasi ponnistaa ulos hakettajasta ja iski päin näköä. Alkoi kyrsiä oikein isosti.
Nyt on taas uusi päivä ja mieli on huomattavasti pirteämpi. Vaikka aamulla päätinkin, että tänään pidän vapaapäivän huomasin aamutupakalla terassilla istuessani taas suunnittelevani päivän töitä. Karviaispensaat pitäisi puhdistaa vanhoista juurille kertyneistä heinistä ja sitten kattaa. Huomaan siis olevan mitä virolaiset sanoisivat parandamatu, joka englanniksi voisi olla a hopeless case. Jostain syystä en nyt löydä sopivaa suomenkielistä sanaa.
Syynä voi olla mökillä vietetty kahden päivän kielikylpy haapsalulaisen ystävättäreni Annen kanssa. Jonka seurauksena ei viron osaamiseni ole parantunut, mutta suomeksi ajatteleminen ja kirjoittaminen on käynyt kankeaksi.
Anne siis tuli toissapäivänä Vallattomalle viettämään aikaa kanssani ja auttamaan minua pihatöissä. Niinkuin Annella ei olisi riittävästi töitä omalla pihallaan. Mutta Anne on sellainen, auttavainen ja työteliäs ihminen. Joka ei taida osatakaan olla toimettomana. Hieno ihminen kaiken kaikkiaan ja hyvä ystävä.
Me siis mylläsimme pihalla. Anne perkasi pitkää riviä mustaviinimarjapensaita, jotka ovat usean vuoden olleet täysin retuperällä. Nyt paksu lumikuorma oli lyönyt pensaat lakoon ja katkonut vanhoja haperoita oksia. Minä myrkyttelin vuohenputken alkuja kukkapenkistä. Mitä en ole koskaan ennen tehnyt. En oikein pidä myrkyistä. Lisäksi minulla on aina ollut seurana joku karvainen nelijalkainen, jonka lähellä en myrkkyjä halua käyttää.
Nyt kuitenkin ryhdyin myrkytyspuuhiin vesiväripensselin kanssa. Eli töpöttelin pensselilllä round-up'ia täsmätekniikalla yksittäisille vuohenputkenaluille. Niitä on muuten yllättävän paljon. Ainoa heikkous, että myrkky oli vanhaa ja viettänyt ainakin kaksi talvea kylmässä verannan kaapin päällä. Työ saattoi siis olla hukkaan heitettyä.
Myrkkypisaroiden annoin imeytyä muutaman tunnin ja sitten lisäsin päälle hakekatteen. Siistin näköistä tuli.
Katetta teranssin etureunalla.
Katetta Flammentanz-köynnösruusun, köynnöshortensian ja kuusaman juurella.
Katetta unikon juurella.
Katetta köynnöshortensian juurella.
Katetta puksipuiden juurella.
Koko sen ajan kun minä puuhastelin katteen kanssa Anne siisti mustaherukkapensaita. Kova homma jonka jälkeen Anne totesi katsoessaan raapiutuneita käsivarsiaan: "Minähän olen kuin suoraan sodasta tullut."
Anne perkaa ryteikköä.
Pitkän työpäivän jälkeen oli aika valmistaa illallista työn raskaan raatajille. Olin ostanut muutaman grillipihvin, jotka ajattelin paistaa pannulla. Sillä monen hyvän palvelusvuoden jälkeen oli pallogrillini ruostunut lähes puhki ja sen jalat olivat irronneet.
Anne kuitenkin haaveili grilliruuasta ja yritti läpiruostuneita jalkoja grilliin kiinnitellä, siinä onnistumatta.
Kauden ensimmäiset grillipihvit kärisevät tulella.
Sitten ei olekaan illasta muuta raportoitavaa. Söimme hyvät piffit ja istuimme hetken iltaa takan loisteessa, varaston viimeisiä puuklapuja poltellen. Ja sitten alkoi kummasti jo nukuttaa ja niinpä ilta päättyi siihen että pihapuuhastelijat kuukahtivat ansaituille yöunille.
Tässä vain pieni osa ryteiköstä.
Jossain vaiheessa lopulta hermostuin ja pistin noitapadan pöheltämään. Poltin vanhat risut ja hakettajasta läpimenemättömät oksat roskatynnyrissä. Lõkesse, lõkesse (roviolle, roviolle) manasin kuin inkvisiittorit noitavainojen aikaan.
Tiinan noitapata
Puolet ryteiköstä sain näin raivattua. Mutta toinen puoli jäi raivaamatta. Ja se kai minua eilen illalla otti eniten pattiin. Iso työ ja tulos ei oikeastaan näy missään.
No niin, nyt olen raportoinut tunnollisesti kaksi viimeistä mökkipäivää. Ja lähden ulos mökin hämärästä. Minne tai mitä tekemään, sen näyttää aika. Pihatöihin vai aurinkotuoliin? Vai ajelulle vaikkapa vesiputouksia bongaamaan?
Siihen asti, hyvää pääsiäismaanantaita. Joka sivumennen sanottuna on Virossa arkipäivä.
sunnuntai 24. huhtikuuta 2011
Mökkipäiväkirja jatkuu - mökkisairaudesta
Uuuuuh, Puuuuuuh. Auts. Voih. Hitsi kun hienoa!
Taas on takana yksi puuhakas päivä. Onpa hienoa! Tuli tehtyä kunnon työtä, sellaista josta jää jäljet. Hienoa! Vaikka jokaista mahdollista lihasta särkee.
On se hienoa olla mökillä! Vai onko?
Tutkitusti on likimain jokaisella suomalaisella joko unelma, tai unelman täyttyessä oma mökki. Kesämökki.
Sinne mennään irtautumaan kaupungin hälystä ja melusta. Nauttimaan luonnon rauhasta, ilmavirtojen leppeästä hyväilystä ihon pinnalla. Lintujen laulusta, sirkutuksesta, liverryksestä. Luonnon kierrosta, kevään uskomattoman hienoista yksityiskohdista: ensimmäisistä hiirenkorvista koivuissa. Nurmikon puskemisesta läpi maan. Ensimmäisistä krookuksista. Oi iloa, oi aututta!
Ja niin mökki hankitaan, oli varaa tai ei. Mikään taloudellinen uhraus ei ole liikaa mökkikokemukselle, joka lähenee nirvanaa. Olla yhtä luonnon kanssa.
Ja mikä on todellisuus?
Mökki ja erityisesti piha ei sinua suuremmalti rakasta. Se tahtoo määrätietoisesti palata takaisin luonnonvaraiseen tilaansa. Niin pian kun ensimmäinen auringonsäde hyväilee mökin pihaa alkavat luonnon vastavoimat kerätä omia voimiaan, levittämään rikkaruohoja, tuhoamaan sinun idealistisia ajatuksia täydellisestä mökkipihasta ja kukkapenkistä.
Sinä tulet paikalle ja kauhistut kaikesta siitä mitä talvi on onnistunut tekemään pihallesi. Ja joka vuosi talvi onnistuu siihen. Viimeinen talvi oli yksi pahimmista minun mökkihistoriassani. Lumi ja sen paino onnistui katkomaan puita ja pensaita ennennäkemättömällä tavalla.
Niinpä et ehdi ottaa matkalaukusta sitä kirjaa, jonka ajattelit lukevasi tällä lomalla tai viikonloppuna. Sen sijaan otat esiin lapiot, talikot, sekatöörit, leikkurit, kottikärryt, haravat, työhanskat ja alat setvimään talven tuhoja.
Ja vaikka kuinka pitkään ehdit kevätlomaasi pitää, et koskaan saa kaikkea tehtyä. Sillä, sehän tässä on kummallisinta, mitä enemmän saat raivattua tonttiasi luonnonvoimilta, sitä enemmän näet kohtia, jotka odottavat parantamista, raivaamista, repimistä. Työ ei koskaan lopu!
Mökkipäivät kulkevat nopeammin ohi kuin taivaalla viilettävät linnut, joita et ehdi ihailla, koska olet juuri puskemassa märän pihan läpi kera kottikärryn, joka pitäisi viedä kompostiin. Tai raapimassa itseäsi ruusupuskissa tai talven tappamisssa ja alaspainamissa marjapensaissa.
Päivän lopussa olet niin sekapäinen väsymyksestä, että et tarkalla varmuudella osaa omaa nimeäsi lausua.
Mutta jollain tavalla olet ylpeä itsestäsi. Tekemästäsi työstä. Ja olet sitä mieltä että olet ansainnut yhden ihanan kylmän kaljan päivän päätteeksi. Kunnes kuulet, että naapuritonteilla vielä laulaa sirkkeli, hakettaja, nurmikonleikkuri. Viush viush jaksaa naapurin rouva raaputtaa pihaansa haravallaan. Ja sinäkin panet sen oluen takaisin jääkaappiin ja lähdet kraappimaan pihaasi.
Luulen, että suomalaiset ja virolaiset ovat tässä mökkisairaudessaan samankaltaisia.
Minulla on Haapsalun kesäpaikka ollut jo pitkälti 10 vuotta. Ja sellaista leppeää lauantai- tai sunnuntaiaamua en ole tähän mennessä vielä elänyt, jolloin olisin voinut jäädä sänkyyn makoilemaan ja nauttimaan vain ihanasta letkeästä suviaamusta, joka pyrkiii ikkunasta herkkinä raitoina sisään. Naapurin ruohonleikkurin sähäkkä ronksutus muistuttaa minua, että ruoho on leikkaamatta. Puhumattakaan niistä rikkaruohoista, jotka jäivät jo viimeksi nyhtämättä.
Ja silti, Villa Vallaton eli tämä Haapsalun kesäpaikkani on rakkainta mitä minulla on. Enkä tästä koskaan luopuisi. Joka tuottaa minulle iloa ja sielunrauhaa. Kuten mikään muu paikka maailmassa ei voi.
Taas on takana yksi puuhakas päivä. Onpa hienoa! Tuli tehtyä kunnon työtä, sellaista josta jää jäljet. Hienoa! Vaikka jokaista mahdollista lihasta särkee.
On se hienoa olla mökillä! Vai onko?
Tutkitusti on likimain jokaisella suomalaisella joko unelma, tai unelman täyttyessä oma mökki. Kesämökki.
Sinne mennään irtautumaan kaupungin hälystä ja melusta. Nauttimaan luonnon rauhasta, ilmavirtojen leppeästä hyväilystä ihon pinnalla. Lintujen laulusta, sirkutuksesta, liverryksestä. Luonnon kierrosta, kevään uskomattoman hienoista yksityiskohdista: ensimmäisistä hiirenkorvista koivuissa. Nurmikon puskemisesta läpi maan. Ensimmäisistä krookuksista. Oi iloa, oi aututta!
Ja niin mökki hankitaan, oli varaa tai ei. Mikään taloudellinen uhraus ei ole liikaa mökkikokemukselle, joka lähenee nirvanaa. Olla yhtä luonnon kanssa.
Ja mikä on todellisuus?
Mökki ja erityisesti piha ei sinua suuremmalti rakasta. Se tahtoo määrätietoisesti palata takaisin luonnonvaraiseen tilaansa. Niin pian kun ensimmäinen auringonsäde hyväilee mökin pihaa alkavat luonnon vastavoimat kerätä omia voimiaan, levittämään rikkaruohoja, tuhoamaan sinun idealistisia ajatuksia täydellisestä mökkipihasta ja kukkapenkistä.
Sinä tulet paikalle ja kauhistut kaikesta siitä mitä talvi on onnistunut tekemään pihallesi. Ja joka vuosi talvi onnistuu siihen. Viimeinen talvi oli yksi pahimmista minun mökkihistoriassani. Lumi ja sen paino onnistui katkomaan puita ja pensaita ennennäkemättömällä tavalla.
Niinpä et ehdi ottaa matkalaukusta sitä kirjaa, jonka ajattelit lukevasi tällä lomalla tai viikonloppuna. Sen sijaan otat esiin lapiot, talikot, sekatöörit, leikkurit, kottikärryt, haravat, työhanskat ja alat setvimään talven tuhoja.
Ja vaikka kuinka pitkään ehdit kevätlomaasi pitää, et koskaan saa kaikkea tehtyä. Sillä, sehän tässä on kummallisinta, mitä enemmän saat raivattua tonttiasi luonnonvoimilta, sitä enemmän näet kohtia, jotka odottavat parantamista, raivaamista, repimistä. Työ ei koskaan lopu!
Mökkipäivät kulkevat nopeammin ohi kuin taivaalla viilettävät linnut, joita et ehdi ihailla, koska olet juuri puskemassa märän pihan läpi kera kottikärryn, joka pitäisi viedä kompostiin. Tai raapimassa itseäsi ruusupuskissa tai talven tappamisssa ja alaspainamissa marjapensaissa.
Päivän lopussa olet niin sekapäinen väsymyksestä, että et tarkalla varmuudella osaa omaa nimeäsi lausua.
Mutta jollain tavalla olet ylpeä itsestäsi. Tekemästäsi työstä. Ja olet sitä mieltä että olet ansainnut yhden ihanan kylmän kaljan päivän päätteeksi. Kunnes kuulet, että naapuritonteilla vielä laulaa sirkkeli, hakettaja, nurmikonleikkuri. Viush viush jaksaa naapurin rouva raaputtaa pihaansa haravallaan. Ja sinäkin panet sen oluen takaisin jääkaappiin ja lähdet kraappimaan pihaasi.
Luulen, että suomalaiset ja virolaiset ovat tässä mökkisairaudessaan samankaltaisia.
Minulla on Haapsalun kesäpaikka ollut jo pitkälti 10 vuotta. Ja sellaista leppeää lauantai- tai sunnuntaiaamua en ole tähän mennessä vielä elänyt, jolloin olisin voinut jäädä sänkyyn makoilemaan ja nauttimaan vain ihanasta letkeästä suviaamusta, joka pyrkiii ikkunasta herkkinä raitoina sisään. Naapurin ruohonleikkurin sähäkkä ronksutus muistuttaa minua, että ruoho on leikkaamatta. Puhumattakaan niistä rikkaruohoista, jotka jäivät jo viimeksi nyhtämättä.
Ja silti, Villa Vallaton eli tämä Haapsalun kesäpaikkani on rakkainta mitä minulla on. Enkä tästä koskaan luopuisi. Joka tuottaa minulle iloa ja sielunrauhaa. Kuten mikään muu paikka maailmassa ei voi.
lauantai 23. huhtikuuta 2011
Keilan putouksilla
Eilisen luontoretkeilyn ykköskohde oli Keilan putous, joka sijaitsee Harjumaalla, Keila-Joan kylässä. Keväällä 6 metriä korkea putous jylisee ja kuohuaa hurjalla voimalla. Keilan putouksista suuremmat ovat vain Narvan ja Jägalan putoukset, joita kuvailin viime keväänä.
Putoukset ovat kaksiosaiset. Ensin tulee matala mutta leveä putous, joka syöksee huimaa vauhtia vettä tasaisena meripihkan värisenä puomina:
Tästä joki jatkaa matkaansa kohti pääputousta. Ennen sitä joen yli kulkee riippusilta, joka on raskaana lukoista, joita rakastavaiset ja tuoreet kihla- ja avioparit ovat sillan kettinkeihin ripustaneet. Siltaa ylittäessä tulee mieleen, kauanko silta jaksaa tätä painavaa lastiaan kantaa?
Joki jatkaa matkaansa keräten yhä lisää voimaa ja saapuu pääputoukselle. Jyly on mahtava:
Putoukset ovat kaksiosaiset. Ensin tulee matala mutta leveä putous, joka syöksee huimaa vauhtia vettä tasaisena meripihkan värisenä puomina:
Tästä joki jatkaa matkaansa kohti pääputousta. Ennen sitä joen yli kulkee riippusilta, joka on raskaana lukoista, joita rakastavaiset ja tuoreet kihla- ja avioparit ovat sillan kettinkeihin ripustaneet. Siltaa ylittäessä tulee mieleen, kauanko silta jaksaa tätä painavaa lastiaan kantaa?
Nuoripari lähestyy siltaa kaulakkain.
Hei me kuvataan!
Joki jatkaa matkaansa keräten yhä lisää voimaa ja saapuu pääputoukselle. Jyly on mahtava:
Putousta pääsee ihmettelemään myös alhaalta käsin, vesilaitoksen alatasanteelta ja terassilta. Onhan se huimaavan leveä ja vaikuttava:
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)
