Sofi, minkä teit!

Luin Sofi Oksasen kirjan Puhdistus ja se teki minuun syvän vaikutuksen. Tarinahan oli alun perin kirjoitettu näytelmäksi, jota ymmärtääkseni esitettiin menestyksekkäästi Helsingin kaupunginteatterissa.

Näytelmän jälkeen Oksanen kirjoitti käsikirjoituksesta romaanin, syvensi aihetta. Romaani julkaistiin tänä vuonna, ja se on aiheuttanut paitsi keskustelua, jopa ongelmia Suomi-Venäjä –suhteissa. Oksanen ei alun perin ollut tervetullut Suomen Venäjän suurlähetystön kirjallisuusiltaan. Oksanen kirjoittaa kiusallisista asioista.

Tarina on naisista historian puristuksissa. Aliidesta, joka on kahlannut läpi Viron lähihistorian, ensimmäisen itsenäisyyden, Neuvosto-Viron ajan ja aloittelee elämäänsä nyt uudessa itsenäisessä Virossa. Tarina sijoittuu vuoteen 1991. Ja tarina kertoo Zarasta, joka on nuori nainen Vladivostokista, joka kokee naisena tämän ajan nöyryytykset, seksibisneksen, alistuksen uudet, mutta menneisyydestä silti tutut muodot.

Kirjaa lukiessani mietin, että miten Oksasen kaltainen nuori ihminen voi ja pystyy kirjoittamaan auki kokonaisen menneen aikakauden, jota hän itse ei ole kokenut? Kirja on loistava! Sen kieli on notkeaa, elävää, koskettavaa, aitoa. Romaanin rakenne on nerokas, se kuoriutuu kuin sipuli, kerros kerroksen jälkeen alkaa totuus pilkottaa vaiettujen totuuksien ja valheitten takaa. Romaani herättää, se järkyttää, se on yksinkertaisesti tärisyttävän hyvä.

Ja se antoi jälleen uuden näkökulman tähän maahan.

Olen useassa eri yhteydessä korostanut, että en alun perin muuttanut Viroon erityisen heimoaatteen tai Viron ystävyyden innostamana. Nuoruuteni lempikirjailijaa Kurt Vonnegutia lainatakseni: olin yhtä poliittisesti valveutunut kuin Sacher-kakku.

Minun tietoni Virosta olivat siis hävettävän pintapuoliset tänne ensimmäisen kerran tullessani. Mitäpä meille koulussa Viron historiasta 70-luvulla opetettiin? Tuskin mitään. Virosta ei puhuttu yleisemminkään, eteläistä naapuriamme ei yksinkertaisesti muistettu, ennen kuin maa 1991 itsenäistyi. Ja senkin jälkeen Virosta tiedettiin lähinnä Tallinna ja sen halvat viinanhinnat.

Minun tieni Viroon kulki Haapsalun kautta, kesämökin oston kautta. Ja kuten edellisessä postituksessa kerroin, mökin hankin siksi, ja vain siksi, että tuolloin se oli ainoa tapa, jolla saatoin itselleni kesäpaikan hankkia. Kiinnostus maahan, sen kulttuuriin, kieleen ja historiaan on tullut vasta paljon sen jälkeen.

Otepäälle asetuttuamme meni alkuaika hotellin perustamisessa, remontoinnin ja viranomaistahojen kanssa puuhatessa. Piti asettua aloilleen, löytää omat kaupat, omat reitit, suunnistaa tässä osassa maata. Oppia kieli.

Kielen myötä olikin helpompi seurata tätä yhteiskuntaa lehdistä, televisiosta ja pyrkiä vuorovaikutukseen myös ihmisten kanssa. Ei niin, että keskustelukumppaneita olisi ollut montakaan. Meihin suhtauduttiin ja suhtaudutaan Otepäällä vieläkin varovaisen epäluuloisesti, kohteliaasti, mutta viileästi.

Mutta jos asut maassa kolme vuotta, kuten me olemme nyt tehneet, osaat jo kielen ja seuraat lehtiä ja televisiota säännöllisesti, alat noukkia sieltä yksityiskohtia, jotka herättävät kiinnostuksesi. Tämä on erikoinen maa. Se on käynyt läpi traagisen ajan lähihistoriassaan, Neuvosto-Viron ajan, mutta siitä ajasta ei paljoakaan puhuta. Kaikki puhaltavat eteenpäin. Puhuvat tulevaisuudesta, kasvuodotuksista, talouden kehityksestä, Euroopan keskuspankista ja mahdollisuudesta siirtyä euroon. Mutta lähimenneisyydestä vaietaan.

Me aloimme poimia ihmisten puheista, lehdistä, television ohjelmista viitteitä Neuvosto-Viron ajasta. Suomessa käydessämme ostimme kirjoja, jotka käsittelevät Neuvosto-Viron aikaa: Harri Sirolan ”Kaksi kaupunkia”, Mika Waltarin ”Totuus Virosta, Latviasta ja Liettuasta” ja Imbi Pajun rajun dokumentaarin ”Torjutut muistot”.

Kävimme Tarton Eesti Rahvamuuseumissa (Viron kansallismuseo) ja siellä vietimme pitkään tutustuen 1944 – 1991 välisen ajan dokumentteihin. Kävimme Riian Okkupaatiomuseossa (miehitysmuseo), joka järkyttävän havainnollisesti kertoo sorron vuosista. Ja Tarton KGB:n vankisellimuseossa kävimme, joka sekin kertoi karua tarinaa neuvostoelämästä sen kaikkein raadollisimmassa muodossaan. Kidutuksista, kyydityksistä.

Hiljalleen alkoi meille valjeta pieniä paloja siitä menneisyydestä, josta täällä vaietaan. Jota ei käsitellä televisiossa, josta ei puhuta vieraille. Joka halutaan unohtaa.

Sofi Oksasen romaani antoi uuden näkökulman tähän kollektiiviseen vaikenemiseen. On niin paljon pahaa takana, kenellä on puhtaat jauhot pussissa. Kuka petti kenet?

Kirjan luettuamme me mietimme tuntemiamme virolaisia, heidän kohtaloitaan. Ihmisiä, jotka tänä päivänä rakentavat touhukkaina elämäänsä eteenpäin. Mietimme, mikä on heidän historiansa. Mitä he tekivät Neuvosto-Viron aikaan? Tai mitä heidän vanhempansa tekivät?

Alamme ymmärtää että kaikissa ihmissuhteissa täällä on eräänlainen kalvo päällä. Ei olekaan kyse vain siitä, että me olemme suomalaiset, vieraat ihmiset paikkakunnalla. Sama vaikeneminen, haluttomuus paljastaa itsestään mitään liikaa, on läsnä kaikissa ihmissuhteissa.

Tai ehkä minä kuvittelen ja dramatisoin asiaa. Nuori ystävättäreni Kersten, 23-vuotias suomen kielen opiskelija Otepäältä epäilee kirjan olevan ülepingutatud – eli liioiteltu. Kersten oli 5-vuotias maan itsenäistyttyä uudelleen. Kersten on uuden ajan ihminen. Hän sanoo kuulleensa aivan liikaakin menneestä. Kersteniä ei menneisyys kiinnosta samalla tavalla kuin vaikkapa minua – Kersten katsoo tulevaisuuteen. Ja niin nuoren ihmisen pitääkin tehdä.

Mutta minä olen päivä päivältä kiinnostuneempi menneisyydestä ja sen haamuista. Haluan tietää mitä ihminen kestää ja miksi? Ja mikä saa ihmisen jaksamaan?