tiistai 13. heinäkuuta 2010

Hellepäiviä ja iltoja Meksikon malliin

Lämmintä on, aamulla mittari näytti jo +28 astetta ja päivän mittaan nousi lämpö +33 asteeseen.

Iso kivitalo alkaa jo lämmetä seinistään ja pukkaa lämpöä sisäänkin, vaikka keskikerroksessa on jatkuva läpiveto. Enää vain kellarissa on todella viileää.

Lämpö saa ihmisen veteläksi. Ajatus ei oikein kulje, ja aika menee sopivan viileän kohdan löytämisessä talosta tai pihalta. Pienikin ponnistus nostaa hien pintaan. Teksisi mieli lukea kirjaa, vaan ei jaksa. Väsyttää, mutta päiväunista ei tule mitään kuumuuden vuoksi.

Terassilla on päivällä kivetykset niin kuumat, että paljaita jalkapohjia polttelee. Illalla on parvekkeen puiset lattialaudat nekin jo lähes polttavia. Nurmikko on muuttumassa oljeksi ja kasvit nuukahtelevat kuumuudessa.

Mietin että tällaistako elämä olisi aina vaikkapa Meksikossa. Ohuita kesämekkoja, kuumia patioita. Toisaikaista vaeltelua paikasta toiseen, varjoa etsien. Saamattomuutta, vetelyyttä, mutta jollain lailla samaan aikaan letkeää välinpitämättömyyttä tekemättömistä töistä. Mañana! Huomenna ehkä on viileämpää, kyllä kaiken ehtii huomennakin tehdä.

Illat ovat helpompia, vaikka ilma on parvekkeella yhä lämmin kuin lehmän henkäys. Iltaan liittyvät myös äänet. Heinäsirkat ja hepokatit, jotka sirittelevät läpi yön jakuvaa nousevaa laskevaa äänivallia, joka hetkittäin pysähtyy kuin käskystä, alkaen heti uudelleen. Haarapääskyset tulevat hulluiksi. Ne säntäilevät yhtenä pallona taivaankannella kirahdellen mennessään. Yön tultua kuuluu metsästä helmipöllöpoikien kiljuntaa. Aika ajoin rääkäisee kettu pimenevästä yöstä. Sammakko pyrkii sisään avoimista terassinovista.

---

Latte tietää, tämä on ainoa oikea tapa viettää hellepäivää

sunnuntai 11. heinäkuuta 2010

Perhoset ilmassa leikkiä lyö

Viime aikoina on ollut niin asiakas- kuin yksityisrintamalla sellaista haipakkaa, että olen unohtanut kertoa, että hankin itselleni uuden vanhan kameran.

Asia meni suunnilleen näin. Vuosi sitten tammikuussa uutena ostamani Canon 1000D alkoi kiukutella ja väläytteli ERR 99-yleiskoodia ja kieltäytyi ottamasta kuvia ellei akkua välillä kamerasta poistettu. Hankalaa.

Kimmo vei kameran korjaukseen ja siellä annettiin aika hulppea korjaushinta-arvio, takuu kun oli jo mennyt umpeen. Samalla hinnalla sai sitten hankittua jo käytetyn rungon, jonka tilasin samointein digicamera.net-palstalta. Malli on vanhempi ja hyvinkin samantapainen kuin 1000D, nimittäin 400D. Tarkennuspisteitä on enemmän uudessa vanhassa kuin vanhassa uudessa, mutta toisaalta 400D:n prosessori on hitaampi kuin 1000D:n

Seuraavaksi selvisi että Canonin huolto oli valmis kuitenkin korjaamaan 1000 D:n vian takuuna. Ja näin tapahtuikin. Samaan aikaan saapui postissa tilaamani 400D. Eli olen nyt sitten ns. kahden kameran loukussa.

Se ei sinänsä haittaa. Onpahan sitten varakamera käytössä jos toinen rungoista alkaa taas temppuilla.

Uutta vanhaa piti päästä tietenkin kokeilemaan ja olen sen tuottamaan jälkeen ihan tyytyäinen. Tarkkuushan tulee lopulta objektiivista ja sen kyvyistä, kuvaajan pientä panosta unohtamatta.

Kun kaverit Anna-Leena ja Reima käväisivät täällä runsas viikko takaperin kuvasin reissun uudella vanhalla.

Samalla reissulla tarttui matkaan myös kuvia perhosista, jotka sivumennen sanottuna ovat kamalan liikkuvaista porukkaa. Näytin luultavimmin täysin idiootilta pomppiessani tämänkin perhosen perässä Holdren kartanon pihamaalla. Vaan, ähäkutti, sainpa kuitenkin kuvan. Oletteko ennen moista nähneet? Minä en!





Kotipihalla liihotteli puolestaan päältä ihmeellisen sininen perhonen, joka päätti parkkeerata emalisen tuhkakupin päälle (ei välttämättä se kaikkein kaunein tausta). Perhonen sitten tiukasti veti siipeensä suppuun tai mitä perhonen sitten tekeekään siivillään, ja niinpä en sinisestä selästä saanut ainuttakaan kuvaa. Mutta katsokaa millainen kärsä tällä veikolla onkaan!




Tuhkakupilta perho jatkoi leikkiä kanssani, lepatteli pihamaalla sinne tänne, juoksuttaen minua perässään. Lopulta istahtaen harmaamalvan lehdelle - ja siivet taas suppuun. Ja turpa rullalle!



Näin ne perhoset siis kanssani leikkiä lyövät. Sarvijaakot ja muut mönkijät ottavat rauhallisemmin ja sallivat tulla lähelle linssin kanssa:


Lopuksi vielä kuva Latvian puolelta. Ihne-joella lenteli jotain joka kaukaa näytti kokoelmalta sinisiä perhosia. Minä telellä niitä tarkentelemaan, ei ihan helppoa saada kameran tarkennuspistettä kohdistettua kymmenien metrien päässä oleviin ja  jatkuvasti liikkuviin siivekkäisiin.

Kotona ruudulta katsottuna selvisi, että eihän nämä mitään perhosia olleetkaan, vaan neidonkorentoja. Ihanan värisiä!





Taas aurinko helottaa niin kirkkaana ettei paremmasta väliä. Taidan lähteä pihamaalle lyömään leikkiä perhosten kanssa. Eli jatkan uutta harrastustani: ötökkäkuvausta. Kuvaamisiin!

lauantai 10. heinäkuuta 2010

Latte kertoo: Sukulaissuhteista

Moikkis!

Meillä kävi sukulaisia! Nastaa! Ihan älyttömän nastaa! Mun lemppareita!!!

Koska Äiskä ei oikein osaa eikä jaksa kertoa vierailusta tartun minä puikkoihin. Tai siis näppäimiin.





Niin siis, meillä kävi kylässä ihan ältsin mukavia ihmisiä: Äiskän ja Iskän ja minun sukulaisia.

Nuorempana en oikein ymmärtänyt että mikä se on sellainen, sukulainen. Saati mikä se suku oikein on, se, josta niin paljon puhutaan. Suku on paras, sanotaan. Joku sanoo, suku on pahin. Jälkimmäistä lausetta en kyllä ihan ymmärrä.

Sukulaisia on karvaisia ja karvattomia ja sitten on sellaisia puolikarvaisia sukulaisia kuten setäni Aatos.

Ja nyt luettelen täyskarvaiset sukulaiseni:

Tiedän, että minun lapsuuden pesässäni oli ohellani kuusi veljeä ja siskoa, jotka lähtivät sitten kukin omille teilleen, omaa kohtaloaan toteuttamaan. Ne ovat minun verisukulaisiani. Kuten äitini Donna, joka katosi synnytyksen jälkeisen masennuksen vaivaamana maailmalle, eikä koskaan palannut. Ja Balthazer, suuri  uros, joka asui pihan perällä kettingin päässä, hän oli minun isäni.

Lapsuuteni lähisukulaisiani oli myös Miisu, iso kissa, joka asui pentukopissani ja huolehti minusta ja sisaruksistani Donnan lähdettyä.

Ja sitten on ottoveljeni Rummukainen ja ottosisareni Ronja, joista Rummu asuu nykyisin Tartossa ja Ronja Taivaassa.

Siinä ovatkin karvaiset sukulaiseni.

Minulla on myös karvattomia sukulaisia, niitä joihin liityn, jotka huolehtivat minusta, ja joista minä huolehdin. Vaikka mikä tulisi!

Ensin on tietenkin Iskä ja Äiskä eli Johtokunta. Ja heillä on sitten omat sukulaisensa, ne jotka ovat heistä huolehtineet ja hoitaneet kun Iskä ja Äiskä ovat asuneet omissa pentukopeissaan. Ja huolehtineet Iskästä ja Äiskästä muissakin elämän vaikeissa käänteissä.

Olen ymmärtänyt, että juuri tästä on sukulaisuudessa kyse. Sukulaiset huolehtivat toisistaan. Välittävät ja rakastavat, vaikka mikä tulisi!

Ei sukulaisuus tarkoita vain verenperintöä, se tarkoittaa jotain isompaa, jotain joka liittää ihmiset ja koirat ja kissat toisiinsa näkymättömillä siteillä elämän alusta loppuun asti. Vaikka mikä tulisi!

Niin, minun piti kertoa minun sukulaisteni vierailusta Otepäällä.

He tulivat viikon alussa ja olivat kauemmin kuin minulla riittää tassuja laskea, mutta vähemmän kuin minulla on varpaita. Viisi päivää, sanoo Äiskä.

He olivat Aatos-setä ja Marja-täti, jotka kuulemma eivät ole verisukulaisia mutta sitä enemmän perhettä. Ja sitten oli Äiskän äiti, Mammeli, joka on ihan hirvittävän kaunis ja ihan hirvittävän kiltti.



Minä olen tavannut Mammelin aiemminkin, mutta nyt Mammeli oli hieman muuttunut. Mammelin jalat olivat käyneet huonoiksi eikä hän jaksanut oikein kävellä eikä kiivetä portaita ylös ja alas. Eikä Mammeli aina jaksanut keskittyä kaikkeen mitä me muut puuhasimme. Mutta Mammeli hymyili paljon ja aina kun menin ohitse, Mammeli paijasi minua ja sanoi että olen hyvä koira.



Aatos-sedän kanssa minulla on erikoinen suhde. Koska Aatos-setä on iso ja vahva ja Aatos-sedällä on isot kulmakarvat, minä aina vierailun aluksi hieman vierastan Aatosta. Mutta sitten Aatos-setä leikittää minua, ja sitten minä en pelkää enää yhtään:


Marja-tätiä en vierasta yhtään. Marja-täti on yksi mun lempparisukulaisistani. Hyvä kokki ja sellainen puuhakas ja hyväntuulinen. Vaikka välillä se toruukin minua, kun yritän ihan vähän vaan kokeilla rajojani ja tehdä ihan vaan vähän tuhmuuksia. Marja-täti laittaa minulle rajat, ja se tuntuu itse asiassa aika hyvältä.



Tällä porukalla me siis vietimme kuluneen viikon. Ja teimme kaikkea kivaa, kuten lähdimme uimaan.

Mammeli ei oikein jaksa uida, joten hän sai rannalle oman tuolin, josta katsella meidän ilakointia vedessä. Minun tehtäväni oli järjestää ohjelmaa, ja minähän järjestin:







Näin meillä päivät kuluivat. Välillä auringossa, välillä varjoista nauttien. Jokainen jokaisesta välittäen.

Minun Äiskällä ja Mammelilla on oma erityinen suhteensa. Olen ymmärtänyt että Mammeli on huolehtinut hyvin Äiskästä kun Äiskä oli vain pieni tyttö. Ja nyt oli Äiskän aika huolehtia Mammelista. Marja-täti puolestaan huolehti taas Äiskän jaksamisesta ja Aatos-setä huolehti kaikista. Sellaista se on perhe-elämä. Kaikki huolehtivat.

Vaikka Äiskä oli ihan hirveän onnellinen kun se tapasi pitkästä aikaan oman Mammelinsa, oli Äiskä välillä vähän surullinenkin tai huolestunut. Mammeli eli välillä niin omissa maailmoissaan ja lähti välillä vaeltamaan pihalle tietämättä minne oli menossa.

Niinpä minä ymmärsin, että koska perheen pitää pitää yhtä, asetuin vahtiin Mammelin huoneen oven ulkopuolelle koko yöksi. Siltä varalta että Mammeli haluaisi lähteä kävelylle kruununprinsessa Beatricen kanssa.

Tällaista se on perheen kanssa. Kaikki huolehtivat toisistaan. Rakastavat toisiaan. Joskus elämänkierrossa on yhden aika huolehtia toisesta. Ja kun tarpeeksi monta kertaa maapallo on kiertänyt auringon on vuorot vaihtuneet.

Tärkeintä on, että pidetään huolta. Ja rakastetaan toisiaan.

Sen olen nyt ymmärätänyt sukulaisuudesta ja sukulaisuussuhteista. Perheistä. Verisukulaisuus ei ole tärkeää. Perhe on. Perhe on parasta. Vaikka mikä tulisi!

Shoppailusta

Koettiinpa sekin ihme viiden vuoden hotellinpidon jälkeen, että meiltä lähtivät asiakkaat aiemmin kuin olivat alunperin suunnitelleet, ja syy oli: täällä ei ole tarpeeksi tehtävää.

Me suorastaan häkellyimme kun kokemuksemme on ollut että ihmiset hämmästyvät siitä kaikesta mitä täällä voi harrastaa, riippumatta siitä mistä ihminen on kiinnostunut. Yleensä asiakkaillamme loppuu aika, ei tekemisen puute.Varovasti kyselimme, että minkälaisesta tekemisestä asiakkaamme olisivat kiinnostuneita, ja yksi seurueen miehistä naurahti: "Naisille ei ole täällä riittävästi shopattavaa."

Totta onkin, ettei Otepäällä ole suuria automarketteja, ei amerikkalaistyyppisiä shopping malleja, ei kilometreittäin jatkuvia marmorikäytäviä, joiden reunamille on ripoteltu kauppaa kaupan perään, ei hissimusiikkia, ei humisevia ilmanvaihtolaitteita, kiliseviä kassakoneita, kirskuvia ostoskärryjä eikä pamppu vyötäröllä saapastelevia turvallisuusmiehiä puhumattakaan hehtaarien kokoisista parkkipaikoista, jonne parkkeerata auto tuntikausiksi paahtavan auringon alle.


Asiakkaiden lähdettyä jäin miettimään shoppauksen käsitettä ja mietin miksi sanalla on minulle niin vastenmielinen sointi. Mistä shoppauksessa on kyse ja miksi minä en shoppaile? Ja mitä tapahtui vanhan ajan hyvälle kaupassa käymiselle, ostamiselle, tuliaisten hankinnalle tai heräteostoille? Miten ja milloin ostamisesta tuli shoppaamista?

Virossa on hinnat selkeästi alemmat kuin Suomessa, joten ostosten tekeminen täällä onkin järkevää. Niin minäkin tekisin, jos tulisin auton kanssa Viroon lomalle, hankkisin kaupasta sellaisia asioita, jotka Suomessa ovat kalliimpia tai joita ei Suomesta saa.

En jatkossa siis puhu asiakkaistamme, emme Viron ostoksista vaan yleisemmin käsitteestä 'shoppaaminen' ja siitä, miksi se minua niin ärsyttää.



Ostosten tekeminen on mielestäni yksi asia, muotisana shoppailu tarkoittaa minulle muuta, se tarkoittaa vapaa-ajan viettoa, kokonaisuutta, elämystä, joka perustuu siihen että mennään ostoksille, ilman että on suoranaista tarvetta ostaa mitään. "Mennään katsomaan mitä kivaa voisin tänään löytää."

Kun minä lähden kauppaan, on minulla selvä päämäärä hankkia jotain jota tarvitsen. On sitten kyse ruokatarvikkeista, tarve- tai työkaluista. Jos kahvinkeitin hajoaa menen kauppaan ostamaan uuden. Vanhan huonon maton vaihdan uuteen ja lähden sellaista kaupasta etsimään. Joskus kierrän useammankin kaupan ennenkuin löydän sopivan.

Nämä ovat ostoksia. Ei shoppailua. Shoppailuun kuuluu mielestäni päämäärättömyys, ellei päämääränä pidetä rahan kulutusta.

Shoppailu on kerskakulutusta pahimmillaan. Se merkitsee minulle tuhlailua, törsäystä. Turhuuden hankintaa. Ostamista ostamisen ilon vuoksi. Voiko ostaminen olla ilo? Minkä tyhjän aukon ihmisessä tällainen rahan tuhlaaminen täyttää, ihmettelen? Shoppailusta puhutaan  kuin kunnia-asiasta, moni pitää sitä suorastaan ihailtavana. Mitä siinä pitäisi ihailla? Sitä, että ihmisellä on niin paljon rahaa, että sitä pitää mennä ihan kuluttamalla kuluttamaan, vaikkei suoranaista tarvetta millekään olekaan?

Puhutaan shoppausterapiasta. Mitä se on? Tuleeko ihmiselle hyvä mieli kun hän saa tuhlata rahojaan? Mitä hän shopatessaan ostaa? Jotain tarvetyydytystä? Mikä voi sellainen tarve olla?

Ei ymmärrä. Ei.


Etelä-Virossa ei ole mitään nähtävää?

Kaverit tekivät matkaa Otepäälle. Kolmatta kertaa. Istuivat laivan kahvilassa ja kuuntelivat tai paremminkin kuulivat mitä naapuripöydässä puhuttiin.

Naapurit olivat levittäneet pöydälle Viron kartan ja pohtivat ajoreittiään. Mies tökki sormella Pärnua ja totesi että tuonne mennään. "Paljonko sinne on matkaa?" kysyi vaimo. "Kaksikymmentä kilometriä" tiesi kumppani vastata. "Se on sopiva matka" totesi vaimo.

Jatkoivat kartan tutkimista. "Mennäänkö muualle?" kysyi vaimo. "Voitaisiin mennä Haapsaluun" totesi mies ja tökkäisi Haapsalua kartalla.

Vaimo tutkaili hiljaa karttaa ja sitten äkkäsi Otepään Etelä-Virosta. "Tuo kuullostaa tutulta" totesi nainen ja jatkoi: "eikös siellä ollut ne veripussit?" Mies naurahti: "Joo, eikä siellä mitään muuta olekaan." Yhdellä käden heilautuksella mies pyyhki kartalta koko eteläisen Viron todeten: "Täällä ei ole yhtikäs mitään nähtävää."

Kaverit viereisessä pöydässä purivat huultaan. Lähellä oli etteivät puuttuneet keskusteluun, vaan eihän suomalainen huutele vieraisiin pöytiin. Keskenään vain pohtivat, että miten Suomessa tiedetään niin vähän Etelä-Viron nähtävyyksistä ja luonnosta, joka kaverien mielestä edustaa sitä kaikkein eksoottisinta ja värikkäintä Viroa.

Helmen ritarilinnan rauniot. Linnoitus rakennettiin 1300- luvun ensimmäisellä puoliskolla kahden laakson väliselle mäenselänteelle. Se piti puolensa yli kolmesataa vuotta. Linnoituksen alla on uhrilähde eli lääkelähde, johon nuoret neidot uhrasivat kauneutensa säilyttämiseksi helmiä


Linnoituksesta pohjoiseen sijaitsevat Helmen luolat, joita on kutsuttu myös Helvetiksi. Luolat on kaivettu piilopaikaksi ilmeisesti jo ennen muinaista virolaisten vapaustaistelua. Helmen luolissa ovat tärkeimpiä nähtävyyksiä kaksi salia. Ensimmäinen muistuttaa holvattua tilaa, sen läpimitta on 3,5 x 6 m ja korkeus 3,5 m. Toinen säilynyt luolasali on melkein pyöreä tila, jonka halkaisija on 5,5 m ja korkeus niin suuri, että luolassa voi kumartumatta seistä.



Taageperan linnamainen kartano rakennettiin 1907. Kartanon viimeinen omistaja Hugo Ferdinand Bernhard von Stryck oli erikoinen mies joka ennen yhden aikakauden loppua ja tuhoa rakensi jättiläismäisen talon uhmaten kaikkea, mitä oli tapahtunut tai mikä oli vielä tulossa.

Rakennus vaikuttaa keskiaikaiselta linnoitukselta, jota painottaa myös rakennusmateriaalien valinta: karkea graniitti, rosoinen rappaus ja suomunkaltainen liuskakivi. Suurenmoisen porttirakennuksen luota näkyy jo mahtava 40 metriä korkea päätorni, monet päätykolmiot, parvekkeet ja tukevat savupiiput. Rakennuksen ulkoisesta arkkitehtuurista puuttuu lähes kokonaan symmetria. Jugendin liiotteleva, vanhanaikainen käsittelytapa näkyy sisätiloissakin.



Tässä vain muutamia paikkoja joissa kävimme jutun alussa mainittujen kaverien kanssa, näiden tämänkesäsisellä reissullaan Otepäälle Etelä-Viroon.

lauantai 3. heinäkuuta 2010

Helteet jatkuvat

Yhden hieman viileämmän päivän jälkeen olemme taas heränneet uuteen helteiseen päivään. Onneksi talo sisältä on mukavan viileä, pihalla joutuu jo vähentämään vaatetusta minimiin jos ei halua läkähtyä.

Mutta ei valiteta - onhan lämpö ihanaa. Ja lämmön myötä tuntuu kaikki elävän kiivaammin ja touhukkaammin:








Ja kuuman päivän päätteeksi voi aina pulahtaa veteen:



Siis nauttikaamme näistä ilmoista!

perjantai 2. heinäkuuta 2010

Seitsemän päivää Otepäällä

Meillä kävi tässä taannoin mukava perhe Suomesta, joka viihtyi Otepäällä kokonaista seitsemän päivää. Sellainen liikkuvainen ja kaikelle avoin porukka, joka ehtikin puuhata täällä monenmoista.

Lueskelin hetki sitten vieraskirjaamme johon kirjasivat kaikkea sitä mitä täällä tekivät, ja totesin, että monipuolinen oli reissunsa ollut.

Vinkkinä muillekin, jotka tänne suuntaavat, tässä heidän ohjelmaansa tai ainakin osa siitä. En ole aivan varma päivien järjestyksestä, ja luultavasti heidän päiväohjelmiinsa kuului vielä muutakin, mutta ainakin seuraavia aktiviteettejä meidän reippaat liikkujamme ehtivät Otepäällä ollessaan harrastaa:

- Saapumispäivä ja pysähdys Tartossa.
- Illalla pieni patikointireissu Murrumetsän luontopolulla

- Ensimmäinen Otepää-päivä: Seikkailupuisto, keikkumista puiden latvoissa, huimia ilmalentoja ja lopulta katapulttilento taivaalle.
- Illalla pieni patikointireissu Apteekkarinmetsän maastoissa.

- Toinen Otepää-päivä: Kekkosen matkareitti Käärikussa; perheen aktiivisin urheilija juoksi 15  km:n reitin kahteen kertaan, muiden sauvakävellessä reitin kertaalleen.

Maisemia Harimäen tornista, joka sekin jää Kekkosen matkareitin varrelle


Tänään oli taivas dramaattinen ja uhkasi välillä jo sateellakin


Vielä yksi maisemakuva Harimäen näköalatornista

Palataan matkaajiemme päiväohjelmaan:

- Kolmas Otepää-päivä; polkupyöräilyä
Matkaajamme vuokraavat meiltä neljä maastopyörää, joilla pyyhältävät mm. Pyhäjärven ympäri. Reitin varrelle jää upeita järvimaisemia ja kesäisiä niittyjä:




Illalla tehdään myös kävelylenkki Tehvandin kuuluisilla asfalttipohjaisilla latureiteillä.

- Neljäs matkapäivä: Tartto ja suunnistusta Savernan maisemissa
Koska matkaajamme harrastavat suunnistusta, ottivat he osaa myös paikalliseen suunnistustapahtumaan. Oli ollut kuulemma melkomoista risukoissa tarpomista, ja aikamoisia nousuja ylös ja alas Otepään kumpumaisemassa.


Kuva otettu tänään Sangasten linnavuorelta, jossa vieraamme eivät tietääksemme käyneet. Kuva vain ikäänkuin markkeeraa seutukuntamme tiheää luontoa.

-Kuudes Otepää-matkapäivä: Rantalomaa
Ilmat vain paranivat päivä päivältä ja kuumimpana päivänä perhe kävi nauttimassa hyvin ansaittua lepoa Pyhäjärven uimarannalla.
Perheen rouva ui niin järvessä kuin harrasti vesijumppaa Otepään uima-altaassa.


Tänään, pilvisenä päivänä oli ranta hiljainen. Yksinäinen uimari kuivattelee itseään laiturilla.

- Seitsemäs ja viimeinen matkapäivä, paluu Suomeen Tarton kautta
Suunnitelmissa käydä mm. leikkikalumuseossa joka oli kiinni edellisenä Tartto-päivänä.

Monta asiaa jäi aktiiviselta perheeltä vielä tekemättä ja minä naureskelin, että sittenhän heillä on syytä tulla takaisin Otepäälle. He nyökyttelivät tyytyväisinä, että mikä ettei! 

Eli, ottakaa onkeenne te, jotka suunnittelette vielä kesälomaanne ja mietitte minne mennä tai mitä tehdä. Otepäällä riittää tekemistä todellakin viikon jokaiselle päivälle, mikä on yllä todistettu.

Eikä kukaan kiellä vaihtamasta muutamaakin tehopäivää löhöpäiväksi, jos siltä tuntuu; jokaiselle loma miestä ja naista myöden! 

Tervetuloa siis Otepäälle. Ja majoitus, sehän tietenkin löytyy Villa Ottiliasta!