Heippa ja hengissä

Hiljaista on ollut täällä blogissa. Näin pitkää taukoa kirjoittamisessa ei ole koko blogini historiassa ollutkaan. Mutta mitään dramaattista ei hiljaisuuden takana ole.

Meillä oli kevään alku ensin niin hiljaista ja tylsää, että tuntui että ei ole mitään sanottavaa. Kimmolle totesin, että pitäisikö ostaa purkki maalia ja maalata joku vanha lauta. Kimmo ihmetteli että miksi. Ja minä vastasin: "Olisi edes jotain tekemistä kun katsoo kun maali kuivuu."

Hiljaiselo päättyi sitten rytinällä ja äkkiä alkoi sellainen hulina että tuntui kuin olisi pikakelauksella elämäänsä elänyt.

Beresjen talolle löytyi ostaja mutta kaupanteko oli mutkikasta johtuen pankin töppäyksestä ja notaarin tarkkuudesta. Notaarin tarkkuden ymmärrän, pankin töpeskelyä en. No, selvisihän sekin sotku  lopulta ja pankki otti nätisti hatun käteensä ja pyysi anteeksi erehdystään ja pääsimme kaupantekoon.

Ennen kauppoja oli vielä siirrettävä meitä kiinnostavat huonekalut ja muu sälä Kaakkois-Virosta Otepään kautta Pohjois-Viroon. Sitä varten tarvittiinkin jo hieman järeämpi peräkärry. Sellainen pienen jalasmökin kokoinen. Kärry saatiin ja kantoapuakin, ja apinan raivolla pikkuruinen kavereista koostuva muuttoporukka kantoi painavia vaatekaappeja ja muita mööpeleitä jalasmökkiin.

Tämä ei ole enää meidän

Vaatekaappi lähtee kohti Võsua

Kimmo sitten viemään huonekaluja Võsulle ja minä inventoimaan Otepäällä astioita ja muuta sälää, jonka katsoimme tarpeelliseksi ottaa Beresjestä mukaamme. Paluumatkalla Võsulta Otepäälle Kimmon Jeepistä putoaa pakoputki tielle ja jarrutkin alkavat kenkkuilla. Auto pitäisi katsastaa, mutta sitä ennen täytyy Kostja-ihmemiehen tehdä taikoja autolle.

Minun autoni menee kuin ihmeen kaupalla läpi katsastuksen. Pian kuitenkin selviää että sen jarrupalat ovat mallia olemattomat ja pienikin jarrutus nostattaa korviin sattuvan ratisevan ja rahisevan pahaenteisen äänen. Aikaa ei ollut jarruja korjata sillä lähipäivinä oli Võsulle tulossa asiakkaita ja niinpä minä ajelin läpi valtakunnan ensin etelästä pohjoiseen ja sitten pohjoisesta etelään käytännöllisesti katsoen ilman jarruja. Nooh, moottorijarrutuksellakin pääsee pitkälle ja onhan käsijarrukin keksitty. Oli se silti aika hurjaa menoa mutta ehjänä pääsin perille.

Jossain vaiheessa tätä rumbaa meni minulla selkä jumiin, mutta ei auttanut itku markkinoilla. Kevätsiivous oli silti Võsulla saatava tehdyksi. Mutta ei hätiä mitiä, sillä hädässä ystävä tunnetaan. Sain avukseni Nuori Herra Rummukaisen sekä sen aina yhtä avuliaan Mamman.

Rummu vartioi taloa ja pihaa samalla kun sen Mamma auttoi minua siivoamaan asiakastiloja lattiasta kattoon. Puhdasta tuli ja Võsun suomalaismartat olivat tyytyväisiä kättensä jälkeen. Ja tulivat sitten asiakkaatkin. Jotka sivumennen sanottuna tykkäsivät kovasti paikasta.

Nuori Herra Rummukainen nuuskii merituulta

Rummu valvoo ja huolehtii turvallisuudestamme

Võsulla oli ihanan kesäistä ja lämmintä. Iltaisin kuvailimme porukalla auringonlaskua Võsun rannalla ja päivisin minä ajelin käsijarrua pumpaten lähiseutukunnilla valokuvaamassa kevään ja kesän merkkejä samalla kun asiakkaat viilettivät polkupyörillä pitkin Lahemaan kauniita maisemia ja komeita rantoja.

Merenneidon pyrstö Võsun rannalla auringonlaskun aikaan

Auringonlasku ja meren silkkiä

Kun olin palannut Võsulta Otepäälle oli aika lähteä Suomeen - ensin Turkuun ja sitten Helsinkiin. Kimmo luennoi kansainvälisestä markkinoinnista Turun yliopistossa ja minä tapailin sillä aikaa vanhoja kavereita.

Kokonaisuudessaan matka oli valtavan antoisa. Se oli mieluisa ja tunteita nostattava ja henkisesti hieman kuluttavakin. Hyvien opiskelukaverien kanssa vietettiin iltaa Aurajoen rannalla riemuiten kohtaamisesta pitkän ajan jälkeen. Helsingissä Kimmolla oli asiakaspalaveri ja minä vietin aikaa Äidin luona. Ja se taas oli ihanaa ja pohjattoman surullista yht'aikaa.

Helsingistä palattiin Otepäälle Võsun kautta. Vietiin avaimet Remppamies-Marekille, joka on nyt aloittanut  keittiörempan yhdessä Võsun talon kortteereista. Sieltä sitten kipinkapin Otepäälle, jonne tuli seuraavana päivänä asiakkaita. Ja veljenikin saapui tänne autoaan hakemaan. Jonka oli tuonut korjattavaksi viikko takaperin, samaan aikaan kun minä olin Võsulla. Siinäkin oli omat kierteensä ja veljen auton hajonneen vaihdelaatikon tilalle jouduttiin uusi hakemaan aina Latviasta asti - lähempää kuin ei löytynyt.

Asiakkaiden ja veljen lähdettyä saapui Otepäälle rakas ystäväni OnuKoo, jonka kanssa teimme parin päivän aikana kattavan puutarhakauppa- ja taimistokierroksen joka kaarsi Kanepin ja Tarton kautta aina Latvian Baltezersille asti. Minä ostin viisi isoa pylvästuijaa, joiden sijoituspaikka on Võsun pihamaa. Tarkoituksena tehdä näkösuoja lähinaapuriin.

Ja näin olemme päässeet eiliseen, jolloin OnuKoo lähti kotia kohti ja minä jäin istuttamaan hankkimiani parvekekukkia kymmeniin ruukkuihin ja parvekelaatikoihin. Valmista tuli!

Parvikekausi on nyt virallisesti aloitettu

Ja tänään on siis ensimmäinen päivä jolloin ei ole ketään tulossa tai menossa. Paitsi Kimmo, joka lähti hetki sitten kiinteistövälittäjän kanssa Rajan talollemme, joka on nyt seuraava myyntikohde.

Taidan minäkin lähteä pihalle jatkamaan keskeneräisiä pihatöitä. Ruoho leikattiin eilen ensimmäistä kertaa ja nyt olisi tarkoitus sukeltaa marjapensaiden alle kiskomaan loppuja rikkaruohoja, joihin ruohonleikkuri ei yltänyt.

Huomenna sitten lähden Võsulle istuttamaan pylvästuijia.

Että tällaista täällä, heippa ja hengissä ollaan. Hymyssä suin.

Äideistä parhain

Olen saapunut kotiin Suomen-reissultamme, jolla oli selkeä syy ja tarkoitus: vietimme äitini 80-vuotispäiviä veljeni luona. Paikalla lähisuku, eli lapset ja lapsenlapset puolisoineen.

Juhlat olivat erittäin onnistuneet: lämminhenkiset ja iloiset. Ja päivänsankari nautti silminnähtävästi juhlistaan:

Äitini tapasi aikanaan todeta, pilke silmäkulmassaan, että miten hänellä on käynytkään sellainen tuuri että juuri hän on saanut kaksi maailman kauneinta, viisainta ja parasta lasta. Millainen säkä!

Minä voin vastavuoroisesti todeta, että miten onkaan mahdollista, että juuri minä olen kaikista maailman miljardeista lapsista onnistunut saamaan maailman parhaimman äidin?!

Äidin syntymäpäivien jälkihuumassa on hyvä pohtia hieman lapsien ja vanhempien suhdetta, tuota ikiaikaista ja suurta ja ainutlaatuista. Joka ei ole koskaan helppo.

Niin paljon toiveita, niin paljon vaatimuksia, niin paljon odotuksia. Ja niin paljon rakkautta, anteeksiantoa ja ymmärrystä.

Äitini oli yksinhuoltaja ja kasvatti kaksi lasta hellällä mutta vapaalla kädellä.

Ei äidin elämä aina helppoa ole ollut. Avioliiton hajoaminen lasten ollessa vielä pieniä lieni yksi suurimmista pettymyksistä elämässä. Mutta vaikka äitini taipui, hän ei taittunut. Hän puri hampaat yhteen ja teki elämästä parhaan mahdollisen annetuissa olosuhteissa.

Paljon äiti tinki omasta elämästään lasten vuoksi. Teki uhrauksia, joita lapset eivät osanneet arvostaa ennenkuin aikuisiällä. En osaa edes laskea niitä satoja, tuhansia tunteja, joita äitini vietti Vuosaaren busseissa matkalla töihin tai töistä kotiin. Niitä satoja, tuhansia Valintatalon kauppakasseja, joita hän työpäivän jälkeen retuutti kotiin, sanka kämmentä viiltäen, ruokkiakseen lapsensa. Jotka valittivat ruuan mausta tai tylsyydestä tai mistä milloinkin.

Äitini sanoo nyt, että me lapset olimme hänen elämänsä valo. Mutta emme me mitään helppoja lapsia olleet. Olimme veljeni kanssa vaikeita ja vaativia. Uppiniskaisia ja äkkipikaisiakin. Varsinkin minä. Kaikki kaatui äidin niskaan: kiukut, vihanpidot, surut, pettymykset. Kai me kuitenkin jotain osasimme välilllä oikein tehdä, sillä vaikka äitini pinna saattoi aika ajoin katketa, rakkaus ei koskaan.

En muista äitini erityisemmin "kasvattaneen" minua. En muista satujen lukuhetkiä. En muista mitään erityisiä elämänohjeita, joita äitini olisi minulle siirtänyt. En muista minua kannustetun mihinkään kehittävään harrastukseen. Tai että äidillä olisi ollut aikaa pohtia minun mahdollisia erityislahjojani ja sitten suunnata minua oikeaan suuntaan elämässä.

Mutta muistan sen, että äitini luokse saattoi aina tulla ja purkaa sydäntä. Sellaista asiaa, pahantekoa tai virhettä ei ollut, ettei siitä uskaltanut äidille kertoa. Ja vaikka äiti saattoi suuttua, tiesi aina, että äidin rakkaus on vankkumaton, pysyvä ja varma.

Ilon ja huumorin äiti siirsi myös meihin lapsiin. Äitini on aina ollut verbaalisesti lahjakas ja hänellä on ollut kyky nähdä huumoria groteskeissakin tilanteissa. Jos muistan lapsuudestani riitoja ja kiukkua, niin yhtä lailla muistan naurunhetkiä, huikaisevan hauskoja tilanteita, jolloin ei tiedä itkeäkö vaiko nauraa. Ja me valitsimme yleensä naurun.

Äitini vietti nyt 80-vuotispäiviään kera lapsien ja lastenlasten. Äidin vauhti on hiljentynyt, liikkuminen ei ole aina ihan helppoa. Ja ajatuskin saattaa aika ajoin joutua harhapoluille. Mutta sama lämpö, joka on minua kannatellut koko elämäni ei ole mihinkään kadonnut. Kaunis hymy, pehmeä käsi, joka silittää kaikki pahat pois.

Asetuimme koko suku potrettiin, ehkä ensimmäiseen koko elämämme aikana. Äitini on kuvassa keskellä, meistä fyysisesti kaikkein pienimpänä, mutta henkisesti suurimpana. Ja me kaikki siinä ympärillä. Jokaisesta meistä lähtee näkymätön punos äitiin. Äiti on ruokkinut meidät niin että me osaamme jälleen tulevat polvet ruokkia. Ja nyt en todellakaan puhu ruuasta, vaan rakkaudesta, ymmärryksestä ja viisaudesta.

Kiitos Äiti! Ja hyvää syntymäpäivää!

Latte kertoo: Sukulaissuhteista

Moikkis!

Meillä kävi sukulaisia! Nastaa! Ihan älyttömän nastaa! Mun lemppareita!!!

Koska Äiskä ei oikein osaa eikä jaksa kertoa vierailusta tartun minä puikkoihin. Tai siis näppäimiin.

Niin siis, meillä kävi kylässä ihan ältsin mukavia ihmisiä: Äiskän ja Iskän ja minun sukulaisia.

Nuorempana en oikein ymmärtänyt että mikä se on sellainen, sukulainen. Saati mikä se suku oikein on, se, josta niin paljon puhutaan. Suku on paras, sanotaan. Joku sanoo, suku on pahin. Jälkimmäistä lausetta en kyllä ihan ymmärrä.

Sukulaisia on karvaisia ja karvattomia ja sitten on sellaisia puolikarvaisia sukulaisia kuten setäni Aatos.

Ja nyt luettelen täyskarvaiset sukulaiseni:

Tiedän, että minun lapsuuden pesässäni oli ohellani kuusi veljeä ja siskoa, jotka lähtivät sitten kukin omille teilleen, omaa kohtaloaan toteuttamaan. Ne ovat minun verisukulaisiani. Kuten äitini Donna, joka katosi synnytyksen jälkeisen masennuksen vaivaamana maailmalle, eikä koskaan palannut. Ja Balthazer, suuri  uros, joka asui pihan perällä kettingin päässä, hän oli minun isäni.

Lapsuuteni lähisukulaisiani oli myös Miisu, iso kissa, joka asui pentukopissani ja huolehti minusta ja sisaruksistani Donnan lähdettyä.

Ja sitten on ottoveljeni Rummukainen ja ottosisareni Ronja, joista Rummu asuu nykyisin Tartossa ja Ronja Taivaassa.

Siinä ovatkin karvaiset sukulaiseni.

Minulla on myös karvattomia sukulaisia, niitä joihin liityn, jotka huolehtivat minusta, ja joista minä huolehdin. Vaikka mikä tulisi!

Ensin on tietenkin Iskä ja Äiskä eli Johtokunta. Ja heillä on sitten omat sukulaisensa, ne jotka ovat heistä huolehtineet ja hoitaneet kun Iskä ja Äiskä ovat asuneet omissa pentukopeissaan. Ja huolehtineet Iskästä ja Äiskästä muissakin elämän vaikeissa käänteissä.

Olen ymmärtänyt, että juuri tästä on sukulaisuudessa kyse. Sukulaiset huolehtivat toisistaan. Välittävät ja rakastavat, vaikka mikä tulisi!

Ei sukulaisuus tarkoita vain verenperintöä, se tarkoittaa jotain isompaa, jotain joka liittää ihmiset ja koirat ja kissat toisiinsa näkymättömillä siteillä elämän alusta loppuun asti. Vaikka mikä tulisi!

Niin, minun piti kertoa minun sukulaisteni vierailusta Otepäällä.

He tulivat viikon alussa ja olivat kauemmin kuin minulla riittää tassuja laskea, mutta vähemmän kuin minulla on varpaita. Viisi päivää, sanoo Äiskä.

He olivat Aatos-setä ja Marja-täti, jotka kuulemma eivät ole verisukulaisia mutta sitä enemmän perhettä. Ja sitten oli Äiskän äiti, Mammeli, joka on ihan hirvittävän kaunis ja ihan hirvittävän kiltti.

Minä olen tavannut Mammelin aiemminkin, mutta nyt Mammeli oli hieman muuttunut. Mammelin jalat olivat käyneet huonoiksi eikä hän jaksanut oikein kävellä eikä kiivetä portaita ylös ja alas. Eikä Mammeli aina jaksanut keskittyä kaikkeen mitä me muut puuhasimme. Mutta Mammeli hymyili paljon ja aina kun menin ohitse, Mammeli paijasi minua ja sanoi että olen hyvä koira.

Aatos-sedän kanssa minulla on erikoinen suhde. Koska Aatos-setä on iso ja vahva ja Aatos-sedällä on isot kulmakarvat, minä aina vierailun aluksi hieman vierastan Aatosta. Mutta sitten Aatos-setä leikittää minua, ja sitten minä en pelkää enää yhtään:

Marja-tätiä en vierasta yhtään. Marja-täti on yksi mun lempparisukulaisistani. Hyvä kokki ja sellainen puuhakas ja hyväntuulinen. Vaikka välillä se toruukin minua, kun yritän ihan vähän vaan kokeilla rajojani ja tehdä ihan vaan vähän tuhmuuksia. Marja-täti laittaa minulle rajat, ja se tuntuu itse asiassa aika hyvältä.

Tällä porukalla me siis vietimme kuluneen viikon. Ja teimme kaikkea kivaa, kuten lähdimme uimaan.

Mammeli ei oikein jaksa uida, joten hän sai rannalle oman tuolin, josta katsella meidän ilakointia vedessä. Minun tehtäväni oli järjestää ohjelmaa, ja minähän järjestin:

Näin meillä päivät kuluivat. Välillä auringossa, välillä varjoista nauttien. Jokainen jokaisesta välittäen.

Minun Äiskällä ja Mammelilla on oma erityinen suhteensa. Olen ymmärtänyt että Mammeli on huolehtinut hyvin Äiskästä kun Äiskä oli vain pieni tyttö. Ja nyt oli Äiskän aika huolehtia Mammelista. Marja-täti puolestaan huolehti taas Äiskän jaksamisesta ja Aatos-setä huolehti kaikista. Sellaista se on perhe-elämä. Kaikki huolehtivat.

Vaikka Äiskä oli ihan hirveän onnellinen kun se tapasi pitkästä aikaan oman Mammelinsa, oli Äiskä välillä vähän surullinenkin tai huolestunut. Mammeli eli välillä niin omissa maailmoissaan ja lähti välillä vaeltamaan pihalle tietämättä minne oli menossa.

Niinpä minä ymmärsin, että koska perheen pitää pitää yhtä, asetuin vahtiin Mammelin huoneen oven ulkopuolelle koko yöksi. Siltä varalta että Mammeli haluaisi lähteä kävelylle kruununprinsessa Beatricen kanssa.

Tällaista se on perheen kanssa. Kaikki huolehtivat toisistaan. Rakastavat toisiaan. Joskus elämänkierrossa on yhden aika huolehtia toisesta. Ja kun tarpeeksi monta kertaa maapallo on kiertänyt auringon on vuorot vaihtuneet.

Tärkeintä on, että pidetään huolta. Ja rakastetaan toisiaan.

Sen olen nyt ymmärätänyt sukulaisuudesta ja sukulaisuussuhteista. Perheistä. Verisukulaisuus ei ole tärkeää. Perhe on. Perhe on parasta. Vaikka mikä tulisi!

Runo äidille

Siinä me seisomme
äitiemme tyttäret
kiinatossuissa
hippimekoissa
miesten pikkutakeissa
maihinnousukengissä.

Tatuoinnit olkapäässä
ipod korviin juurrutettuna.

Siinä me seisomme, äitiemme tyttäret,
vahvoina, uusina,valmiina
uhkeina ja upeina.

Ja yhä etsien.

Keitä me olemme? Auta! Äiti!

Älä jätä!