Nepalin ihmemaa, osa 26: Intia se vasta ihme maa onkin!

Aivan ensimmäiseksi, kaikki mitä jäljessä sanon, perustuu vain alta vuorokauden Intiassa ja Delhissä viettämäämme aikaan. Näin ollen kommenttini ovat hyvin subjektiivisia. Intian 1,2 miljardista ihmisestä tapasimme tai otimme jonkinlaista kontaktia ehkä noin 50 ihmiseen.

Aivovoimisteluna, katsotaan muistanko kaikki, etenen aikajärjestyksessä. Luettelen siis peräkanaa kaikki joiden kanssa vaihdoimme vähintäänkin muutaman sanan ollessamme Delhissä:

Air Indian lentoemäntä - Air Indian stuertti - viisumivirkalija New Delhin kentällä - infotiskin neitokainen New Delhin kentällä - rahanvaihtovirkailija New Delhin kentällä - mies joka neuvoo meidät metroon - metron poletinmyyjä - metron turvallisuusmies - metron ruumiintarkastajanainen - mies joka neuvoo meidät ulos metrosta - rikshantarjoaja 1 - rikshantarjoaja 2 - rikshantarjoaja 3 - taksin tarjoaja 1 - taksin tarjoaja 2 - mies jolta kysymme neuvoa rautatieasemalla 1 - mies jolta kysymme neuvoa rautatieasemalla 2 - lipunmyyjä rautatieasemalla - mies joka lopulta neuvoo meitä rautatieasemalla - pummi 1 rautatieaseman ulkopuolella - pummi 2 rautatieaseman ulkopuolella - pummi 3 rautatieaseman ulkopuolella - pummi 4 joka ei päästä meistä irti vaan lähtee seuraamaan - turistipoliisi rautatieaseman ulkopuolella - hotellin respavirkailija - hotellin ravintolan kokki - hotellin ravintolan tarjoilija 1 - hotellin ravintolan tarjoilija 2 - hotellin ravintolan tarjoilija 3 - katukauppias 1 - katukauppias 2 - hotellin yövartija - rautatieaseman lipuntarkastaja seuraavana aamuna - kahvin myyjä metroasemalla - kirjakauppias metroasemalla - metron turvatarkastaja - lentokentän turvavirkailija - lähtöportin virkailija

Montako tuli? Sain nopeasti laskien 38 kontaktia. No, on siinäkin jonkinlainen otos jonka pohjalta voin tehdä jotain analyysiä Intiasta ja intialaisista.

Ja tässä analyysini pähkinänkuoressa: Nepali on ihmemaa. Intia on ihme maa. Pidän Nepalista. En pidä Intiasta.

Ja nyt kerron miten tähän loppulauselmaan päädyin. Eli alkaa matkakertomuksen viimeinen osio.

Välilaskumme Delhissä edellytti yöpymistä Intiassa. Finnairin kone lähti vasta seuraavana aamuna, joten jossain täytyi yö viettää. Tutkimme netistä eri vaihtoehtoja. Lentokenttähotelleja ja budjettihotelleja ja kaikkea siitä välistä. No, yksi yö, sen kai viettää missä vaan, mietimme.

Valitsimme hotellin Delhin päärautatieaseman kupeesta. Olimme netistä oppineet, että lentokentältä menee nopea metroyhteys suoraan rautatieaseman eteen, ja rautatieaseman ympärillä on runsaasti edullisia hotelleja. Joten miksi mennä lentokenttähotelliin, kun voi hetken aistia myös ihan oikeaa intialaista elämää illan aikana?. Viattomissa lapsenmielissämme mietimme, että voisimme ehkä jopa käydä tutustumassa illan aikana johonkin Delhin hienoon nähtävyyteen. Virhe. Iso virhe. Vähemmällä olisimme päässeet jos ei olisi tarvinnut "aistia" kaikkea lyhyessä ajassa kokemaamme. Ja nähtävyyssaldokin jäi kovin pieneksi.

Seitsemän vuotta sitten Delhin lentokenttä oli kurja ja kuppanen. Nyt se hohteli uutuuttaan, kiilteli marmoripintoja ja peilejä, ja taisi jossain olla kristallikruunujakin. Seitsemässä vuodessa Intia oli kasvanut talousmahdiksi ja rakennuttanut uuden upean ajan kunniaksi modernin lentokentän, huikeita ostoskeskuksia, kimmelteleviä liiketaloja - ja mielettömän metron.

Arvatenkin nopea talouskasvu ei heijastu köyhemmän kansanosan elämään, ei mittavana panostuksena koulutukseen tai sivistystoimeen. Maa on yhä enemmän jaettu rikkaisiin ja köyhiin. Ja arvatkaa kumpia on enemmän ja kumpien luku kasvaa koko ajan?

Delhin metro oli kuitenkin mykistävä. Sisäänpääsy oli lentokentältä suoraan, komeiden hallien ja käytävien läpi. Ennen metroon siirtymistä käytiin läpi turvatarkastus; matkatavarat ja matkustajat läpivalaistiin ja matkustajat vielä varmuuden vuoksi käsikopeloitiin. Sen jälkeen kuljettiin lisää isoissa mahtavissa halleissa etsien oikeaa laituria.

Metro itsessään oli kuin tieteiselokuvasta. En ole moisessa modernissa, teknisessä ja steriilissä joukkoliikennevälineessä koskaan ollut. Kuvia ei ole, koska kuvaaminen oli monen muun asian ohella siellä kiellettyä. Ja kaikkialla vahti valvontakameran pistävä silmä.

Sitä suurempi oli järkytyksemme, kun ulostauduimme päätepysäkillä, nousimme maan uumenista maan pinnalle ja kohtasimme Delhin väenpaljouden. Ihmisiä, ääniä, hajuja, likaa, meteliä, ja heti helppoheikit ja kyydintarjoajat hihassa kiinni.

Hotellimme, The Grand Plaza oli todellakin rautatieaseman vieressä. Mutta se oli toisella puolella rautatieasemaa, joka oli valtava. Ja kun sanon valtava, tarkoitan että se oli massiiivisen valtava ja sekava hornankattila valtavine lähtöhalleineen ja moninekymmenine laitureineen. Ja meidän hotellimme oli jossain sen takana. Ja kaikkialla melua ja likaa ja ihmisiä. Vaikka ilta oli pimentynyt, oli lämpötila kuuman ahdistava.

Tungemme itsemme rautatiehallin sisätiloihin ja yritämme pysäyttää ihmisiä kysyäksemme, miten pääsemme aseman toiselle puolelle. Kaikki joita pysäytämme puhuvat englantia. Mutta kenestäkään emme saa mitään selvää. Intianenglanti, monen intialaisen toinen äidinkieli on vauhdissaan nopeaa ja se kuulostaa siltä kuin nenä tukossa oleva kielipuoli ADHD-potilas puhuisi pikakelauksena kuuma peruna suussa.

Lopulta selviää että meidän pitää ostaa jostain laiturilippu, ylittää rautatielinjat kilometrin pituisen jalankulkusillan kautta ja sitten jatkaa matkaa jalkaisin toiselta puolen asemaa. Näin tapahtuu. Ja olemme vihdoin toisella puolen juna-asemaa.

Kerjäläisiä, kaiken maailman tarjoajia on heti kiinni, mutta me hyvin tylyin äänenpainoin yritämme heitä niskastamme karistaa. Delhin yö on kuuma ja hikinen. Yksi heppu alkaa seurata meitä, tunkee kylkeen kiinni ja höpöttää jotain josta emme saa selvää. Me marssimme hikisinä eteenpäin, lentolaukkua perässämme vetäen. Heppu katoaa vasta kun menemme turistipoliisin luo kysymään neuvoa hotellille.

Lopulta hotelli löytyy, se ei ole kaukana rautatieasemasta, kunhan vain ensin oikealle puolelle rakennusta löytää tiensä. Puuskahdamme hotelliin sisään hikisinä, mutta iloisina siitä että olemme päässeet elävinä perille ja ystävällisesti naurahdamme ilmeettömälle respajannulle: "Lopulta perillä, hyvää iltaa!" Jannu katsoo meitä pitkin nenäänsä, kuin tiskille olisi nostettu kuollut rotta. Ei hymyn häivää, vain epäkohteliasta kylmää tuijotusta. Meidänkin hymyt hyytyvät. Eivätkä tässä kaupungissa enää sytykään. Maassa maan tavalla.

Rautetieaseman läheisyydessä olevia hotelleja

Saamme huoneemme, se on kuuma eikä ikkunoita voi avata. Näköala roskakuiluun. Huoneessa on kuitenkin ilmastointilaite joka toimii periaatteella: päällä / pois päältä. Kun se on päällä pitää se kovaa hurinaa ja nopeasti tuottaa jääkylmää ilmaa niin että hampaat kalisevat. Ota tai jätä. Huone on sentään siisti.

Olemme nälkäisiä mutta emme ole mitenkään erityisen innostuneita lähtemään ulos etsimään ravintolaa. Huoneessa oleva hotellikansio kertoo hotellissa olevan viihtyisän ravintolan ylimmässä kerroksessa. Sinne siis. Kattoterassiravintola osoittautuu betonitasanteeksi jossa on muutamia sikin sokin aseteltuja likaisia muovituoleja ja pöytiä. Kelmeät neonvaloputket sirisevät ja valtava määrä pikkuruisia kärpäsiä surraa niiden ympärillä.

Lupaus

Todellisuus

Ruuan tilaaminen ja saaminen ja ennen kaikkea maksaminen muodostuu elämää suuremmaksi kysymykseksi. En jaksa mennä yksityiskohtiin, mutta sanottakoon sen verran että tarjoilijoita, eri näköisiä naamoja ravasi paikalla liuta, jokainen meiltä jotain haluten. Ja laskua, kirjoitettua laskua pyytäessämme, show meni vielä vastenmielisemmäksi. Ei koskaan enää. Koko ajan jäi päällimmäiseksi sellainen tunne, että meitä yritetään vedättää.

Aterian lopulta saatuamme ja syötyämme ja maksettuamme lähdimme hetkeksi ulos kävelylle. Kiertelimme lähiseutujen syrjäkujia jotka olivat melkoista slummia. Pääkatu on kuin köyhän miehen Las Vegas ja sivukadut sitten jo suoraan Slummien miljonäärin maailmasta.

Intia ei siis avautunut meille ihanana tuoksujen ja värien maailmana. Se oli kakofoniaa ja rumuutta ja töykeitä ihmisiä. Mielikuvamme siitä eivät muuttuneet kun teimme matkaa läpi rautatieaseman takaisin metroasemalle.

Tulipahan tämän verta nähtyä. Kiitos ja kiitos riitti.

Olimme väsyneitä, tuskin olimme nukkuneet yön kuumuudessa, ja sitten taas matkustettiin. Lentokentälle. Läpi turvatarkastusten. Odottelua. Lento Helsinkiin. Odottelua. Lento Tallinnaan. Väsymys väsymys väsymys.

Lopulta olemme kuitenkin Tallinna - Tartto -bussissa ja ihmeeksemme löydämme sieltä vanhan ystävämme Tytin. Olen niin väsynyt että en yhtään edes muista mitä olen bussimatkan aikana Tytille puhunut. Mutta juttelu sentään piti minua hereillä.

Tartossa odottaa meitä Latten hoitajana toiminut ystävämme Kari joka tuo meidät Otepäälle.

Olemme kotona. Suuri iso leijona tervehtää meitä äänekkäästi. Olemme kotona, vaikka emme sitä täysin tajua. En tiedä, olemmeko sitä tajunneet täysin vieläkään.

Nepalista toipuminen on vienyt aikaa. Ensin univelan kuittaaminen. Sitten matkasta henkisesti irtautuminen. Nepalin kuvien katselu. Ja lopuksi, viimeiseksi, tämän matkakirjoituksen kirjoittaminen.

Nyt tämäkin on tehty. Voin vihdoin päästää Nepalista irti.

Näin.

Jälkikirjoitus: Kiitos kaikille teille, jotka blogin kautta olette matkaamme jaksaneet seurata. Ehkä palaan vielä Nepaliin joissain kirjoituksissa. Niin paljon jäi silti vielä kertomatta, vaikkapa vain hintatasosta, ravintoloista ja ruuista joita söimme. Nepalin lapsetkin ansaitsisivat ihan oman kirjoituksensa. Mutta juuri nyt en jaksa enempää. Huomaan, että eläydyin kirjoittaessani paluumatkasta jatkuvasti kasvavaan väsymykseen niin, että nyt, viimeisen pisteen lähestyessä, huomaan olevani aivan poikki. Siis ei muuta enää tarvitse tämä tarina kuin tämän: Piste.

Nepalin ihmemaa, osa 25: Haikeat hyvästit

Viimeinen aamu tutuksi käyneessä hotellihuoneessa. Katselemme parvekkeelta naapureita ja mietimme kuinka hyvin opimme heidän tapansa ja arkirutiininsa tuntemaan. Teemme vielä lyhyen kierroksen Thamelissa, noudamme teettämämme t-paidat alakerran räätäliltä. Käymme Bishnun hotellilla jättämässä hänellekin hyvästit.

Sunil tulee ojentamaan minulle lähtölahjan, messinkisen vajran, tuon salamaniskun kaltaisen symbolisen onnenkalun, jonka hän sanoo olevan hindulaisessa mytologiassa naisjumalan ase. Hän kertoo sen suojelevan  kotia. Olen liikuttunut niin etten tiedä mitä sanoisin.

Palaamme viimeistä kertaa huoneeseemme ja sanomme hyvästit sille. Hyvästi pieni parvekkeemme, mainio vuoteemme, surkea nettiyhteys.

Keräämme tavaramme ja raahustamme reppujen ja laukkujen kanssa alakertaan, missä hyvästelemme hotellin henkilökunnan. Sunilin, Sushilin ja Lokeshin. Amitin ja Sagarin ja Rameshin. Siivojarouvat, joiden kanssa meillä ei ollut yhteistä kieltä, mutta joiden sydämelliset hymyt tulivat meille tutuiksi kuukauden aikana.

Huone 303 - niin tutuksi käynyt

Sunil toimistossaan soittaa puolestamme Air Indiaan

Sagar ja Sushil respassa

Kimmo odottaa taksia, Sunilin toimisto selän takana

Matkapakaasit odottavat taksia

Tunnelma on haikea, ja kaikki muistuttavat siitä, että meidän täytyy tulla pian takaisin. Nauramme ja kerromme vitsejä, eron haikeutta helpottaaksemme. Minä ajattelen rationaalisesti että hyvästien jättö on hotellin henkilökunnalle jokapäiväistä rutiinia, mutta lähtijälle ainutkertainen kokemus. Silti, minusta tuntuu että ystäviksi käyneiden backyardilaisten haikeus oli sekin aitoa. "I will miss you" sanoo Sushil. Sunil ei sano mitään, mutta näen saman hänen katseessaan. Ja varmasti, saman lauseen saattoi lukea meidänkin kasvoiltamme.

Ensimmäinen ja samalla viimeinen kuva meistä kolmesta yhdessä.

Taksi tulee, Backyardin henkilökunta asettautuu ryhmäkuvaan. Kaikki jäävät portaille vilkuttamaan kun nousemme taksiin. "Byeeeee, byeeee, come back soon!" Minä heilutan taksin ikkunasta, ja viimeiseksi sanoikseni huudan taksin jo alkaessa lähteä liikkeelle: "Hei kundit, te olette mahtavia! Pyytäkää Sunililta lisää liksaa!" Valtava naurunremakka saattelee taksia liikkeelle. En näe nauraako Sunil, hotellin johtaja, kaikkien mukana, mutta jos tunnen Sunilia yhtään, niin nauraa.

Taksi vie meidät kentälle. Kuljemme turvatarkastusten läpi. Sitten odottelemme ja odottelemme kentän odotussalissa. Käytämme viimeiset rupiamme limsaan ja vesipulloon. Ja odottelemme. Lopulta lentokenttäbussi noukkii meidät ja vie Air Indian koneeseen. Suuntana Intia ja New Delhi.

Tiina lentokenttäbussissa. Paluu on alkanut.

Kone nousee, se kaartaa Himalajan vuorijonon yli ja minulla on mahdollisuus viimeisen kerran hyvästellä tuo suuri ja mahtava vuorijono. Ja se heiluttaa minulle takaisin: Namaste! Pyhin minussa tervehtii pyhintä sinussa.

Nepalin ihmemaa, osa 24: Viimeinen päivä suurella Bodnathilla

Ja niin koittaa viimeinen kokonainen päivä Nepalissa. Olemme palanneet edellisiltana Pokharasta, tavanneet ystävämme Sunil Manandharin ja vaihtaneet kuulumisia. Vielä on aikaa yksi päivä ja sitten lähtö. Jo kauan sitten olemme luvanneet viettää viimeisen päivän Sunilin kanssa. Olemme kaikki samaa mieltä siitä, että olemme ehtineet vietttää aivan liian vähän aikaa yhdessä.

Paikaksi valitsemme Kathmandun hienoimman nähtävyyden: suuren ja pyhän Bodnathin, buddhistisen maailman tärkeimmän pyhän paikan (usein myös Boudha,  Bouddhanath tai Bauddha). 

Bodnathin merkitys buddhalaisille ja varsinkin tiibettiläisille on valtava. Tiibetin ja Lhasan jäätyä Kiinan kansantasavallan kaikentuhoavan vasaran alle on Kathmandun Bodnathista tullut buddhalaisen maailman pyhin paikka. Nykyinen 14. Dalai Lama, kunnioitettu Tenzin Gyatso asuu itse Intiassa, Dharamshalassa, mistä hän on saanut poliittisen turvapaikan. Vaikka Dharamshalaa kutsutaankin pikku-Tiibetiksi, on Bodnath kuitenkin noussut tiibetin buddhalaisten keskukseksi.

Bodnathin keskellä on Bodnathin stupa, tuo valkea vaikuttava rakennus, jonka alla sanotaan olevan Kassapa Buddhan jäänteet. Pyöreän valkean stupan ympärille ovat kerääntyneet temppelit ja luostarit, tiibetiksi gompat, joita on yli viisikymmentä.

Bodnathin syntyajasta ei ole tarkkaa selvyyttä, se sijoittuu eri tarinoissa n. 400-600 jälkeen ajanlaskumme alun. Se on yksi suurimmista koko maailmassa, ja arvatenkin Swayambhunathin apinatemppelin ohella Kathmandun suosituin turistinähtävyys. Niinpä suuren stupan ympärille levittäytyy myös ravintoloita ja matkamuistopuoteja.

Bodnath siis koostuu turisteista ja pyhiinvaeltajista, niin tavallisista tiibettiläisistä kuin buddhistimunkeista, jotka kiertävät stupaa myötäpäivään. Kulkiessaan he pyörittävät rukouspyöriä, joihin kaikkiin on kaiverrettu om ma ni pad me hum -mantra. Kierrosten ja rukousten laskemisen apuvälineenä toimii rukousnauha, jota pyhiinvaeltajat käsissään pyörittävät. Ilman täyttää suitsukkeiden ja voilamppujen tuoksu sekä tiibettiläinen meditaatiomusiikki, jota tarjoilevat lähistön levykaupat.

Bodnath kaikessa komeudessaan

Buddhan kaikkialle näkevät silmät

Suuri Bodnath ja tuhannet rukousliput, joissa niissäkin om ma ni pad me hum -manta kirjoitettuna yhä uudelleen

Tiibettiläisnainen pyörittää rukousmyllyjä ja helminauhaa jossa on 108 helmeä

Tiibettiläistemppelien värikylläistä koristelua ja puuleikkauksia

Buddhalaistemppelin koristeltu ovi

Osa elämän syntyä ja kiertoa kuvaavasta maalauksesta temppelin seinässä

Osa seinämaalausta

Suuri rukouspyörä

Valtava metallikello

Munkit kiertävät Bodnathia auringolta suojautuen

Tiibettiläisnaisten perinnepukuun kuulu suorakaiteen muotoinen esiliina

Munkki ja nunna kiertämässä stupaa

Rukousliput liehuvat tuulessa

Temppeli ja sen parveke

Munkki tähyää kohti stupaa temppelin kattoterassilta

Koska stupaa pestiin ja kalkittiin, oli osa rukousliinoista laskettu hetkeksi maahan

Temppeli ja valtava metallikello hieman eri suunnasta nähtynä

Me kierrämme stupaa kuumassa päivässä. Ja juttelemme Sunilin kanssa mitä erilaisimmista aiheista, joita tämä pyhä paikka tuo mieleen. Tulee puhe kumartamisesta ja nöyrtymisestä; yksi buddhalaisten munkkien nöyrtymisrituaaleista edellyttää maahan heittäytymistä yhä uudelleen ja uudelleen. Ja minulle tulee mieleen se, kuinka aikidoa harrastaessani alussa oli vaikea asettua polvilleen ja kumartua maahan asti uudelleen ja uudelleen. Dojolle saapuessa. Vastustajan kohdatessa. Ja kamppailun loputtua. Sunil ei tiedä mikä tai mitä aikido on. Yritän selittää.

Kauan käyttämättömät sanat: dojo, ukemi, tatami, hakama tuntuvat ensin suussa vierailta. Ja hapuilen yrittäessäni selittää aikidon perusfilosofiaa. Mutta mitä enemmän asiasta puhun, sitä paremmin sanat ja niiden takana oleva filosofia palaavat mieleeni. Ja äkkiä koen jonkinlaisen valaistumisen. Aikidossa ja buddhalaisuudessa on niin paljon samaa, vaikka niiden synnyinseudut ovat eri. Innostun yhä enemmän selittämään aikidon väkivallattomuuden prinsiippiä. Ei ole vihollista, on vain oikealta tieltä harhautunut lähimmäinen. Sitä miten aikido edellyttää kaikesta agressiosta luopumista; vihaisena et voi suorittaa liikettä, tekniikkaa keveästi, onnistuen. Vain tyhjentämällä mielen, vapautumalla kaikesta vihasta ja löytämällä oman sisäisen voiman, ki'n, syntyy hyvää aikidoa. Ai-ki-do on sananmukaisesti käännettynä harmonian (ai) ja voiman (ki) tie (do). Olen innoissani ja voisin jatkaa aiheesta vaikka kuinka pitkään, mutta Kimmon ja Sunilin ilmeet sanovat: "Kiitos, oli mielenkiintoista, mutta eiköhän jo vaihdettaisi aihetta."

Puhumme uskonnoista enemmänkin. Ihmettelen hinduismia ja toivon ettei Sunil loukkaannu vaikka kysyn hänen jumalistaan,  miksi ne ovat niin verenhimoisia ja edellyttävät yhä nykypäivinä viattomien eläinten uhrauksia jumalten lepyttämiseksi tai suotuisana pitämiseksi. Miksi uskontoon kuuluu pelottelu, veri ja peräsuolenpätkät - sananmukaisesti.

Puhumme nepalilaisesta suvaitsevaisuudesta ja uskontojen sekaantumisesta. Ja puhumme me paljon muustakin. Näin päivä kuluu kuin huomaamatta, jutellen ja stupaa kiertäen. Kokemuksia ja ajatuksia vertaillen, välillä ihan vain niitä näitäkin jutellen.

Sunil ja Kimmo

Tiina ja Kimmo Bodnathilla

Kultaiset ristikkäiset vajrat, samat jotka minulla on vuorilta tiibettiläismiehiltä ostamassani kaulakorussa

Kauriit ovat tiibettiläistemppelien symboleja

Lisää rukouspyöriä

Pyhiinvaeltajia, turisteja, puluja, temppeleitä, kauppoja ja ravintoloita - sitä kaikkea on Bodnath

Ulkoportin koristelua, sen takana on taas maallinen maailma

Palaamme Bodnathilta hotellille. Me alamme pakata. Ja Sunil alkaa valmistella henkilökuntansa kanssa meille lähtiäisillallista joka nautitaan hotellin kattoterassilla, meille niin tutulla. Aluksi olimme puhuneet siitä että minne lähdemme syömään, mikä olisi sopivan hieno paikka. Ja yhdessä totesimme, että hienompaa paikkaa kuin Backyardin oma terassi ei olekaan.

Ilta koittaa, kiipeämme rakkaalle terassillemme ja sinne on meille katettu pitkä pöytä. Kynttilät palavat, kokki Amit häärii keittiössä, Lokesh toimii tarjoilijana, innoissaan ja taas suloisen ujona. Ruoka on taivaallisen hyvää. Se on dal bhaatia, tuota Nepalin kansallisruokaa, josta olemassa yhtä monta versiota kuin on kokkia. Vaikka perusainesosat ovat aina samat.

Ilta on iloinen, mutta yhtä lailla haikea. Näin nopeasti kaikki päättyi. Juuri kun olemme oppineet toisemme tuntemaan, täytyy meidän taas erota.

Lähes täysi kuu valaisee illallistamme, ystävyys ja hyvä mieli valaisee kasvomme. Ilta on unohtumaton, vaikka niin kovin täynnä tietoa erosta. Välimatka on pitkä Nepalin ja Viron välillä vaikka apuna olisi tietokoneet ja skypet ja facebookit. Mikään ei korvaa aitoa todellista yhdessäoloa.

Illallinen on katettu, Kimmo tarkistaa kamerastaan onko kuva ateriasta onnistunut. Sunil odottaa.

Lokesh tarjoilee ja Kimmo kuvaa lisää herkkuateriaa

Sunil vakavana

Ilta kuluu nopeasti hyvässä seurassa. Juttua riittää, mutta lopulta aika loppuu.

Ja niin sanomme hyvät yöt ja palaamme huoneeseemme. On vielä paljon pakattavaa. Huominen lähtö nousee pakosta mieleen, ei ehdi miettiä mennyttä iltaa. On mietittävä paluuta - sillä se ei ole mikään pyrähdys takaisin kotipesään vaan vie lähes kaksi vuorokautta.

Nepalin ihmemaa, osa 23: Lennä kuin joogi

Neljä yötä Pokharassa on nyt takana. On aika palata Kathmanduun. Mutta teemme matkan pienen pysähdyksen kautta - jäämme bussista pois Manakamanassa. Tarkoituksena lentää kuin joogit, nuo henkistyneet pyhät miehet. - Näin ainakin Lonely Planet Manakamanaa mainostaa: Fly like an yogi.

Manakamana on siis pyhä temppelivuori, jonne nousee lähes kolme kilometriä (2.772,2 m) pitkä köysirata, joka kipuaa välillä lähes pystysuoraan pitkin vuoren seinämää. Köysiradan ovat rakentaneet itävaltalaiset ja se edustaa huipputekniikkaa, varsinkin nepalilaisittain ajateltuna.

Manakamanan temppeli puolestaan on yksi pyhimmistä hindulaisten temppeleistä, ellei se pyhin. Uskomus on, että Manakamanassa esitetty toive täyttyy. Mutta sille on hintansa: jos toive toteutuu täytyy sinun palata Manakamanaan kiittämään toiveesi toteutumisesta.

Mutta palataan vielä hetkeksi lähtöön Pokharasta. Päivä on kirkas ja lähdemme yhdessä Bishnun kanssa järvenpuoleisesta Pokharasta paikallisbussilla varsinaisen kaupungin keskustaan, mistä bussit Kathmanduun lähtevät. Keikkuvan paikallisbussin ikkunasta näen miten koko Annapurnan vuorijono avautuu eteeni. Suurena, valkeana, mahtipontisena ja huikaisevan kauniina. Yritän ottaa keikkuvassa bussissa siitä kuvaa, mutta se on vaikeaa. Kimmo toteaa, että kylläpä nyt sattui huono säkä, kun paras näköala tulee vasta nyt esiin. Mutta minä hymyilen onnellisena ja totean: "Kimmo, etkö näe, se tervehtii meitä ja toivottaa hyvää matkaa. Se heiluttaa meille koko vuorijonon leveydellä! Ja kauneiten kaikista hymyilee meille pyhä Fishtail eli koskematon Macchrepucchre."

Minä todella tunsin että suuri Himalaja tervehti minua. Se tuntui sanovan: "Näkemiin sinä Suomi-nainen, joka rohkenet puhua vuorille! Olemme seuranneet sinua samaan aikaan kun sinä olet uudelleen ja uudelleen tullut meitä turhaan katsomaan. Välillä olemme kiusanneet sinua, näyttäneet sinulle vain pienen palan itsestämme. Välillä emme sitäkään. Mutta aina sinä olet jaksanut kiivetä uudelle vuorelle ja yrittää uudelleen. Me tervehdimme sinnikkyyttäsi, me kunnioitamme sisuasi. Näkemiin ja tule joskus takaisin!"

Voi olla että Nepalin ohut ilma oli pehmentänyt pääni. Voi olla että olin haistellut liikaa suitsukkeita, katsonut liikaa pyhäinkuvia, kuunnellut liikaa mantramusiikkia, vieraillut liian monessa temppelissä. Mutta on sitä kummempaakin nähty ja kuultu Nepalissa. Omakohtaisestikin.

Näin kuitenkin Annapurnan vuorijono jää taakse ja bussi lähtee kohti Manakamanaa. Se on pikkuruinen bussinrämä, jossa on istumapaikkoja kolmessa rivissä yhteensä 10 kappaletta. Kun käytävälle avataan vielä pienet selkänojattomat penkit on istumapaikkoja 12. Lisäksi kuljettajan viereen mahtuu vielä kaksi matkustajaa sekä rahastaja.

Meitä oli jo matkan alussa 16 matkustajaa matkassa, ja bussi pysähteli ja otti matkan varrelta aina vain lisää ihmisiä. Kun porukat istuivat toinen toistensa sylissä ja rahastaja yhä viittilöi välipysäkeiltä ihmisiä matkaan ja kehotti meitä vielä vain tiivistämään, oli bussissa nousta kapina. Nuori nainen hermostui ja ilmoitti selväsanaisesti että tässä ei enää yksinkertaisesti pysty tiivistymään mitenkään, ja hän on maksanut bussilipustaan ja istumapaikastaan, ja aikoo sen myös pitää itsellään. Sinällään hienoa, että matkustajien äänitorveksi valikoitui juuri tämä topakka nuori nainen, joka rohkeasti pisti kampoihin rahastajalle. Se kertoo jotain nepalilaisten nuorten naisten uudesta itsetunnosta. Ei ole pakko kaikkea sietää.

Muutaman tunnin kuluttua saavumme Manakamanaan ja jäämme pois bussista. On lämmin kirkas päivä ja ihmisiä on paljon liikkeellä, lähes kaikki paikallisia. Monilla on mukanaan vuohia tai muita eläimiä, joita he vievät Manakamanan temppeliin uhrattavaksi. Vuohille ja muille uhrieläimille on hississä omat vaunut.

Manakamanan köysiradalle johdattava portti

Köysirata on lähes 3 kilometriä pitkä

Vuohella ei ole hyvä päivä tänään

ISO 9001:2008 - tämän täytyy olla turvallista kyytiä

Jonot köysiradalle ovat pitkät, ja valkoisia naamoja on harvassa

Bishnu heijastuu hopeapallosta

On aika hypätä vaunuun ja lähteä ylös

Vaunut lähtevät liikkeelle haipakkaa

Nopeasti Trisuli-joki ja Prithvi Highway muuttuvat ohuiksi nauhoiksi alhaalla

Yhä ylemmäs; joki ja tie ovat kadonneet jo näköpiiristä

Saavumme Manakamanaan ja lähdemme nousemaan kaupungin läpi vuoren huipulle, itse temppelille. Kaikkialla on markkinahumua ja myynnissä on kaikkea mahdollista mitä ihminen temppelillä voisi haluta. On koruja, on kehäkukkaseppeleitä, on matkamuistoja, huntuja morsiamille ja paljon muuta krääsää, jonka tarkoitusperiä voi vain arvailla.

Bishnu kulkee markkinakojujen reunustamaa tietä temppelille

Ihmisiä on jatkuvasti tulossa ja menossa ja portaat nousevat jälleen korkeuksiin

Tädit myyvät sitrushedelmiä

Saavumme temppelille ja valtavaan ihmiskuhinaan. Temppelin edustalla oleva aukio on täynnä väkeä, kaikki toimittavat jotain, kuka menossa minnekin. Ilman täyttää kiihtynyt ja iloinen ja innostunut ääntensorina. Ilma on sakeana savusta ja suitsukkeista. Ja jatkuvasti jostain päin kuuluu suurten vaskikellojen kilkatus ja kalkatus rukoilun ja uhrien merkiksi.

Käynti Manakamanassa on hinduille tärkeä. Mutta vakavan rukoilun ja temppelissä vierailun jälkeen on aika karnevaalin; kaikki tuntuvat olevan hyvällä tuulella. En osaa sanoa mihin tätä kokemusta voisi verrata. Ehkä joulukirkko ja Linnanmäki yhdistettynä suuriin markkinoihin.

Temppeli- ja markkinahumua

Ihmisillä on Manakamanassa selvästi hauskaa

Voilamput ja suuri rovio

Suuria ja pieniä vaskikelloja on kaikkialla

Vuoret vilkuttelevat yhä Tiinalle

Pyhiltä miehiltä saa halutessaan tikan

Bishnu herrasmiehenä kantaa Manakamanassa oman reppunsa ohella myös Tiinan reppua

Aikamme temppelialueella kierreltyämme on aika palata takaisin köysiradalle. Kello käy ja Bishnu muistuttaa että viimeistään kello kolmelta meidän täytyisi olla jo Kathmandun bussissa jotta olemme perillä ihmisten aikaan. Vasta myöhemmin ymmärrän mitä tämä tarkoittaa. Pimeyttä vuoristoteillä.

Hyppäämme taas gondoliin joka vie meitä alas. Mennessä huomasin gondolin kuperien ikkunoiden heijastuvan kuvissa. Paluussa kiskaisen ikkunan auki niin pitkälle kun se vain tulee ja roikun kopista puoliksi ulkona muiden matkustajien kauhuksi. Mutta mitäpä sitä ihminen ei tekisi kuviensa vuoksi?

Ja taas jonotetaan

Vuoria gondolista nähtyinä

Trisuli-joki jossain kaukana alhaalla

Kimmo mietteliäänä gondolissa

Bishnu Bhatta

Vielä ehkä kilometri alaspäin

Manakamana on nyt koettu ja lensimme, jos emme kuin joogit, niin silti kuin lapset suuren huvipuiston jättimäisessä vuoristoradassa, joka kulkee pystysuoraan ylös ja alas.

Jatkamme matkaamme Kathmanduun. Nappaamme hieman paikallisbusseja kalliimman turistibussin, joka vaikuttaa hyväkuntoiselta ja uudelta. Ja nyt alkaakin matkan ikävin osio. Bussi saattaa olla uusi, tai ehkä juuri siksi, nuori kuski kepittää sitä aivan liian vauhdikkaasti tunteakseni matkanteon turvalliseksi. Se, että istun ikkunan vieressä ja paluussa bussi kulkee tien vasenta reunaa, vuoren reunamalla, tuntuu kilometri kilometriltä aina vain epämukavammalta. Ja kun ilta laskeutuu ja pimeys saartaa meidät alkaa matkanteko tuntua todella epämiellyttävältä. Kimmon de facto -huomio: "Tiesitkö että pimeässä onnettomuuksien mahdollisuus kasvaa keskimäärin 20% koska aistihavainnot heikkenevät" ei ainakaan helpota oloani.

Alussa kuvaan ohikiitäviä maisemia, lopuksi vain vastaantulevia busseja ja tietä. Ajatuksena, että kun kamerani joskus löytyy laakson pohjasta murskana ja kun sen muistikortti kaivetaan esiin, näkevätpähän jäljelle jääneet mitä olin ajatellut viimeisinä ajatuksinani.

Jos kuvaa suurentaa näkee että sillalla kulkee viisi valkoihoista turistia

Maaanvyörymä

Trisuli-joki alhaalla

Pysähdymme hetkeksi pienessä kylässä

Paikallinen traktori

Vihreäpaitainen poika on bussimme rahastaja

Jäätelönmyyjä

Mies paikkaa verkkoja ja nainen pitää kahvilaa

Aina mahtuu yksi rinnalle

Mutka lähestyy

Pimeys laskeutuu, mutta useat bussit ja kuorma-autot ajavat yhä ilman valoja

Tämän vuoksi kannattaa pitä huoli siitä että ehtii perille ennen pimeää

Hyvinhän siinä lopulta kuitenkin kävi. Perille pääsimme ja se tärkeintä. Kiitämme Bishnua menneistä päivistä ja sanomme hyvästit. Oli hienoa ja teit todella paljon eteemme. Kiitos siitä.

Matkaamme on jäljellä enää tasan yksi päivä. Sen vietämme Kathmandussa, stupista suurimmalla eli Bodnathissa yhdessä ystävämme Sunil Manandharin kanssa.

Jälkikirjoitus: Oli sitten kiva istua aamiaisella ja avata Kathmandu Post -sanomalehti ja heti nähdä seuraava uutinen