Nepalin ihmemaa, osa 22: Naudandan tiellä

Seitsemän vuotta sitten teimme matkan Nepaliin, se on varmasti tullut kaikille lukijoille jo moneen kertaan selväksi. Seitsemän vuotta sitten olimme Pokharassa ja asuimme Silver Oaks Inn -hotellissa. Jossa työskenteli myös nuori mies, Bishnu Bhatta. Joka tuli oppaaksemme, kun lähdimme Kimmon kanssa kipuamaan aamuvarhain Sarangkotille, aamuaurinkoa metsästämään.

Sekin on tuttua, miten siinä sitten kävi. Ei nähty aurinkoa, mutta nähtiin paljon muuta. Ja opittiin vielä enemmän.

Sarangkotilta laskeuduimme koko pitkän päivän kohti Naudandan pientä kylää, Bishnu oppaanamme. Juttelimme koko matkan. Keskustelimme riisinviljelystä, koulutuksesta, naisten asemasta Nepalissa. Bishnu kyseli meiltä elämästä länsimaissa ja me pyrimme vastaamaan mahdollisimman rehellisesti ja ymmärrettävästi. Osa asioista on länsimaissa paremmin, osa taas ei.

Seitsemän vuotta kului ja palasimme Pokharaan. Ja teimme saman Sarangkotin reissun, samat henkilöt, samat paikat, samat maisemat. Se oli ihmeellistä.

Menneiden seitsemän vuoden ajan Bishnu oli pitänyt meihin yhteyttä, milloin säännöllisemmin, milloin epäsäännöllisemmin. Facebookin ilmestyminen verkkoon auttoi lisää yhteydenpitoa.

Ja nyt me lähdimme samalla porukalla kiipeämään vuorensyrjää ylös - tällä kertaa ei kuitenkaan aamun pimeydessä, siihen minulla ei enää ole voimia. Juosta kiviportaita ylös kilpaa auringon kanssa. Tällä kertaa mentiin rauhallisemmin. Aikaa ottaen. Otti se silti voimille

Kun lähdimme nyt matkaan Bishnu totesi: "Minä muistan kaiken mitä silloin tapahtui ja mistä puhuimme. Ihan kaiken." Ja se piti paikkaansa. Kyllä mekin muistimme hyvin tuon patikoinnin, mutta emme aivan yhtä yksityiskohtaisesti kuin mitä Bishnu. Hän jopa muisti minun huivini: "Sinulla oli tuo sama huivi silloinkin mukanasi."

Mukana meillä oli eilispäivältä tuttu taksikuski, joka vei meidät puoleen väliin vuorta. Siitä eteenpäin jatkoimme sitten jalkapelillä. Ja pitkään oli suunta tuttu: ylös ylös ylös.

Hetken näkyvät Himalajat ensimmäisessä pysähtymispaikassamme. Sen jälkeen niitä ei enää näkynyt, eikä ollut edes väliksikään. Nyt tulimme katsomaan Naudandan tieltä aukeavia maisemia, kokemaan jotain joka kerran teki niin suuren vaikutuksen.

Seitsemässä vuodessa ihminen vanhenee - sen huomasin katkerasti puuskuttaessani portaita ylös. Kimmo ja Bishnu etenivät vauhdilla, mutta minun täytyi vähän väliä pysähtyä vetämään henkeä. Maisemat olivat hienot, joten henkeä vetäessäni, sydämen hakatessa hulluna, nostin kameran ja tähyilin etsimen läpi alas laaksoon. Toivoin että kuvat onnistuvat väsymyksen tärinästä huolimatta.

Kimmo tuli hoputtamaan minua: "Hei, jos aiot kuvata jokaisen parinkymmenen metrin välein ei me ikinä päästä perille!" Minä raivostuin ja kyyneleet tulvahtivat silmiini. Raivostuin itselleni ja huonolle kunnolleni, ja itku kurkussa huusin Kimmolle: "Etkö sinä Kretiini ymmärrä että en minä pysähtele kuvia ottamaan. Minä pysähdyn siksi että jos en niin tee, saan sydänkohtauksen ja kuolen!" Kimmo ei suuttunut. Hän ymmärsi että olin hädissäni. Ja nolona. Kaksi muuta menevät ylös kuin vuorikauriit ja kolmas on kiviriippana perässä. "Okka" toteaa Kimmo rauhoittavasti, "mennään ihan hissukseen, sinun tahtiisi, ei meillä ole kiire."

Vaikka väsymys oli noustessa kova, ja pysähtelyt olivat pakollisia, olivat maisematkin pysähtymisen ja kuvauksen arvoisia.

Haukka ohittaa meidät läheltä

Maisemaa Sarangkotin huipun tuntumasta. Valkea rakennus vastapäisellä vuorella on edellispäivänä vierailemamme Maailmanrauhan stupa Ananda-vuorella

Sarangkotin vuori toimii myös riippuliitäjien lähtöpaikkana

Riippuliitäjiä ja maisemaa alhaalla

Riippuliitäjiä ja Phewa-järvi ja Pokhara alhaalla

Lopulta jatkuva nousu loppuu. Olemme tulleet edelliskäynniltämme tuttuun vuorikahvilaan, missä seitsemän vuotta sitten söimme aamiaisen. Istumme alas, levähdämme ja muistelemme mennyttä. Tuntuu jotenkin ihmeelliseltä olla samassa paikassa, samassa seurassa.  Ihmeelliseltä ja hienolta.

Kimmo ja Bishnu Sarangkotin vuorikahvilassa

Bishnu Bhatta

Tästä eteenpäin matka on helpompaa. Se kulkee alas alas alas, hitaasti ja mutkitellen. Laskemme että jos seitsemän vuotta sitten matka vei viisi tuntia, vie se nyt vähintään kuusi tuntia. Ja sen se suunnilleen ottikin. Ja kyllä, se oli sittenkin raskasta. Ensimmäiset kymmenen kilometriä menivät kuin leikiten. Sitten alkoi selkäni krampata. Seuraavaksi kameraa kannatteleva käsi. Olin ehkä kaikkein hienoimmassa kohteessa väriensä ja maisemiensa puolesta enkä pystynyt nostamaan enää kamerakättäni, en raskaan kameran ja painavan objektiivin kanssa. Jouduin luovuttamaan kameran Kimmolle ja itse kuvaamaan Kimmon pienellä pokkarilla.

Tämän verta sentään kuvia ehti tallentua digikameraan ennen käden kramppaamista:

Värit, ne ovat parasta Naudandan tiellä.

Viime aikojen kovat sateet ovat syöneet tietä, joka nykyisin on aiempaa leveämpi niin että siellä voi myös autot kulkea

Aiemmalta matkalta tuttuja heinäpaaleja

Bishnu pysähtyy katselemaan alas laaksoon

Kukkaloistonkin muistan edelliseltä kerralta

Ja mikähän se tämäkin on?

Keskeltä tietä oli aika ajoin suuria puita, jotka toimivat levähdyspisteinä patikoijille.

Nainen tulee vastan kantaen raskasta taakkaa päänsä päällä

Vuorikylien taloista monet ovat siistiytyneet seitsemän vuoden aikana

"Kaunista kaunista!" huokailen, mitä puuskutukseltani pystyn

Tyttöjä koulun aidan takana

Tiina, Bishnu ja bambuja

Riisipeltojen keltaisuus - sitä en jaksa olla ihailematta ja kuvaamatta. Kunnes käsivarsi sanoo irti sopimuksen.

Maamies saapuu viljelyksiltään

Mies kantaa raskasta kuormaa

Keltaista ja vihreää. Silmänkantamattomiin. Niistä saa voimaa!

Viimeiset kilometrit olivat aikamoista ponnistusta. Juttelut vähenivät ja puuskutus lisääntyi. Minä lompustelin eteenpäin ja odotin aina seuraavaa kilometripylvästä, josta selviäisi kuinka pitkä matka vielä Naudandaan oli. Viisi. Neljä. Kolme. Pitkään talsittuani kolmen kilometrin pylvään jälken epäilen että kahden kilometrin pylväs on poistettu. Ei ollut. Lopulta kaksi kilometriä. Sitten yksi. Ja sitten - mikä riemu:

Bishnu hyppää 0-kilometriä pylväälle keveästi. Hän ei ole rasittunut ensinkään.

Toisin kuin eräät, jotka ovat riemumielellä ja aivan katki. Mutta: Me teimme sen!