Nepalin ihmemaa, osa 23: Lennä kuin joogi

Neljä yötä Pokharassa on nyt takana. On aika palata Kathmanduun. Mutta teemme matkan pienen pysähdyksen kautta - jäämme bussista pois Manakamanassa. Tarkoituksena lentää kuin joogit, nuo henkistyneet pyhät miehet. - Näin ainakin Lonely Planet Manakamanaa mainostaa: Fly like an yogi.

Manakamana on siis pyhä temppelivuori, jonne nousee lähes kolme kilometriä (2.772,2 m) pitkä köysirata, joka kipuaa välillä lähes pystysuoraan pitkin vuoren seinämää. Köysiradan ovat rakentaneet itävaltalaiset ja se edustaa huipputekniikkaa, varsinkin nepalilaisittain ajateltuna.

Manakamanan temppeli puolestaan on yksi pyhimmistä hindulaisten temppeleistä, ellei se pyhin. Uskomus on, että Manakamanassa esitetty toive täyttyy. Mutta sille on hintansa: jos toive toteutuu täytyy sinun palata Manakamanaan kiittämään toiveesi toteutumisesta.

Mutta palataan vielä hetkeksi lähtöön Pokharasta. Päivä on kirkas ja lähdemme yhdessä Bishnun kanssa järvenpuoleisesta Pokharasta paikallisbussilla varsinaisen kaupungin keskustaan, mistä bussit Kathmanduun lähtevät. Keikkuvan paikallisbussin ikkunasta näen miten koko Annapurnan vuorijono avautuu eteeni. Suurena, valkeana, mahtipontisena ja huikaisevan kauniina. Yritän ottaa keikkuvassa bussissa siitä kuvaa, mutta se on vaikeaa. Kimmo toteaa, että kylläpä nyt sattui huono säkä, kun paras näköala tulee vasta nyt esiin. Mutta minä hymyilen onnellisena ja totean: "Kimmo, etkö näe, se tervehtii meitä ja toivottaa hyvää matkaa. Se heiluttaa meille koko vuorijonon leveydellä! Ja kauneiten kaikista hymyilee meille pyhä Fishtail eli koskematon Macchrepucchre."

Minä todella tunsin että suuri Himalaja tervehti minua. Se tuntui sanovan: "Näkemiin sinä Suomi-nainen, joka rohkenet puhua vuorille! Olemme seuranneet sinua samaan aikaan kun sinä olet uudelleen ja uudelleen tullut meitä turhaan katsomaan. Välillä olemme kiusanneet sinua, näyttäneet sinulle vain pienen palan itsestämme. Välillä emme sitäkään. Mutta aina sinä olet jaksanut kiivetä uudelle vuorelle ja yrittää uudelleen. Me tervehdimme sinnikkyyttäsi, me kunnioitamme sisuasi. Näkemiin ja tule joskus takaisin!"

Voi olla että Nepalin ohut ilma oli pehmentänyt pääni. Voi olla että olin haistellut liikaa suitsukkeita, katsonut liikaa pyhäinkuvia, kuunnellut liikaa mantramusiikkia, vieraillut liian monessa temppelissä. Mutta on sitä kummempaakin nähty ja kuultu Nepalissa. Omakohtaisestikin.

Näin kuitenkin Annapurnan vuorijono jää taakse ja bussi lähtee kohti Manakamanaa. Se on pikkuruinen bussinrämä, jossa on istumapaikkoja kolmessa rivissä yhteensä 10 kappaletta. Kun käytävälle avataan vielä pienet selkänojattomat penkit on istumapaikkoja 12. Lisäksi kuljettajan viereen mahtuu vielä kaksi matkustajaa sekä rahastaja.

Meitä oli jo matkan alussa 16 matkustajaa matkassa, ja bussi pysähteli ja otti matkan varrelta aina vain lisää ihmisiä. Kun porukat istuivat toinen toistensa sylissä ja rahastaja yhä viittilöi välipysäkeiltä ihmisiä matkaan ja kehotti meitä vielä vain tiivistämään, oli bussissa nousta kapina. Nuori nainen hermostui ja ilmoitti selväsanaisesti että tässä ei enää yksinkertaisesti pysty tiivistymään mitenkään, ja hän on maksanut bussilipustaan ja istumapaikastaan, ja aikoo sen myös pitää itsellään. Sinällään hienoa, että matkustajien äänitorveksi valikoitui juuri tämä topakka nuori nainen, joka rohkeasti pisti kampoihin rahastajalle. Se kertoo jotain nepalilaisten nuorten naisten uudesta itsetunnosta. Ei ole pakko kaikkea sietää.

Muutaman tunnin kuluttua saavumme Manakamanaan ja jäämme pois bussista. On lämmin kirkas päivä ja ihmisiä on paljon liikkeellä, lähes kaikki paikallisia. Monilla on mukanaan vuohia tai muita eläimiä, joita he vievät Manakamanan temppeliin uhrattavaksi. Vuohille ja muille uhrieläimille on hississä omat vaunut.

Manakamanan köysiradalle johdattava portti

Köysirata on lähes 3 kilometriä pitkä

Vuohella ei ole hyvä päivä tänään

ISO 9001:2008 - tämän täytyy olla turvallista kyytiä

Jonot köysiradalle ovat pitkät, ja valkoisia naamoja on harvassa

Bishnu heijastuu hopeapallosta

On aika hypätä vaunuun ja lähteä ylös

Vaunut lähtevät liikkeelle haipakkaa

Nopeasti Trisuli-joki ja Prithvi Highway muuttuvat ohuiksi nauhoiksi alhaalla

Yhä ylemmäs; joki ja tie ovat kadonneet jo näköpiiristä

Saavumme Manakamanaan ja lähdemme nousemaan kaupungin läpi vuoren huipulle, itse temppelille. Kaikkialla on markkinahumua ja myynnissä on kaikkea mahdollista mitä ihminen temppelillä voisi haluta. On koruja, on kehäkukkaseppeleitä, on matkamuistoja, huntuja morsiamille ja paljon muuta krääsää, jonka tarkoitusperiä voi vain arvailla.

Bishnu kulkee markkinakojujen reunustamaa tietä temppelille

Ihmisiä on jatkuvasti tulossa ja menossa ja portaat nousevat jälleen korkeuksiin

Tädit myyvät sitrushedelmiä

Saavumme temppelille ja valtavaan ihmiskuhinaan. Temppelin edustalla oleva aukio on täynnä väkeä, kaikki toimittavat jotain, kuka menossa minnekin. Ilman täyttää kiihtynyt ja iloinen ja innostunut ääntensorina. Ilma on sakeana savusta ja suitsukkeista. Ja jatkuvasti jostain päin kuuluu suurten vaskikellojen kilkatus ja kalkatus rukoilun ja uhrien merkiksi.

Käynti Manakamanassa on hinduille tärkeä. Mutta vakavan rukoilun ja temppelissä vierailun jälkeen on aika karnevaalin; kaikki tuntuvat olevan hyvällä tuulella. En osaa sanoa mihin tätä kokemusta voisi verrata. Ehkä joulukirkko ja Linnanmäki yhdistettynä suuriin markkinoihin.

Temppeli- ja markkinahumua

Ihmisillä on Manakamanassa selvästi hauskaa

Voilamput ja suuri rovio

Suuria ja pieniä vaskikelloja on kaikkialla

Vuoret vilkuttelevat yhä Tiinalle

Pyhiltä miehiltä saa halutessaan tikan

Bishnu herrasmiehenä kantaa Manakamanassa oman reppunsa ohella myös Tiinan reppua

Aikamme temppelialueella kierreltyämme on aika palata takaisin köysiradalle. Kello käy ja Bishnu muistuttaa että viimeistään kello kolmelta meidän täytyisi olla jo Kathmandun bussissa jotta olemme perillä ihmisten aikaan. Vasta myöhemmin ymmärrän mitä tämä tarkoittaa. Pimeyttä vuoristoteillä.

Hyppäämme taas gondoliin joka vie meitä alas. Mennessä huomasin gondolin kuperien ikkunoiden heijastuvan kuvissa. Paluussa kiskaisen ikkunan auki niin pitkälle kun se vain tulee ja roikun kopista puoliksi ulkona muiden matkustajien kauhuksi. Mutta mitäpä sitä ihminen ei tekisi kuviensa vuoksi?

Ja taas jonotetaan

Vuoria gondolista nähtyinä

Trisuli-joki jossain kaukana alhaalla

Kimmo mietteliäänä gondolissa

Bishnu Bhatta

Vielä ehkä kilometri alaspäin

Manakamana on nyt koettu ja lensimme, jos emme kuin joogit, niin silti kuin lapset suuren huvipuiston jättimäisessä vuoristoradassa, joka kulkee pystysuoraan ylös ja alas.

Jatkamme matkaamme Kathmanduun. Nappaamme hieman paikallisbusseja kalliimman turistibussin, joka vaikuttaa hyväkuntoiselta ja uudelta. Ja nyt alkaakin matkan ikävin osio. Bussi saattaa olla uusi, tai ehkä juuri siksi, nuori kuski kepittää sitä aivan liian vauhdikkaasti tunteakseni matkanteon turvalliseksi. Se, että istun ikkunan vieressä ja paluussa bussi kulkee tien vasenta reunaa, vuoren reunamalla, tuntuu kilometri kilometriltä aina vain epämukavammalta. Ja kun ilta laskeutuu ja pimeys saartaa meidät alkaa matkanteko tuntua todella epämiellyttävältä. Kimmon de facto -huomio: "Tiesitkö että pimeässä onnettomuuksien mahdollisuus kasvaa keskimäärin 20% koska aistihavainnot heikkenevät" ei ainakaan helpota oloani.

Alussa kuvaan ohikiitäviä maisemia, lopuksi vain vastaantulevia busseja ja tietä. Ajatuksena, että kun kamerani joskus löytyy laakson pohjasta murskana ja kun sen muistikortti kaivetaan esiin, näkevätpähän jäljelle jääneet mitä olin ajatellut viimeisinä ajatuksinani.

Jos kuvaa suurentaa näkee että sillalla kulkee viisi valkoihoista turistia

Maaanvyörymä

Trisuli-joki alhaalla

Pysähdymme hetkeksi pienessä kylässä

Paikallinen traktori

Vihreäpaitainen poika on bussimme rahastaja

Jäätelönmyyjä

Mies paikkaa verkkoja ja nainen pitää kahvilaa

Aina mahtuu yksi rinnalle

Mutka lähestyy

Pimeys laskeutuu, mutta useat bussit ja kuorma-autot ajavat yhä ilman valoja

Tämän vuoksi kannattaa pitä huoli siitä että ehtii perille ennen pimeää

Hyvinhän siinä lopulta kuitenkin kävi. Perille pääsimme ja se tärkeintä. Kiitämme Bishnua menneistä päivistä ja sanomme hyvästit. Oli hienoa ja teit todella paljon eteemme. Kiitos siitä.

Matkaamme on jäljellä enää tasan yksi päivä. Sen vietämme Kathmandussa, stupista suurimmalla eli Bodnathissa yhdessä ystävämme Sunil Manandharin kanssa.

Jälkikirjoitus: Oli sitten kiva istua aamiaisella ja avata Kathmandu Post -sanomalehti ja heti nähdä seuraava uutinen