Iloinen hämähäkki sentään jaksaa meille poseerata aamun viimeiset kastepisarat verkossaan.
Tuskin olen päässyt hämähäkkiä kuvaamasta kun huomaan pilvien väistyvän - Himalajat ovat päättäneet ainakin hetkellisesti tulla esiin jälleen. Ampaisen edellisaamun tapaan hindutemppelille, ja kun näen miten pilvet avautuvat - taivas ja sen pilviverho sananmukaisesti repeää - alan viittilöidä alhaalla kahvilassa olevalle Kimmolle kuin haaksirikkoutunut ohimenevälle laivalle. Näytän varmasti mielipuoliselta, mutta onnistun saamaan Kimmon huomion ja hänkin nousee temppelille.
Ja sitten meitä hellittään näkymillä. Pala palalta Himalajat tulevat esiin. Kimmon ohella on temppelille tullut jatkuvasti lisää väkeä ja ihmiset ovat innoissaan, hyppivät tasajalkaa riemuissaan, halailevat toisiaan. Hollantilainen työkolonna nuorisoa on erityisen onnellisia; he ehtivät olla Nagarkotissa viikon Himalajoja näkemättä. Ja nyt kaikki vaiva palkitaan. Kaikki kuvaavat, vuoria, toisiaan. Kameroita vaihdetaan, olisitko kiltti ja ottaisit meistä kuvan? Totta kai. Ehkä sinäkin meistä? Ilmassa on todella suuren urheilujuhlan tuntua, vanhaa suomalaista urheilutermiä käyttääkseni.
Olemme toista päivää Nagarkotissa. Lähdemme vielä kerran Café du Mont -kahvilaan ja sitten on aika suunnata kohti bussiasemaa. Pitäisi palata jo Kathmanduun. Tai --- oikeastaan --- miksi ihmeessä?
Juttelemme Café du Montin ihastuttavan tarjoilijan, Caronin kanssa ja hän antaa vinkkiä. Älkää lähtekö Kathmanduun. Pysähtykää matkalla Bhaktapurissa, hänen kotikaupungissaan. Se on visiitin arvoinen. Ja Caron tietää neuvoa meille myös juuri budjetillemme sopivan hotellin: Himalaya Guest House.
 |
| Viimeiset näkymät Himalajan vuorijonolle Café du Montista nähtynä |
 |
| Vielä viimeiset katseet vuorille |
 |
| Caron näyttää Kimmolle kännykästään Bhaktapurin hotellin kuvia, ja teemme päätöksen: sinne! |
Ja näin jätämme taaksemme Nagarkotin ja Himalajat. Hyppäämme bussiin, joka keikkuu ja heiluu ja on täynnä väkeä. Bussin torvet soivat kuin sirkuskaravaanin torvet, mutta bussi tuo meidät lopulta Bhaktapuriin.
Ja mitä siellä, siitä seuraavassa osassa.
6 kommenttia:
Arvelen, ihan vain noita kuvia katseltuani ja ihasteltuani, että tuo kokemus oli teille molemmille yksi tähänastisen elämän huippuhetkiä - oikein kirjaimellisesti.
Ihan oikein, Sirkku, arvelet. Huippuhienoa oli, sanan kaikissa merkityksissä.
Toivon että tämä matkakertomus herättäisi pienen Nepali-liekin myös muiden matkustajien sydämissä. Maa on todellakin käynnin arvoinen. Eikä matkakaan ole välttämättä kallis - no, tämä on tietenkin subjektiivista - mutta silti, elinkustannukset ovat maassa matalat. Ja hyviä diilejä löytää netistä.
Miksi siis haluan lähetellä ihmisiä Nepaliin. Kahdesta syystä: ensinnäkin siksi, että maa on mahtavat. Toiseksi siitä, että turismin ollessa yksi tärkeimmistä ellei tärkein tulonlähde tälle maalle, jokainen matkailija on tärkeä.
Huikeita näkymiä valokuvissasi. Tekstisti kertoo vielä enemmän. Pakahduttava riemun tunne tarttuu lukijaankin! Vuosien odotus palkitaan. Aavistelen, että vielä palaatte Nepaliin..
No huh huh noita kuvia!!
Marjattah - tuopa on mielenkiintoinen kysymys. Vieläkö palaamme Nepaliin. Sitä ainakin sinne jääneet kaverit kaikki uskoivat. "Ja nyt ette kyllä enää odota seitsemää vuotta!" sanoi monikin.
Aika sen näyttää. Jos Nepalin poliittiset olot olisivat yhtään vakaammat, ei olisi täysin tuulesta temmattu ajatus että pakkaisimme kaikki kimpsumme ja kampsumme ja lähtisimme sinne pysyvästi. Seitsemän vuotta sitten haaveilimme hotellista Pokharassa. Ilmanala on kautta vuoden hieno ja maisemat ovat huikaisevan kauniit. Olisi se aika idyllinen paikka viettää vanhuutensa viimeiset päivät - mutta unelmaksi se taitaa jäädä. Ei oikein kiinnosta muuttaa maahan jota maoistit johtavat osaltaan.
Mannu, mukava että löysit tiesi tänne jälleen! Ja toivottavasti jatkossakin tulee vielä kuvia joiden ääressä voi sanoa HUH.
Lähetä kommentti