Nepalin ihmemaa, osa 17: Pokhara, tulossa ollaan!

Häkellyttävää tuo ajan kulku. Kuukauden pituisen reissun alussa tuntuu että aikaa on kaikkeen, ettei se koskaan lopu. Sitten puolessa välissä matkaa huomaa, että kas puolet jo mennyt, mutta haa, puolet vielä jäljellä. Ja sitten reissun loppupuolella alkaa aika mennä hurjaa vauhtia, päivät katoavat käsistä ja millään ei haluaisi hyväksyä sitä, että matkan loppu häämöttää jossain lähitulevaisuudessa.

Me olimme jättäneet itsellemme sen tärkeimmän osion viimeiseksi: matkan Pokharaan. Siellä olimme seitsemän vuotta sitten viettäneet reissun parhaita hetkiä, ja sinne tahdoimme takaisin.

Olimme Kathmandussa tavanneet uudelleen Bishnu Bhattan, johon olimme seitsemän vuotta sitten tutustuneet. Ja olimme sopineet Bishnun kanssa treffit samaan paikkaan. Olimme saaneet varattua myös huoneen samasta hotellista missä edelliskerralla olimme. Söpöstelyäkö? No oliha se sitä, mutta täytyy sanoa, että  se oli hyvä hotelli. Ja halusimme elää uudelleen aiempia tunnelmia ja hetkiä.

Pokhara on Nepalin  kolmanneksi suurin kaupunki. Sitä suurempia ovat  Suur-Kathmandu ja Biratnagar. Mutta Pokhara on täysin erilainen Kathmanduun verrattuna - se huokuu rauhaa ja elämän helppoutta ja keveyttä. Ainakin turistille. Phewa-järvi, Annapurnan läheisyys, maisemien vehreys, kaikki se oli jäänyt edelliskerralta mieleemme reissun parhaana osiona.

Niinpä sitten viimeisen kerran pakkasimme reppumme lähteäksemme matkaan. Bussiliput oli varattu hyvissä ajoin, muistaen että Dasain ei ollut vieläkään ohi. Siinä ja hotellin varaamisessa meitä auttoi taitava ja avulias Bishnu.

Ja niin sitten eräänä aamuna seisomme kello 07.00 Kantipath-kadulla etsien bussia johon meille oli liput varattu.

Matka Pokharaan on hieno maisemiensa puolesta. Toiselta puolen se on tieosuus jossa tapahtuu eniten onnettomuuksia ja rotkoon ajoja koko Nepalissa. Muistaen mitä vain kaksi päivää sitten oli tapahtunut Backyard Hotellin johtajan sukulaisille, ajatus onnettomuuden mahdollisuudesta tuntui äkkiä aika realistiselta.

Mutta se pelaa ei joka pelkuri on, eikä pääse unelmiensa kohteeseen. Joteen bussiin hyppäsimme ja perille pääsimme. Matka kesti n. 7 tuntia sisältäen muutamaisen pysähdyksen.

Ohessa kuvia matkan varrelta. Useimmat otettu bussin ikkunan läpi tai ikkunasta ulos roikkuen.

Kathmandu on herännyt uuteen aamuun, mutta bussi vie meitä hetki hetkeltä kauemmaksi kiireestä

Asuma-aluetta Kathmandun liepeillä

Hiljalleen asutus vähenee

Vielä kuljemme laaksossa, hetken kuluttua alkaa tie nousta kohti vuoria

Tuo pieni juova toisella puolen laaksoa on Prithvi Highway, tie joka kulkee Kathmandusta Pokharaan

Näitä maisemia kuvatessani en jaksanut edes ajatella tien vaarallisuutta

Pengertäminen on ainoa tapa kasvattaa mitään näissä olosuhteissa

Alhaalla riisipeltoja ja jonkinmoista teollisuutta

Maalaistalo riisipeltojen keskellä

Bussit keikkuvat Prithvi Highwaylla

Pysähdymme hetkeksi pienen tienvarsikioskin kohdalle. Huomatkaa mahtavat tukirakenteet joiden varassa kioski lepää.

Kimmo keskustelee ruotsalaisen jässin kanssa taukopaikalla

Pengerrykset kuin  taidetta

Sähköjohdot on viety läpi laakson - on kaiken kaikkiaan pieni ihme että sähköt on saatu tänne ylipäätänsä tuotua.

Yksi monista riippusilloista, jotka vievät laaksojen yli

Trisuli-joki

Laavakivet Trisuli-joessa kertovat maan vulkaanisesta alkuperästä

Jälleen yksi riippusilta

Suuria laavakiviä Trisulin varrella

Seitsemän tuntia ja olemme perillä! Meitä ollaan linja-autoasemalla vastassa, taas heilutellaan lappua jossa lukee nimemme. Bishnu-ystävämme on ollut tehokas ja hoitanut matkamme kaikki yksityiskohdat loppuun asti ja huolella.

Saavumme perille - The Silver Oaks Inn -hotelliimme. Kaikki on kuin ennen, tai hieman paremminkin. Olemme onnellisia ja iloisia eikä istuminen bussissa tunnu enää lihaksissa tai nivelissä. Haluamme heti päästä tutustumaan Pokharaan ja suuntaamme kohti Phewa-järveä.

Mutta siitä ja mitä sitten - siitä juttua vasta seuraavassa postauksessa.