Nepalin ihmemaa, osa 25: Haikeat hyvästit

Viimeinen aamu tutuksi käyneessä hotellihuoneessa. Katselemme parvekkeelta naapureita ja mietimme kuinka hyvin opimme heidän tapansa ja arkirutiininsa tuntemaan. Teemme vielä lyhyen kierroksen Thamelissa, noudamme teettämämme t-paidat alakerran räätäliltä. Käymme Bishnun hotellilla jättämässä hänellekin hyvästit.

Sunil tulee ojentamaan minulle lähtölahjan, messinkisen vajran, tuon salamaniskun kaltaisen symbolisen onnenkalun, jonka hän sanoo olevan hindulaisessa mytologiassa naisjumalan ase. Hän kertoo sen suojelevan  kotia. Olen liikuttunut niin etten tiedä mitä sanoisin.

Palaamme viimeistä kertaa huoneeseemme ja sanomme hyvästit sille. Hyvästi pieni parvekkeemme, mainio vuoteemme, surkea nettiyhteys.

Keräämme tavaramme ja raahustamme reppujen ja laukkujen kanssa alakertaan, missä hyvästelemme hotellin henkilökunnan. Sunilin, Sushilin ja Lokeshin. Amitin ja Sagarin ja Rameshin. Siivojarouvat, joiden kanssa meillä ei ollut yhteistä kieltä, mutta joiden sydämelliset hymyt tulivat meille tutuiksi kuukauden aikana.

Huone 303 - niin tutuksi käynyt

Sunil toimistossaan soittaa puolestamme Air Indiaan

Sagar ja Sushil respassa

Kimmo odottaa taksia, Sunilin toimisto selän takana

Matkapakaasit odottavat taksia

Tunnelma on haikea, ja kaikki muistuttavat siitä, että meidän täytyy tulla pian takaisin. Nauramme ja kerromme vitsejä, eron haikeutta helpottaaksemme. Minä ajattelen rationaalisesti että hyvästien jättö on hotellin henkilökunnalle jokapäiväistä rutiinia, mutta lähtijälle ainutkertainen kokemus. Silti, minusta tuntuu että ystäviksi käyneiden backyardilaisten haikeus oli sekin aitoa. "I will miss you" sanoo Sushil. Sunil ei sano mitään, mutta näen saman hänen katseessaan. Ja varmasti, saman lauseen saattoi lukea meidänkin kasvoiltamme.

Ensimmäinen ja samalla viimeinen kuva meistä kolmesta yhdessä.

Taksi tulee, Backyardin henkilökunta asettautuu ryhmäkuvaan. Kaikki jäävät portaille vilkuttamaan kun nousemme taksiin. "Byeeeee, byeeee, come back soon!" Minä heilutan taksin ikkunasta, ja viimeiseksi sanoikseni huudan taksin jo alkaessa lähteä liikkeelle: "Hei kundit, te olette mahtavia! Pyytäkää Sunililta lisää liksaa!" Valtava naurunremakka saattelee taksia liikkeelle. En näe nauraako Sunil, hotellin johtaja, kaikkien mukana, mutta jos tunnen Sunilia yhtään, niin nauraa.

Taksi vie meidät kentälle. Kuljemme turvatarkastusten läpi. Sitten odottelemme ja odottelemme kentän odotussalissa. Käytämme viimeiset rupiamme limsaan ja vesipulloon. Ja odottelemme. Lopulta lentokenttäbussi noukkii meidät ja vie Air Indian koneeseen. Suuntana Intia ja New Delhi.

Tiina lentokenttäbussissa. Paluu on alkanut.

Kone nousee, se kaartaa Himalajan vuorijonon yli ja minulla on mahdollisuus viimeisen kerran hyvästellä tuo suuri ja mahtava vuorijono. Ja se heiluttaa minulle takaisin: Namaste! Pyhin minussa tervehtii pyhintä sinussa.

Nepalin ihmemaa, osa 15: Dhulikhel, kalsarihemmo ja me

Matka jatkuu, lähdemme Bhaktapurista Kathmandun sijasta Dhulikhelin vuorelle. Päämääränä nähdä Himalajat aamuauringon ensi säteissä.

Matkaamme paikallisbussissa jota odotamme pitkään kovassa auringonpaisteessa. Jokainen Dhulikheliin menevä bussi on pysäkillemme tullessa jo tupaten täynnä. Ja vaikka olen valmis tinkimään matkutustusmukavuudesta, bussin katolle meneminen on se kohta johon minä vedän rajan. Lopulta tulee paikalle bussi jonne meidät ja muut pysäkillä bussia odottaneet saadaan survottua sisään.

Meillä on seisomapaikat käytävällä joka on niin täpötäynnä että oikeastaan ei tarvitse edes pitää kiinni mistään, kun ihmismassa pitää meidät kuitenkin pystyssä. Minä olen riittävän matala ja näen ikkunoista ulos, Kimmo pitkänä miehenä joutuu kyyristelemään ja pää jumputtaa bussin kattoa aina pomppujen kohdalla. On myös kuuma. Mutta vieressä lapsen kanssa matkuva nepalilaismies pitää juttua yllä, kyselee mistä tulemme ja mihin menemme.

Banepa on viimeinen hieman isompi paikka ennen  Dhulikhelia ja Banepassa ihmisiä poistuukin bussista sen verran että saamme loppumatkaksi istumapaikat. Taas viimeisen tunnin bussi nousee ja nousee ja nousee ja ikkunoista näkyy jatkuvasti yhä komeampia näkymiä. Kunnes olemme saapuneet Dhulikhelin bussiasemalle. Hiiop ja ulos ja sitten Shiva Guest Housea etsimään.

Mutta ensin on saatava jotain viilentävää. Sillä nyt on tosiaan kuuma.

Yhdenkin oluen juonnissa kuumana päivänä on kuitenkin riskinsä. Se saattaa viedä tyystin voimat. Lähdemme kuitenkin talsimaan tietä eteenpäin, ylöspäin, ylöspäin. Pikku hiljaa Dhulikhelin asutus käy harvemmaksi ja kysymme vastaantulijalta onko Shiva Guest Houseen vielä pitkäkin matka. Mies hymyilee iloisesti, ei ole, vain kaksikymmnetä minuuttia ylöspäin ja kun tulette Shivan temppelille olettekin jo melkein perillä. Me huokaamme raskaasti.

Jos jotain olimme Nepalissa oppineet, oli se, että aikakäsitykset matkojen taittamisesta olivat meillä ja nepalilaisilla hieman erilaiset. Jos joku totesi paikan olevan "five minutes away" tarkoitti se meille vähintäin viittätoista minuuttia. Saatoimme vain arvella kuinka kaukana oli "only twenty minutes away".

Lopulta näemme kyltin: Shiva Temple ja lähdemme sinne. Ohje oli kulkea pienen temppelialueen läpi ja jatkaa siitä sitten vielä pieni tovi eteenpäin. Tuskin olemme temppelille päässeet kuin jostain materialisoituu kalsonkeihin pukeutunut ukkeli, hyvin hyvin iloisena. Hän kipaisee paikalle kädessään punaista värimönjää sisältävä kippo ja painaa meille tikat otsaan. Eli nuo punaiset täplät, joita hindulaiset tapaavat kantaa niin arkena kuin erityisesti juhlapyhinä. Olemme häkeltyneitä ja hikisiä ja väsyneitä, mutta toisaalta, jännäähän tämä on. Vaan sitten alkaa kalsarihemmo vaatia meiltä rahaa. Pieniä seteleitä ei ole, ja epäilemme että kalsarihemmo ei olisi kovinkaan halukas antamaan meille vaihtorahaa isosta setelistä. Löydämme sentään taskun pohjalta jonkun pienen ryttyisen setelin jonka ojennamme hemmolle. Hemmo ei ole tyytyväinen, ja alkaa kiukkuisena paapattaa meille, more more money.

Me jatkamme matkaamme, todeten, että kun ei ole, niin ei ole. Kalsarihemmo ei nyt suorastaan pui nyrkkiä peräämme, mutta eron hetki ei selvästikään ole hänestä hauska.

Kimmo lähestyy Shivan temppelin porttia. Mustat veistokset, jotka reunustavat tietä ovat shivalingoja, hindulaisuuteen liittyviä hedelmällisyyden symboleja

Om -kuvio mantrasta om mani pad me um löytyy temppelin portin pielestä

Itse temppeli oli koko lailla pieni

Kimmo saa kalsarihemmolta tikan otsaansa

Temppeliltä matka jatkuu metsään, kuten kyltti opastaa

Lopulta olemme saapuneet Shiva Guest Houselle. Se on pieni kaksikerroksinen rakennus jossa on nähdäksemme kolme vierashuonetta. Yhdessä yöpyy hollantilainen nuori pariskunta, toisessa me. Kolmas lienee tyhjänä. Taloa pitää keski-ikäinen pariskunta ja heidän aikuinen tyttärensä. Ja se lienee viimeinen majatalo vuorelle noustaessa. Tätä ylempänä on tietääksemme vain aivan vuoren huipulla oleva Kalille omistettu temppeli.

Nousemme majatalomme katolle ja toteamme maisemien olevan huikaisevan hienoja, aivan mielettömiä. Kaikkialle näkyy vuoria ja jossain niiden takana ovat myös Himalajat, jotka ovat kuitenkin, yllätys yllätys, pilvien peitossa. Muuten on vain hiljaisuutta ja avaruutta ja ilmaa joka on raikkaudessaan ja puhtaudessaan ennen kokematonta.

Misemaa hotellin kattoterassilta

Tiinan tika ei kauaa pysy hikisessä otsassa. Mutta perillä ollaan! Ja miten hienossa paikassa!

Kimmon otsa on kuivempi ja tikakin selvärajaisempi

Shiva Guest Housen isäntäperhe

Tie vie Tiibetiin ja Kiinaan, joka on n. 85 km päässä.

Lapset keinuvat suureen puuhun kiinnitetyssä keinussa

Maisemaa laaksoon

Asutusta alhaalla ja vielä alempana

Paljon ei Shiva Guest Housessa ole ulkopuolisia aktiviteettejä. Ellei sitten halua lähteä trekkaamaan sieltä vielä ylemmäs, Kalin temppelille. Me emme halunneet. Aiottua pidemmäksi venyneen matkamme aikana likaantuneet pyykit pestyämme istuimme kattoterassin muovituoleilla ja katselimme maisemaa, johon ei voinut kyllästyä. Luimme mukanamme tuomiamme kirjoja. Kiertelimme Guest Housen pientä puutarhaa ja ihastelimme sen mandariini-, appelsiini- ja persimonipuita. Ja salaa seuraillimme viereisen pikkuruisen talon elämää.

Näin olikin hyvä olla, vain olla ja rauhottua. Jossain vaiheessa iltaa Kimmo totesi: "Jos nyt emme antaisi itsestämme kuulua ja jäisimme tänne, ei kukaan koskaan varmastikaan löytäisi meitä." Se ajatus tuntui aika kivalta. Olla jossain koko maailman tavoittamattomissa. Hyvin kaukana.

Naapurin vuohia ja pikkupoikia. Isäntämme veljen perhettä. "Kaikki me olemme täällä sukulaisia" toteaa isäntämme.

Appelsiinit eivät ole vielä kypsyneet

Kukkuu

Illallista syömme pienen majatalomme alakerrassa. Se on yksinkertainen nepalilainen perusruoka: dal bhaat, joka sisältää linssejä (dal) ja riisiä (bhaat). Yksinkertaista mutta erinomaista.

Ruokasalissa tapaamme talon toisen ulkomaalaisen asukkaan, hollantilaisen nuoren pojan, joka kertoo tyttöystävänsä olevan huoneessa kipeänä. Kysymme mikä tytöllä on ja poika kertoo huolestuneena tytön voivan huonosti, ripuliakin hänellä on, ja kuumetta. Epäilemme perusnepalilaista vatsatautia, ehkä salmonellaa, josta Kimmolla on aiempaa kokemusta mutta pojan kuvaillessa oireita, emme ole sittenkään siitä varmoja.

Tyttö ja poika olivat vaeltaneet Dhulikheliin jostain parinkymmenen kilometrin päästä ja jo matkalla tyttö oli alkanut tuntea heikotusta. Olivat ajatelleet sen olevan vain väsymistä ja menevän ohi levolla. Seuraavana päivänä oli heikotus vain jatkunut, tyttö oli ollut ruokahaluton ja voimaton. Vasta sitä seuraavana päivänä oli mukaan tullut vatsaoireita. Ei mitään kovia suolistokramppeja, mutta ripulia kuitenkin. Tänään oli ripulointi yltynyt ja illallisella ollessamme tyttö tulee itkien ruokasaliin ja kutsuu poikaystävänsä huoneeseen. Pojan palattua hän kertoo että tyttö oli nyt alkanut oksennella.

Kuuntelemme huolestuneena tytön oireita. Vatsatautiin liittyy yleensä sen rajuus. Se tulee kuin pyörremyrsky ja vie heti jalat alta. Tytön olo oli vain huonontunut päivä päivältä ja he olivat nyt levänneet Shiva Guest Housessa kolme päivää. Tyttö kieltäytyi juomasta, mitä me pidimme huolestuttavana. Ripulointi ja oksennustauti vievät ihmisestä nesteet ja niiden mukana myös kaikki elämälle tärkeät kivennäisaineet. Riittävä nesteytys on yksi kaikkein tärkeimmistä hoidoista myös vuoristotaudista kärsiville. Tarjosimme tytölle meidän Rehydrol-pusseja, nesteytysjauhetta, mutta heillä itselläänkin oli sellaista mukanaan, tyttö vain kieltäytyi niistä. Hän ei kuulemma saa niitä nieltyä alas. Me hyvin vakavana korostimme nesteen tärkeyttä, jos ei Rehydrolia, niin sitten vaikka teetä. Jos nyt oli mennyt kolme päivää syömättä ja pitkälti juomattakin, jo se yksinään on heikentänyt tytön kuntoa, kaikesta ripulista ja oksentelusta puhumattakaan. Joten juotava tytön oli, hyvällä tai sitten vaikka pakolla.

Saatoimme hyvin ymmärtää pojan hädän. Ei voisi olla syrjäisempää paikkaa ja hankalampaa aikaa sairastua kuin Dhulikhel ja Dasain-juhla, jolloin bussejakaan ei kulje. Seuraavana aamuna kuulimme että tyttö oli oksentanut verta ja hotellimme isäntä oli tilannut hänelle kuljetuksen Patanin sairaalaan. Voimme vain toivoa että tyttö parantui  mikä ikinä hänellä sitten olikaan.

Mutta palataan vielä tähän iltaan. Aurinko meni mailleen ja värjäsi taivaan ihanaksi. Mutta Himalajat eivät tulleet esiin kuin ihan pienenä vaaleana pilkkuna pilvien yläpuolella. Isäntämme kuitenkin oli vitivarma siitä että aamulla ne olisivat näkyvissä.

Pikkuruisesti näkyy pilvien takaa murunen Himalajaa

Auringonlasku on silti väreissään maaginen

Viimeiset punat vuorten yllä ennen kuin maisema pimentyy ja valot syttyvät pieniin kyliin vastapuolella laaksoa

Ilta on saapunut. Se on kirkas. Mikä lupaa hyvää seuraavalle aamulle. Ehkäpä nyt...

Pieni majamme Dhulikhelissa. Nettiyhteyttä ei tietenkään ole, mutta Kimmo katselee koneelta päivän kuvasaalista.

Koittaa seuraava aamu. Jälkeen viiden käyn katsomassa joko voi ilmasta päätellä mitään. Ilma on kirkas ja kylmä, ja Himalajat näkyvät selvästi. Siellä ne odottavat aamun nousua. Olen niin innoissani etten ehdi edes vaatteita pukea päälleni. Pyjama päällä virittelen uutta gorilla-podiani ja räpläilen kameran säätöjä ja vaihtelen objektiiveja. Kohta, kohta! On kylmä, mutta olkoon. Ei nyt ehdi lähteä lisääkään vaatteita päällensä pukemaan kun on koittamassa SUURI HETKI.

Tiina on valmiina. Enää vain auringosta puuttuu.

Kimmokin on viritellyt oman kuvauspatteristonsa.

Päivä alkaa hitaasti valjeta

Kello käy ja aurinko alkaa kivuta selkämme takana olevan vuoren yli. Samaan aikaan alkavat pilvet keräytyä myös taivaalle, suoraan Himalajan päälle. Ja kun aurinko on noussut, ovat pilvet peittäneet valkeat vuorenhuiput. Damn!

"Ei sitten tälläkään kertaa", totean katkeraa kalkkia nieleskellen. Mutta ei peli ole vielä täysin menetetty. Seuraavaksi palaamme Kathmanduun viettämään Dasainia ja sitten suuntaamme kohti Pokharaa, ja siellä on vielä mahdollisuus ottaa revanssi seitsemän vuoden takaiselle pettymykselle. Sillä Pokharan takana asustaa Annapurna, tuo pyhä vuori, ja sen kaikkein kaunein huippu, kuuluisa Machapuchre eli Fishtail.

Pakkaamme siis laukkumme ja lähdemme etsimään bussia joka viesi meidät Kathmanduun. Sillä sinne meidän on tänään päästävä, koska seuraavana päivänä olemme lähdössä viettämään Dasainin pääjuhlaa Backyard Hotelin omistajan, Mr Durgan kotikylään.

Ensin on kuitenkin ylitettävä Shivan temppelialue, ja siellähän vanha ystävämme kalsarihemmo on jo odottamassa. Tällä kertaa hän on kuitenkin pukeutunut parhaimpiinsa. Sillä tänään on juhlapäivä. Aivan vuoren huipulla olevalla Kalin temppelillä aamusta alkaen rummut pärisseet seremoniallisten uhrausten merkiksi.

Minä kuvaan Shivan temppelin patsaita ja Kimmo kipittelee pitkin pihaa kalsarihemmo perässään. Hätääntyneenä Kimmo huutelee: "Tule jo tai toi kalsarihemmo saa muuten mut kiinni!"

Yksityiskohta Shivan temppeliltä

Patsaita Shivan temppelillä

Jätämme temppelin taaksemme ja palaamme Dhulikhelin kaupunkiin. Bussin löytäminen Dhulikhelissä on helpommin sanottu kuin tehty. Hiljaista oli linja-autoasemalla. Joku arveli että ehkä iltapäivällä saattaisi yksi bussi lähteä kohti Kathmandua.

Käytimme aikaamme tutustumalla Dhulikhelin kaupungin vanhaan newarikaupunginosaan. Vettä alkoi ensin tihuuttaa, sitten sataa kaatamalla. Eikä meillä tietenkään ollut matkassa sateenvarjoja. Loikimme siis märkinä vesilätäköiden yli ja kauhulla katsoimme kuin veristä vuohta retuutettiin kadulla. Tänään oli Dasainin uhripäivä. Huomenna uhreista sitten kokattaisiin Dasainin pääjuhlan herkkuateriat.

Tänään ei ole hyvä päivä vuohille

Lopulta bussi löytyy. Se on tietenkin pian täynnä mutta saamme istumapaikat. Ja taas rytyytellään pitkin kapeita vuoristoteitä.

Kun illan pimetessä saavumme Backyard Hotellille kuulemme karmean uutisen. Samalla Dhulikhelin tiellä mitä itse olimme juuri körötelleet oli bussi syöksynyt rotkoon. Kymmenen ihmistä oli kuollut ja niistä kahdeksan oli hotellimme johtajan, Mr Durgan sukulaisia matkalla samoille juhlille jonne meidän oli seuraavana päivänä määrä lähteä. Arvatenkin ilojuhlasta tuli yksityinen surujuhla. Ja vaikka Mr Durga oli pahoillaan siitä että juhlia joita hän meille lupasi ei tullut, ymmärsimme täysin tilanteen ja esitimme hänelle vain surunvalittelumme.

Nepalin ihmemaa, osa 2: Sunil Manandhar ja Backyard Hotel

Edellisessä osassa matkakertomusta olimme astumassa ulos lentokentältä. Jännittynein mielin. Eteemme aukeni ihmismassa vastaanottajia, ja siellä on myös mies joka kantaa käsissään lappua: Tiina ja Kimmo Linkama. Meitä on odotettu. Tuntui hieman siltä kuin olisi ollut elokuvassa. Ei tällaista ollut koskaan ennen meille tapahtunut.

Matkasuunnitelmamme koko pitkälle matkalle olivat melko väljät. Olimme kuitenkin varanneet hotellin Kathmandusta koko oleskelumme ajaksi. Jo puhtaasti siksi että jostain syystä se oli edullisempi vaihtoehto kuin vain pelkät lennot. En ymmärrä, mutta ehkei minun tarvitsekaan. Lennot pelkästään olisivat kustantaneet yli 1000 euroa yhdeltä. Lennot ja hotellin olisi halvimmillaan saanut alta tuhannen.

Valitsimme hotellin tutkien travellink.fi:n tarjoamia vaihtoehtoja lento+hotelli. Ja päädyimme The Backyard Hoteliin sen TripAdvisorissa saamien hyvien arvostelujen vuoksi. Erityisesti arvosteluissa kiitettiin hotellin henkilökuntaa ja tunnelmaa. Myös sijainti oli keskeinen. Ja huoneet siistejä ja sängyt hyvät. Näin siis TripAdvisorissa kerrottua. Eniten kehuja sai hotellin johtaja, Sunil Manandhar, jonka palvelualttiutta ja avuliaisuutta kehuttiin vuolaasti.

Varasimme siis hotellin ja kirjoitimme Sunilille sähköpostia jossa kerroimme saapuvamme, esittelimme itsemme ja varovasti esitimme toiveitakin: mielellään mahdollisimman rauhallinen huone - ja ei ihan liian korkealta. Hotellissa kun oli kuusi kerrosta, eikä hissiä, eikä jalkani ja polveni ole enää sitä mitä ennen.

Saimme nopeasti vastauksen jossa meille luvattiin paras mahdollinen huone keskikerroksesta. Vastasimme sähköpostiin kiittäen. Ajan myötä muutamasta tiedustelusta ja tarkennuksesta alkanut keskustelu eteni pitkiksi kirjeiksi, joissa käsittelimme hyvinkin henkilökohtaisia asioita, kirjoitimme elämästämme, ajatuksistamme ja maailmankatsomuksistamme. Meistä siis tuntui että lähes tunsimme Sunil Manandharin ennen saapumistamme.

Sunil oli juuri sitä mitä TripAdvisorissa kerrottiin, huippufiksu ja hieno mies, joka johti hotelliaan kuin iloista orkesteria. Niin että kaikki soittivat yhteen ja kappaleet olivat aina hyväntuulisia ja positiivisia. Pitkän oleskelumme aikana opimme pitämään Backyardia kotinamme, ja vaikka lähdimme sieltä monen monta kertaa retkille, palasimme sinne aina mielellämme. Ja saimme aina iloisen ja sydämellisen vastaanoton: "Kaipasimme teitä jo!" Ja vaikka kyse olisi ollut vain kohteliaisuudesta, se sanottiin sellaisella lämmöllä että uskoimme siihen.

Backyard Hotelin hyväntuulista henkilökuntaa

Backyard Hotelin palveluihin kuuluu asiakkaiden lentokentältä haku. Siihen on olemassa ihan käytännöllinenkin syy, sen kuulimme myöhemmin. Vaikka asiakkaalla olisi mielessään joku tietty hotelli kun hän hyppää lentokentältä taksiin, saattaa taksinkuljettaja olla asiasta ja osoitteesta eri mieltä ja kuljettaa matkaajan serkkupoikansa hotelliin.

Niinpä siis tiesimme että autonkuljettaja on meitä odottamassa. Mutta että paikalla on myös Sunil itse - kera ihanan suuren kukka-asetelman ja kehäkukkaseppelien, sitä emme osanneet odottaa. Räpyttelimme silmiämme vain onnellisina ja kiitollisina tästä ylenpalttisesta ja sydämellisestä vastaanotosta.

Matkaa on tehty 22 tuntia. Perillä omassa huoneessa, kera Everest-oluen. Mieli on hyvä.

Tiina ja tervetuliaiskukat ja kehäkukkaseppele

Huoneemme oli kolmannessa kerroksessa ja siihen kuului pieni parveke, missä vietimme paljon aikaa. Hotelli itsessään sijaitsee nimensä mukaisesti syrjäkadulla, hieman sivussa Thamelin turistikaupungin humusta ja sumusta. Hotellin ympärillä on asuintaloja, joiden elämää tarkkailimme vaivihkaa parvekkeelta kuukauden ajan.

Opimme tietämään milloin naapurinrouvalla oli pyykkipäivä,  milloin toisen naapuritalon eläkeläispappa lähtee talon kattoterassille päivä- tai iltakävelyille. Opimme tuntemaan lähistön koirat, jotka sivukaduilla hampparoivat ja aamuöisin yltyivät hurjaan haukkukonserttiin. Tunsimme vihannes- ja kananmunakauppiaat, jotka aamusella kiertelivät kapeilla kujilla huudellen kovalla äänellä päivän tarjouksia. Ja sen kukonkin, joka jo ennen auringonnousua alkoi kiekua, sen opimme tuntemaan vähän turhankin hyvin. Kuten viereisen talon rakennusmiehet, jotka saapuivat kolisevien lastiensa kanssa rakennustyömaalle ennen kello 06.00 aamulla. Mutta milloin muuten voisikaan saada kuorma-autoa ajettua Thamelin kapeille kujille kera tiili- tai hiekkalastin?
 

Näkymää alakerran kioskille ja naapuritalon parvekkeille omalta parvekkeelta nähtynä

Meidän elämällemme Backyardissa muodostui oma rytminsä. Aamulla aamiaiselle kattoterassille. Päiväkirjan kirjoittelua ja tulevan päivän suunnittelua aamiaisen lomassa. Aamuun kuuluivat aina keskustelut Sushil-tarjoilijan kanssa. Iloisena esitetty: "How are you this morning, Madam?" -kysymys kera sydämellisen hymyn sai jokaisen päivän tuntumaan aurinkoiselta - vaikka sadekauden viimeiset rippeet alkumatkasta saattoivat taivaan hetkittäin vetää pilveen. Aamuihin kuuluivat myös keskustelut Lokesh-tarjoilijan kanssa, ujon mutta tiedonhaluisen nuoren miehen, joka pienen kainostelun jälkeen innostui kertomaan meille Nepalin tavoista, festivaaleista ja traditioista. Jossain vaiheessa aamua tarjoiluikkunaan  ilmestyi myös hyväntuulinen Amit-kokki, joka hänkin huikkaili ikkunasta hyvät huomenet.

Aina aurinkoinen Sushil, Backyard Hotelin tarjoilija

Lokesh, kaikesta kiinnostunut nuori mies

Amit - Backyard Hotelin naurava kokki

Aamiaisen nautittuamme lähdimme liikkeelle - päivän kaupunkikohteet valittiin säätilan ja vireystilan mukaan. Seikkailuja vanhassa kaupungissa, temppelialueilla tai muissa pakollisissa turistikohteissa. Illallinen Thamelissa eli Kathmandun turistikortteleissa  ja melko aikaisin takaisin Backyardiin ja sen kattoterassille nauttimaan pimenevästä illasta kera parin oluen.

Monen monituista iltaa vietimme tällä kattoterassilla, matkaoppaita lukien, päiväkirjaa kirjoitellen, seuraavaa päivää suunnitellen ja epätoivoisesti melko heikkoa nettiyhteyttä tavoitellen

Iltanäkymää Backyardin kattoterassilta

Backyard oli siis meille kuin toinen koti. Turvallinen ja tuttu. Sen henkilökunnasta muodostui ystäviä - tärkeimpänä tietenkin Sunil Manandhar itse. Mies, joka jää ikuisiksi ajoiksi ystäväksemme - siitä olen varma. Ja luulen, että tapaamme vielä, ehkä piankin. Joko täällä tai sitten jossain muualla.

Sunil Manandhar