#106. mustavalkomaanantain haaste: lempiasia

Mustavalkomaanantaissa kysytään mielitiettyjä ja lempiasioita. Ja niitähän itse kullakin on, on lempimusiikkia, lempiruokia, lempivärejä...

Minä pyörähtelin kotona ympyrää ja totesin ympäröineeni itseni asioilla joista pidän. On lempiäijä ja lempikoira. On lempikoti ja lempihotelli.

Katseeni kiinnittyi takan reunalla olevaan kahteen minulle hyvin rakkaaseen posliinikarhuun, taitavat olla Lomonosovin tuotantoa. Ostin ne vuosia sitten, ensin toisen ja sitten sille kaveriksi toisen. Karhut asuivat Lohjan kotimme makuuhuoneessa, lipaston päällä, ja illalla kun oli aika nukahtaa, katse kävi aina vielä kerran näissä leikkisissä karhuissa. Niiden karhunpainiin ja huolettomaan kisailuun oli helppo nukahtaa. Olimme antaneet niille nimiksi Ottilia ja Otto.

Kävi sitten niin, että ostimme talon Virosta - talon, jolla ei ollut vielä nimeä. Eikä nimettömälle talolle kylttiä. Eikä tuolle puuttuvalle kyltille logoa. Odottaessamme muuttoa Viroon mietimme useinkin nimiasiaa ja logoasiaa. Meillä oli apunamme taitava AD-graafikko, joka luonnosteli meille erilaisia logovaihtoehtoja, jotka olivat kyllä hienoja, mutta eivät sittenkään sitä mitä itse mielessäni tavoittelin.

Kunnes koitti jälleen nukkumaanmenon hetki. Katsoin vielä kerran lipastolla tanssivia Ottoa ja Ottiliaa ja niiden varjoja, ja silloin tiesin: Tuossa on meidän talomme nimi ja sen logo. Kuvasin karhut ja toimitin kuvat taiteilijalle, joka teki niistä meille logon. Talolle oli samalla saatu nimi: Villa Ottilia. Ja tarina: se on kahden iloisen karhun pesä, jonne nallet kutsuvat toisia nalleja leikkimään ja lepäämään.

Näissä Lomonosovin karhuissa kiteytyy siis hyvin monta lempiasiaani - ja siksi he saavat olla ikäänkuin symboli kaikelle kivalle elämässäni:

Ja niille, jotka eivät ole nähneet Villa Ottilian kylttiä, se alla. Suunnittelija Olli Kuopila.

Ja kyltti löytyy siis Etelä-Virosta, tarkemmin sanottuna Otepäältä. Osoite: Oru 4, Otepää. Ehkä haluat katsoa myös Villa Ottilian kotisivut: http://www.villaottilia.ee/

Muiden valokuvaajien lempiasioita löytyy täältä: Mustavalkomaanantain 106. haaste

Keeper of a B&B

Facebookissa on nyt ollut jonkinmoisena villityksenä kuvasarjat, jotka koostuvat aiheista:

- mitä ystäväni luulevat minun tekevän
- mitä äitini luulee minun tekevän
- mitä kilpailijani luulevat minun tekevän
- mitä asiakkaani luulevat minun tekevän
- mitä minä itse luulen tekeväni
- mitä minä todellisuudessa teen

Alaotsikot saattavat hieman vaihdella, mutta idea on kaikissa jotakuinkin sama. Niinpä sitten tein minäkin tänään omasta elämästäni tällaisen positiokartan.

Klikkaa suuremmaksi, niin näet paremmin tekstit:

Palvelu on heittäytymistä

Aika menee välillä käsittämättömän nopeasti. Tänä viikonloppuna ymmärsin korjata vastauksen kysymykseen: Kauanko olette olleet jo täällä Virossa? Aiemmin ole usein sanonut: viisi vuotta tai mutissut että jotain kuutisen vuotta. Oikea vastaus on: jo lähes seitsemän vuotta. Itsekin hämmästyin ajan kulumista.

Toinen kysymys jonka usein kuulemme: Viihdyttekö täällä? Ja sitten: Miltä tällainen työ tuntuu? Vastaan jälkimmäiseen. Työ tuntuu mukavalta, kun kaikki menee hyvin. Se tuntuu vielä paremmalta, kun kaikki menee huonosti ja saat asiat kääntymään parhain päin.

Palveluammatti on raskas ammatti, mutta yhtä lailla äärimmäisen palkitseva. Palvelu on kestävyyslaji, siinä ei riitä yksi huippusuoritus, vaan tarvitaan pitkää turnauskestävyyttä, jossa toisto on avainsana. Kerta kerran jälkeen pitää pystyä taikomaan asiakkaalle tunne, että hän on ainutkertainen. Että juuri hänen vuoksi olemme täällä ja hänen vuoksi teemme kaiken voitavamme.

Se ei ole vaikeaa, jos heittäytyy tilanteeseen mukaan. Antaa itsestään jotain todellista, ei tee asioita rutiinilla vaan eläytyy jokaiseen hetkeen kuin se olisi uusi ja ainutkertainen. Ei ole vakioratkaisuja tilanteisiin, ei vakiokäytäntöjä. Jokainen palvelutilanne on yksilöllinen, samalla tavalla kuin jokainen ihminen on yksilö. Pitää olla korva kuulla mitä asiakas haluaa, vaikka ei sitä aina ääneen sanoisikaan.

Meillä oli ennen eilen hiihdettyä Tarton maratonia täällä kaksi seuruetta melko pitkään. Kolmen hengen saksalaisseurue oli täällä yhdeksän päivää ja viiden hengen itävaltalaisporukka kuusi päivää. Molemmat seurueet halusivat treenata kunnolla Otepään maisemissa ennen varsinaista koitosta.

Tänään koitti eron hetki. Seurueet pakkasivat kimpsunsa ja kampsunsa ja lähtivät kohti Tallinnan lentokenttää. Monta kokemusta rikkaampina, uskoisin. Sekä tyytyväisinä Villa Ottiliassa saamaansa palveluun, uskoisin myös.

Kysyin molemmilta porukoilta voisinko kuvata heidät ennen lähtöä ja molemmat seurueet innostuivat asiasta. Asettelin ensin itävaltalaisia portin eteen potrettiin, ja miehet yksissä äänin tuumasivat, että talon isäntä täytyy saada kuvaan myös! Kuva on minusta onnistunut - ja siinä ehkä parhaiten tulee ilmi tuo hetkeen heittäytymisen tärkeys.

Kimmo soittelee ilmakitaraa lumikolalla. Ja itävaltalaiset asiakkaamme komppaavat hyvillä mielin

Kimmo poseeraa saksalaisten asiakkaiden vieressä Talonmies Pikkaraisena. Lumenluonti on vakavaa puuhaa.

Olisi todella mielenkiintoista ja mukavaa kuulla myös lukijoiden ajatuksia hyvästä / huonosta palvelusta. Kokemuksia ja toiveita. Sillä kaikki se olisi meille taas lisää tietoa siitä, mitä ja miten ihmiset esimerkiksi palveluun suhtautuvat ja mitä siltä odottavat.

#105. mustavalkomaanantain haaste: 105

Tämän viikon haasteessa pyydetään bongaamaan luku 105 jostain, vaikka lintuparvesta. Ja minähän bongasin!

On täysin itsestä kiinni näkeekö kuvassa lintuauran vai yhden linnun - vai proosallisesti 105 tulitikkua. Ajatukset kuitenkin mukavasti tapailevat ensi kevään paluumuuttajia.

Muita satavitosia näet täältä: Mustavalkomaanantain 105. haaste

41. Tarton maratoni hiihdetty

Kova Tarton maratoni on jälleen  hiihdetty. En minä, mutta noin 10.000 muuta hiihtäjää 29:stä eri maasta. Etukäteen oli ilmoittautuneita yli 7.000 ja loppuarvio on, että n. 8.000 miestä ja naista hiihti tuon pitkän 63 kilometrin taipaleen ja noin 2.000 puolestaan 31 kilometrin lyhyemmän taipaleen.

Aiempien vuosien tapaan lähdin minäkin stadionille katsomaan lähtöä, joka on aina alussa varsinaista hässäkkää. Väkeä on kuin meren mutaa ja vielä 10 minuuttia ennen starttia Matti Myöhäiset juoksevat sukset kainalossa paikasta toiseen omia lähtöpaikkojaan etsien. Ja kuten aiempina vuosinakin, ennen starttipistoolin pamahdusta kaikki on kohdillaan ja valtava massa lähtee liikkumaan yllättävänkin sukkelasti. Tartto maratonin oma hymni soi ja minä kuvaan ja pyyhin samalla pientä liikutuksen kyyneltä silmäkulmasta. On se vaan jotenkin niin hieno se hymni, varsinkin kun sen kuulee samalla kun näkee valtavan massan liikkuvan musiikin tahtiin. Mahtipontinen musiikki ikäänkuin nostaa tunnelmaa vielä potenssista toiseen. Tai sitten minä vain olen kuva tyttö liikuttumaan musiikista ja massoista.

Ilmat eivät tänä vuonna  erityisesti suosineet hiihtäjiä. Mutta ainakin Villa Ottiliassa asuneet hiihtäjät sanoivat, ettei se heitä haitannutkaan. Taivas oli koko päivän pilvessä, tuuli oli puuskittain aika kovaa ja luntakin pyrytti. Mutta pakkasta ei ollut nimeksikään, lähdön aikaan stadionin lämpömittari näytti -2°C astetta.

Tulokset eivät sinällään ole minulle niin tärkeitä - eikä meidän asiakkaillemmekaan. Jokainen kilpailee enemmänkin itsensä kanssa ja pyrkii parhaaseen mahdolliseen omaan suoritukseensa. Mutta kerrottakoon nyt kuitenkin, että tämän vuoden maratoni oli ruotsalaisten juhlaa. Kolme ensimmäistä sijaa meni Ruotsiin. Ensimmäisenä maaliin saapui Jörgen Brink ajalla 2:43:21. Toiseksi tuli  Daniel Richardsson ajalla 2:43:22 ja kolmanneksi kiri Jimmie Johnsson ajalla 2:43:23.

Ja alla hieman kuvasatoa ja tunnelmia lähdöstä:

Kilpailijoita on ehkä kymmenkertainen määrä katsojiin nähden.

Lähtöön on aikaa vielä puolisen tuntia ja hiihtäjät hakevat vielä paikkojaan.

Lähes 10.000 ihmisen tavaroiden toimittaminen lähtöpaikalta maaliin on myös omanlaisensa logistinen jättiponnistus.

Ja sitten alkaa liike - musiikki soi ja väki liikkuu sen tahdissa.

Ja sinne katoavat massat - 63 kilometriä odottaa.

Helikopteri seuraa kisaa yläilmoista.

Mukaan mahtuu myös mielenilmaisu - Acta-mies hiihtää näppiksen kanssa viimeisten joukossa.

Lisää kuvia voi katsella myös tällaisesta valokuvakansiosta: Tarton 41. hiihtomaratoni  Kuvagalleria on siitä mukava että sen kautta pääsee tunnelmaan ilman kylmenneitä varpaita tai kohmeisia käsiä. Sanoo eräs ja aivastaa perään. Taisin eilen kylmettyä stadionilla. SNIISK ja ATSHII.

Helsingin Sanomat kirjoittaa Otepäästä

Sain hyviä uutisia Suomesta. Helsingin Sanomat oli eilen kirjoittanut pitkän jutun Otepäästä ja kertonut sen yhteydessä myös tarinan Kekkosen hiihtolenkistä ja Kekkosen käynnistä Otepäällä 1964. Tuolloin Kekkonen hiihti Käärikun silloin uuden urheilukeskuksen maisemissa legendaarisen hiihtolenkkinsä, jonka varrelta keräiltiin myöhemmin tarinan mukaan niin aseita kuin uupuneita KGB-miehiä. Kekkosen hiihdosta ja muista laduista ja poluista olen kirjoittanut aiemminkin, mm. Otepään 10 ihmettä käsittelevässä sarjassa. Jos kiinnostaa, täältä löytyy:  Otepään 10 ihmettä - 7. ihme: polut satumaailmoihin.

Olen todella iloinen että valtakunnan päälehti kirjoittaa innostuneesti ja kauniisti kotipaikastamme, jossa olemme asuneet jo lähemmäksi 7 vuotta. Olisin ollut vielä iloisempi, jos toimittaja olisi osannut ottaa meihin yhteyttä. Olisimme mielellämme esitelleet tätä mahtavaa seutukuntaa hänelle laajemminkin. Ajatus haastattelusta ei siinä mielessä ole tuulesta temmattu että meidän Villa Ottilia lienee paikkakunnan ainoa suomalaisten vetämä ja omistama majoitusliike. Korjatkaa, jos olen väärässä. Ainakaan tässä meidän kokoluokassa ei muita suomalaisia ole - en tiedä sitten noiden jättihotellien omistuspohjasta.

Tärkeintä kuitenkin on, että Otepää on saanut jälleen hieman julkisuutta. Moni tuntui yllättyneen artikkelista - saimme pariltakin asiakkaalta soiton jonka yhteydessä ilmeni, että heille oli vasta jutun jälkeen avautunut Otepään mahtavat maisemat ja hiihtomahdollisuudet. Pikku hiljaa siis Viron komeimmat ulkoilumaisemat alkavat käydä tutuiksi suomalaisille.

Kekkosen laduista siirryn sujuvasti tämän viikon huipputapahtumaan - Tarton hiihtomaratoniin, joka hiihdetään nyt 41. kertaa. Hiihtomaratoniin osallistuu jälleen 8.000 hiihtäjää, mikä on kuulkaa iso määrä ihmisiä, kun keräytyvät yhteen.

Odotamme innoissamme ja jännittyneinä huomista. Onhan meidän talomme ollut täynnä ihastuttavia saksalaisia ja itävaltalaisia maratonihiihtäjiä koko viikon. Miehet ovat valmistautuneet huomiseen koitokseen huolella. Pidämme peukkua tänä vuonna siis suomalaisten ohella myös meidän omille saksalais-itävaltalaisille asiakkaille! Ilmassa alkaa olla selvästi suuren urheilujuhlan tuntua!

Aiempia Tartto-maratonin tunnelmia voi nuuhkia vaikka tästä linkistä: Kylmää kyytiä Tarton hiihtomaratonissa.

Kuvankäsittelystä ja sinisestä lumesta

Kerroin eilen kirjoituksessa Haudanvakavaa kuvailoittelua, että olen liittynyt sellaiseen facebook-kuvaryhmään, jossa voidaan keskustella valokuvauksesta ja -kuvista. Ja antaa kritiikkiä. Toki kohteliaasti ja kannustavasti.

Minä otin puheeksi sinisen lumen eräässä kuvassa. Totesin, että sininen lumi voi olla tehokeino, mutta valitettavan usein se kertoo väärästä valkotasapainon säädöstä. Asiaan voidaan kuitenkin vaikuttaa. Annoin vinkiksi linkin Darren Rowsen digitaaliseen valokuvauskouluun (Darren Rowse's Digital Photography School eli DPS), jota olen itsekin tässä pari vuotta käynyt. Linkissä annetaan muutamia tärkeitä vinkkejä siitä miten jo etukäteen voi kuvan valkotasapainoon vaikuttaa, sekä kerrotaan miten liian sininen kuva voidaan kääntää hieman luonnollisemmaksi jälkikäsittelyssä.

DPS:n yksi etu on se, että siellä on runsaasti lyhyitä valaisevia käytännönläheisiä artikkeleita milloin mistäkin valokuvauksen eri osa-alueesta. Kuten vaikkapa sinisestä lumesta.

Laitoin siis valokuvaukseen keskittyneen fb-ryhmän sivulle linkin, jota sivumennen sanoen suosittelen muillekin, jotka pähkäilevät sinisen lumen kanssa. Se tässä: Why is the snow in my pictures so blue?  Itselleni tämä linkki antoi näppäriä neuvoja siitä miten välttää sinistä lunta, kun kyse ei ole sinisestä hetkestä tai lumen todellisista sinisistä varjoista.

Luulen, että vinkkini koettiin vaan diivailuksi tai päällepäsmäröinniksi, mikä on sääli. Sillä ihan vilpittömästi sen jaoin - itselle siitä on ollut hyötyä. Vastaukseksi sain aika lyhytsanaisen viestin että värit ovat kuten oli tarkoitus.

Muutenkin yllätyin kommenteista tällä harrastajasivulla. Aika moni totesi että ei kiinnosta tai ei viitsi opetella kaikenmaailman tekniikoita. Joku ilmoitti että on kahdenlaisia kuvaajia: niitä joille tekniikka on puoli ruokaa ja niitä, joille on tärkeää vain lopputulos. Lause oli minusta hieman outo. Sillä en minä ainakaan opettele tekniikoita siksi että se on kivaa. Vaan siksi, että pääsen parempaan lopputulokseen.

Mutta kuten sanottu, jokainen taaplaa tyylillään.  Jos kuvaaja on tyytyväinen tuloksiinsa, niin sittenhän kaikki on hyvin.

Mutta laitanpa kuitenkin tähän loppuun esimerkin siitä, mitä DPS:n antamilla nikseillä voi tehdä liian siniselle kuvalle. Tämän kuvan nimittäin käsittelin tänään uudelleen kun liitin sen tämän viikon torstaivalokuvahaasteen yhteyteen. Pidin kuvassa olevien tyttöjen ilmeestä, mutta muuten kuva oli valkotasapainonsa puolesta aivan ala-arvoinen:

Ennen

Jälkeen

Taidan jatkossa jättää neuvomisen vähemmälle tuolla fb-ryhmässä. Onhan tietenkin kuvaaminen herkkä asia, teemme luovaa työtä, ja ihmisillä on kovin erilaiset kynnykset ottaa vastaa kritiikkiä, joskus jopa neuvoja, kun kyse on omasta hengentuotteesta. Tiedän sen  vallan hyvin ihan omakohtaisesti. Samaan hengenvetoon kuitenkin totean, että ne kaikkein kirpaisevimmat kritiikit ovat usein olleet samalla ne kaikkein hedelmällisimmät. Ne, joista on ollut potkua eteenpäin ja jotka ovat saaneet johonkin uraan juuttuneen luomiskoneiston taas liikkeelle hieman eri polulle.

Valokuvatorstain 235. haaste: liukas

Liukkaus voi olla kiusallista jos joutuu varpaat harallaan kulkemaan liukkaalla tiellä tai jos auto lähtee kurvissa omille teilleen.

Mutta liukkaus voi olla huisin hauskaakin! Tämän viikon valokuvallinen torstaihaaste antaa minulle tilaisuuden (jälleen) esitellä yhtä Otepään huikean hauskaa liukkautta: tubing-mäkeä, jota ajetaan suurilla traktorinrengasta muistuttavilla rinkuloilla.

Ja voin kertoa omakohtaisesta kokemuksesta, että kun rengas lähtee viilettämään putkessa alas, etkä voi asiaan mitenkään enää vaikuttaa, tapahtuu ensimmäisenä pienoinen kauhureaktio: apua, en voi hallita tätä. Ja sitten tulee mahtava vapauden tunne: vieköön minne vie, kerrankin voin olla täysin vailla kontrollia!

Ja alla sitten kuvasarjaa mäestä. Ensimmäinen kuva olkoon vastaukseni haasteeseen:

Ja alla hieman kuvakertomusta, miten tubing käytännössä tapahtuu. Liikkeelle lähdetään mäen huipulta, tietenkin. Hieman työntöapua tarvitaan. Ja sitten ei tarvitakaan enää muuta.

Äiti antaa siskoksille vauhtia

Ja sitten lähtee.

Kouruja on useita, hieman eri tasoisia, on hyppyrillä ja ilman.

Ylös tullaan hissillä.

Ja sitten taas alas!

Vaikka kuvissa on esitelty lasten riemua mäessä, ei se tarkoita, etteivätkö aikuiset nauttisi tuubauksesta ihan yhtä lailla. Suosittelen!

Tervetuloa siis tuubaamaan  - ja lukekaa myös tämän päivän Hesari, jos siihen on mahdollisuus. Kuulin juuri että D1-osiossa on iso juttu Otepäästä! Mietin vain että miksi Villa Ottiliaa ei mainita jutussa - höh. Olemme yksi ainoita ellei ainut suomalainen majoitus paikkakunnalla, ja luulisi että silläkin on painoa.

Muita liukkaita kuvia voitte katsella tästä: Valokuvatorstain 235. haaste

PS. Kommentit ovat tosi tervetulleita. Mutta älkää hermostuko jos Bloggeri kysyy salasanaa pariin kertaan, sillä (siis Bloggerilla) on tänään tällainen päivä. Minä en ole tupla-asetusta laittanut. Mielelläni poistaisin tuon sanatarkistuksen, mutta käytäntö osoitti että jouduin aikamoisen roskapostihyökkäyksen kimppuun, joten jouduin palauttamaan sen. Ymmärrystä pyydetää, pliis.

Haudanvakavaa kuvailoittelua

Liityin jokin aika sitten facebookissa toimivaan valokuvaryhmään. Kiitos vain asianosaisille, niille joiden ansiosta minut hyväksyttiin mukaan joukkoon tummaan.

Valokuvauksesta on mukava keskustella asian harrastajien kesken. Pari päivää on tässä ryhmässä käynyt vääntöä siitä, kuvatako pokkarilla vai järkkärillä. Vai bridge-kameralla, sellaisella välimuodolla. Paljon on pokkareiden kannattajia, ja perustelut ovat hyvät: pokkarit ovat vuosi vuodelta kehittyneet ja niillä saa kelvollisia kuvia helposti. Ja mikä tärkeintä, pokkari on kevyt kantaa mukana, ja kuten olen useasti todennut: paras kamera on se, joka on mukana, kun sitä tarvitaan. Tätä tehtävää toimittavat myös jatkuvasti kehittyvät kännykkäkamerat.

Valokuvauksen pitää olla hauskaa, jos sitä aikoo harrastaa. Joten jokainen tehköön ja toimikoon juuri kuten itse haluaa. Joillekin riittää, että on pieni helppo laite, jolla automaattiasetuksilla saa helposti hyvää tulosta. Ja mikäpä siinä.

Minä olen kuitenkin sukeltanut vuosi toisensa perään aina yhä syvemmälle järjestelmäkameroiden maailmaan. Pyrin kuvaamaan mahdollisimman omavaraisesti - tahtoo sanoa, päätän itse asetukset ja säädöt. Ja usein menee myös pieleen. Minun valokuvauksen oppi-isäni, Kari S. aikoinaan sanoi lohdutukseksi kun aloittelin järkkärikuvausta, että hänkin kantaa aina mukanaan järkkärin ohella pokkaria, että tulee matkalta ainakin jokunen varmasti hyvä kuva.

Järkkärillä on helppo tehdä virheitä, varsinkin kun itse pusailee säätöjen kanssa. Mutta kyllä sillä onnistuminen myös palkitsee hieman eri tavoin kuin pokkarilla tai kännykällä kuvia napsiessa. Jos rehellisiä ollaan, en tunne enää uusimpia pokkareita ja niiden ominaisuuksia, mutten jotenkin uskon linssin ja objektiivin voimaan. Uskon aukkoihin ja syväterävyyteen. Ja ennen kuin minulle toisin todistetaan väitän, että järjestelmäkameralla pystyy kuvaamaan monipuolisemmin kuin keveiden pokkarien tai kännykkäkameroiden kanssa.

Tämä oli alkupuhe. Ja nyt päästään otsikkoon.

Lähdin tänään kuvailemaan Otepään vanhalle hautausmaalle, itse itselleni antamana tehtävänäni etsiä syväterävyyttä kuviini - eli pelausta aukon ja suljinnopeuden kanssa . Päivä oli harmaa ja vähävaloinen. Joka taas vaati hieman lisää vääntöä objektiivilta ja sen valovoimalta.

Nämä kuvat on kaikki otettu vanhalla Canon 1000D-karvalakkijärkkärilläni. Objektiivina oli hieman kalliimpaa kalustoa: Canonin EF 70-200 mm 1:4 L USM. (Se halvin valkoinen teleobiska, mitä Canonilta löytyy).

Ja tässä tulosta - kommentoida saa!  En ala kuville antamaan erillisiä nimiä, nimeän ne vain numeroin, siltä varalta että joku haluaa sanoa jostain tietystä kuvasta jotain.

Kuva 1

Kuva 2

Kuva 3

Kuva 4

Kuva 5

Kuva 6

Kuva 7

Lähdin siis kuvausreissuun ajatuksena etsiä syväterävyyttä havainnoillistavia kuvia. Lopuksi kävi, kuten usein käy, että pelkkä kuvauksen vimma vei mennessään.

Ja kotiin tultua oli hyvä mieli! Ei siksi, että olisi onnistunut todistamaan mitään, vaan siksi, että sai napattua muutamaisen kuvan, johon itsekin oli tyytyväinen.

POKS ja 150.000 kävijää meni rikki

POKS sanoi Sitemeter-laskuri viime yönä kun 150.000 blogikävijän raja meni rikki. Tai ei kai se mitään sanonut, mutta minun puolestani olisi voinut pienen riemastuneen pamauksen päästää. Tai vaikka piristä.

Palataan vertailun vuoksi hieman ajassa taaksepäin. 100.000:n kävijän raja meni rikki 19.5.2011. Silloin tein pientä laskelmaa aiemmasta:

- blogin alusta eli 2.9.2008 - 5.12.2009 blogi keräsi 15 kuukaudessa 30.000 lukijaa.

- sen jälkeen ajalla 6.12.2009 - 19.5.2011 blogi keräsi runsaassa 17 kuukaudessa loput 70.000 lukijaa.

Nyt blogi keräsi seuraavat 50.000 kävijää 9 kuukaudessa. Eli kasvussa ovat kävijämäärät, vaikka eivät mitenkään raketinomaisesti.

Eihän luvut sinällään ole mikään syy  blogia pitää, eivätkä olekaan. Jo muutamainenkin innostunut lukija kannustaa jatkamaan. Mutta joskus tilastoja on mielenkiintoista tutkia. Ja silloin sitä blogisti muistaa, että pitääkseen lukijat tyytyväisinä, on annettava joka kerta parhaansa ja yritettävä löytää uusia näkökulmia ja aiheita jatkossakin. Siitä, miten aatelus velvoittaa, en tiedä mitään. Mutta nämä lukemat velvoittavat minua jatkossakin olemaan kiinnostava.

Vaan nyt on kiitosten paikka. Ja mikä parhainta - tänään on sopivasti ystävänpäivä, joten

SUURKIITOS

kaikille blogiystäville ja lukijoille.

Kiitos myös Kimmolle, Lattelle ja Rummukaiselle, jotka ovat tietämättään tai tietäen antaneet minulle runsaasti materiaalia, mistä kirjoittaa. Lattelle erityiskiitos myös apubloggaamisesta!

Näillä suklaasilmillä on häikäilemättä koukutettu lukijoita tähän blogiin. Lapsi- tai koiratyövoiman laitonta käyttöä?!

Jatketaan tästä molemmin puolin ruutuja! Sinä klikkaat, minä kirjoitan.

Ystävien ja rakkaiden päivä

Se on taas 14.2.2012 jolloin on hyvä kiittää niitä, jotka ovat rakkaita ja läheisiä. Sillä mikään muu elämässä oikeastaan ei ole niin tärkeää kuin rakkaus, ystävyys ja ystävät.

Olkoon päivä sitten kuinka kaupallinen - myös täällä Virossa, missä markettien myyntipöydät ovat täynnä mitä imelämpiä sydänkoristeita - se on silti juhlimisen arvoinen.

Me juhlimme täällä kotona kaksinkertaista juhlapäivää - kätevää - eilen oli Kimmolla 55-vuotissynttärit ja tänään on sitten Ystävänpäivä. Eipä niin, että juhlimisemme olisi mitenkään erityisen ylitsevuotavaa, kunhan kävimme eilen syömässä hyvin Valgan Horan-ravintolassa, tuossa pienessä ja maan mainiossa korealaisravintolassa, josta olen aiemminkin kertonut.

Here is my Valentine - samalla paras ystäväni

Toivotan siis tämän kirjoituksen myötä Hyvää Ystävänpäivää kaikille ystävilleni, niin blogiystävilleni kuin ihan ehtaa lihaa- ja verta -ystävilleni missä ikinä olette!

Jälkikirjoitus: Lisäsin linkin aiempaan Horan-ravintolan esittelyyn. Ja laitanpa tähän loppuun vielä kuvan jälkiruuasta, joka korealainen seesamkermariisihillohedelmäsösserö. Yleensähän emme pääse koskaan jälkiruokaan saakka, vaikka niin pitkän kaavan mukaan yritämme syödä. Ei vaan jaksa. Mutta kyllä kannatti pinnistää, oli nimittäin ihan mielettömän hyvää!

#104. mustavalkomaanantain haaste: abstrakti

Abstraktio 1

Abstraktio 2

Abstraktio 3

Abstraktio 4

Muista abstrakteja asioita näet tästä: #104. mustavalkomaanantain haaste.

Valokuvatorstain 234. haaste: kiva

Joskus on niin kiva pimenevässä illassa kohdata yllättäen lämpöä ja valoa. Kuten pienessä Tsirguliinan kyläpahasessa, jossa elämä ei aina ole niin kivaa.

Kuva Tsirguliinan koululta tältä illalta:

Muita kivoja kuvia näet täältä: Valokuvatorstain 234. haaste

Blogiväsymistäkö?

Onpa tässä vierähtänytkin aikaa viime bloggauksesta. Yksityispuolelta on tullutkin jo kyselyitä, että onko kaikki hyvin kun mitään ei kuulu.

On, toki. On vain jonkinlainen blogiväsymys iskenyt – ajatukset ovat jotenkin puolinaisia, lieneekö kovat pakkaset ne kangistaneet.

Meillähän oli tässä useampi viikko melko kipakat pakkaset. Matalimmillaan lämpötila laski –32 asteeseen. Useimpina aamuina oli sellaista –25...–29°C. Aurinko paistoi kuin hullumielinen, mutta jotenkin nuo yli
–25°C lukemat ovat sellaiset, että ei ihan hirveästi ulos houkuta.

Presidentinvaalitkin tulivat ja menivät ja kieltämättä herättivät pitkästä aikaa innostusta myös tässä päässä. Kävimme Tartossa äänestämässä Suomen kunniakonsulaatissa ja väkeä oli paikalla runsaasti. Emme olleet siis ainoat, jotka halusivat jollain lailla vaikuttaa Suomen tulevaisuuteen ja julkisuuskuvaan.

Villa Ottiliassa on nyt pyörähtänyt käyntiin kaikkein kiirein sesonki, asiakkaita on seuraavat kolme viikkoa koko talo täynnä, muutamaa puolikasta vapaapäivää lukuunottamatta. Sekin on hyvä, sillä täytyy sanoa, että tammikuu oli luvattoman hiljainen. Kyllä tuo talouden epävakaisuus näyttää nyt puraisevan suomalaisten matkusteluhalukkuuteen.

Valokuvaillut olen aika laiskasti - kuten sanottua, sisätiloissa meni pari viikkoa lähes kokonaan. Mutta parina päivänä kuitenkin otin ihan asiakseni lähteä kuvaamaan ihastuttavaa Etelä-Viroa. Ajelin lähitienovilla ja etsin niitä kauneimpia näkymiä Otepään kumpumaisemasta.

Tervetuloa siihen ihan itse tutustumaan! Maaliskuun alusta on hyvin tilaa, ja maaliskuussa yleensä on ollut ne kaikkein upeimmat ilmat – aurinkoa ja vain hieman pakkasta!

Hellenurmen vesimyllyn vanhoja vimpaimia.

Kumpumaisemaa Vana-Otepäältä.

Villa Ottilia helmikuussa 2012

Huurrepuita metsän reunassa

Vanhaa pihapiiriä

Luminen kuusiaita Valgjärvellä

Otepään kumpumaisemaa

Huurteinen koivu