Saapuminen ja opetus: Älä luota liikaa google-karttaan

Krakovan matkakertomus jatkuu. Viimeksi jätin teidät Tartto-Tallinna -bussiin. Nyt olemme Radisson Blu -hotellissa, ja kerrossiivoajat kolistelevat käytävällä ikäänkuin merkiksi että minun olisi aika poistua. Check-out on käsittämättömästi täällä jo klo 11.00. Vaan minä en ihan heti lähde, vaan nautin vielä hetken hotellin ilmaisesta verkosta.

Sunnuntaina siis lähdimme liikkeelle ja innoissamme olimme. Olemme yhä. Jo Tallinnan lentokenttä tuntui ihastuttavan kansainväliseltä kun transithallin kahviloissa sorisi Baabelin kielten kirjo. Oli selvästi matkan tunnelmaa.

Kimmo Tallinnan kentällä

Tallinna ja Ülemisten järvi jäävät taakse

Ja siten lennetään. Ensin Varsovaan ja sieltä Krakovaan. Välillä hengaillaan Varsovan transithallissa ja ahtaudutaan vain niukasti puhelinkoppia suurempaan tupakkahuoneeseen, joka on tehty mahdollisimman ankeaksi. Enää puuttui että kaiuttimista olisi kaikunut koko sauhuttelun ajan Michael Jacksonin piisi: I´m bad.

Ei matkustaminen raskaalta tuntunut vaikka perille päästiin vasta illansuussa. Varsovan kentällä törmäsimme Karolinaan, puolalaiseen Kimmon kilpakollegaan ja Krakovan lentokenttäbussissa seuraamme lyöttäytyi italialainen Roberta joka myös oli tulossa konferenssiin. Neljään pekkaan sitten etsimme Krakovan rautatieasemalta tietä Radisson Blu´hun.

Ensivaikutelmat ovat tärkeitä. Minun ensivaikutelmani Krakovasta oli juuri niin ihana kuin olin toivonutkin. Astuimme rautatiehallista ulos, edessämme oli iso tori ja sen reunalla hotelli kuin jostain toisesta ajasta. Mieleeni tuli nuori Mika Waltari ja Olavi Paavolainen ja näiden matkat Euroopassa ennen sotaa.

Matka hotellille osoittautui pidemmäksi kuin mitä Robertan printtaama google-kartta väitti. Jalat jo aika hellinä marssimme Krakovan yössä, Kimmo meidän isoja matkalaukkuja perässään vetäen ja minä kamerareppua kantaen. Matkan pituuteen vaikutti, paitsi epämääräinen kartta, myös asiastaan varman Karolinan kehnoksi osoittautunut suunnistuskyky. Perille kuitenkin pääsimme ja sitten vain pikaisesti vaatteita vaihtamaan sillä Krakovan pormestarin juhlat odottivat.

Eipä aikaakaan kun tämä nelikko jälleen hortoilee Krakovan kaduilla - apunamme toinen Robertan printtaama google-kartta. PItäisi löytyä Palac Sztuki ja google väittää sen sijaitsevan jollain aika onnettomalla pikkukadulla. Karolina tikkaa päättäväisesti eteenpäin kartta kourassaan etsien Palazzoa tien vasemmalta reunalta, minne google on sen merkinnyt. Minä yritän viittilöidä tien oikealla puolella olevaa puistoa jonka keskellä seisoo kauniisti valaistu palatsi kera suihkulähteen. Lopulta ponnekkaat suunnistajat suostuvat kuuntelemaan minun päättelyäni: Jos Palazzo on samalla Krakovan kaupungin taidemuseo, se tuskin on sijoitettu synkille sivukaduille. Ja näin lopulta pääsemme perille - kuten arvelin valaistuun palatsiin puiston keskellä.  (Seuraavana aamuna, kun lähdemme kohti konferenssipaikkaa Roberta vain vaivihkaa heiluttelee uutta google-printtiään ja hautaa sen sitten laukkunsa pohjalle todeten: "I will never trust anything google tells me.")

Arvatenkin olemme myöhässä, puheet on jo pidetty ja väki mättää lautasille aivan uskomattoman hienoja herkkuja. Me liitymme joukkoon tummaan (sananmukaisesti). Kukaan ei kysy meiltä kutsukorttia ja voisimme olla keitä tahansa kadun kulkijoita, jotka ovat eksyneet notkuvien herkkupöytien ääreen. Itse asiassa epäilen että jotkut tarjoilijoista sitä epäilevätkin, sillä asumme - Kimmon farkut ja Karolinan niittinahkarotsi ja minun sandaalini) eivät täytä aivan virallista EU-standardia. Mutta se ei meitä häiritse. Saamme lopulta myös virallisten järjestäjien siunauksen kun yksi konferenssin järjestäjistä tunnistaa Kimmon videolta.

Ja näin päättyy ensimmäisen päivän ilta, herkkupöytien ääreen. Tai emmehän me sinne jääneet vaan palasimme palatsilta hotellille - ja vain yhden tunnelmallisen kapakan kautta. Sillä vaikka öinen Krakova oli kutsuva, odotti seuraavana päivänä konferenssi ja Kimmon Suuri Hetki.

Mutta siitä lisää seuraavassa kirjoituksessa.