Nowa Hutassa vesisateessa

Seuraa Krakova-päiväkirjan viimeinen kirjoitus. Kylläpä kuudesta päivästä irtosikin paljon juttua. Mutta jos joku sai näistä tarinoista ja kuvista innostuksen lähteä tähän jännään kaupunkiin ja vinkkejä matkalle, on tarinat tehneet tehtävänsä.

Viimeisen päivän vietimme Nowa Hutassa, suuressa stalininaikaisessa lähiössä, jonka sanotaan olevan poikkeuksellinen koko maailmassa.

Ja näin kertoo Wikipedia Nowa Hutasta:

Nowa Hutan rakentaminen aloitettiin vuonna 1949. Alun pitäen se suunniteltiin itsenäiseksi kaupungiksi, jonka piti olla vastakohtana "taantumukselliselle" ja "pikkuporvarilliselle" Krakovalle.Uusi kaupunki asutettiin lähinnä tehdastyöläisillä, sillä heidän ajateltiin kannattavan uutta kommunistihallitusta. Vuonna 1951 se kuitenkin yhdistettiin Krakovaan ja seuraavana vuonna sinne alkoi liikennöidä raitiovaunu.

Vuonna 1954 vietettiin valtavan Leninin terästehtaan avajaisia. Se oli pitkään Puolan suurin tehdas. Sen kannattavuutta ei oltu ajateltu lainkaan: sen tarvitsema hiili tuotiin Sleesiasta ja malmi Neuvostoliitosta. Valmista terästä syntyi niin paljon, että kaikkea ei saatu kulutetuksi koko Puolassa. Näihin aikoihin sinne rakennettiin paljon mahtipontista stalinistista monumentaalista arkkitehtuuria edustavia rakennuksia. Koska Nowa Huta oli "sosialistinen", sinne ei edes suunniteltu kirkkoa. Nykyään sen stalinistista arkkitehtuuria pidetään Puolassa arvokkaana kansallisena muistomerkkinä.

Viimeinen reissupäivä koitti ankean harmaana. Pian tihkusade muuttui kaatosateeksi, joka nopeasti teki suuria lätäköitä Kazimierzin kolhuisiin katuihin. Autot pärskyttelivät pitkiä vesikaaria ja mieli oli aavistuksen apea.

Keskustan märkiä katuja

Olimme edellisenä päivän keskustelleet siitä, mitä teemme viimeisenä päivänä. Vanhakaupunki oli jo aika nähty ja Kazimierzissäkin oltiin siksakattu monena päivänä. Vaihtoehtoja olivat lähinnä museot - Krakovan taidemuseon sanotaan sisältävän todellisia aarteita, mutta olimme jostain lukenut että se on ainakin osittain suljettu ja korjauksen alla.

Kimmoa kiinnosti Nowa Huta ja sen terästehdas ja kaupunkiarkkitehtuuri. Minä olin hieman epäröivällä kannalla. Päätimme kuitenkin ostaa koko päivän ratikkaliput ja antaa Nowa Hutalle mahdollisuus häikäistä meidät karmeudellaan ja kaamealla ei-ihmisen-kokoisella arkkitehtuurillaan. Jonkinmoisen käsistyksen siitä olin saanut jo lentokoneesta - tai ainakin uskoin nähneeni Nowa Hutaa ilmasta käsin.

Kimmo oli jo edellisenä päivänä tutkinut raitiovaunukarttoja ja selvittänyt mistä ratikka menee ja missä siitä pitää jäädä pois. Räpsäytimme siis sontikkamme auki ja lähdimme tarpomaan ratikkapysäkille. Vaunu meni nenämme edestä ja seuraavaa sai odottaa kaksikymmentä minuuttia. Minä ehdin matkan varrella jo kastua - ainoa mikä muuten suht onnistuneesta reissuvarustuksestani puuttui oli nimittäin vedenpitävä takki.

Lopulta ratikka tuli ja hyppäsimme siihen ja ajaa kolkuttelimme läpi ankeiden maisemien iankaikkisuudelta tuntuvan ajan. Ensin jäi keskusta taakse, sitten tuli pitkä pätkä autokauppoja ja teollisuushalleja, joista myytiin kuka tietää mitä. Ja matka jatkui ja jatkui ja jatkui. Raitiovaunu täyttyi pikkuhiljaa kosteista ihmisistä ja ikkunat menivät huuruun.

Lopulta Kimmo antoi merkin: tässä hypätään pois ja minä keräsin tärisevät luuni ja tein työtä käskettyä. Väärä pysäkki. Olimme in the middle of nowhere ja jääneet ratikasta pari pysäkkiä liian aikaisin.

Normaalissa mittakaavassa tämä ei olisi paha rasti ollenkaan, senkun kävellään nuo puuttuvat pysäkinvälit, mutta Nowa Hutan laitamilla pysäkinvälit on vedetty Stalinin mittakaavassa ja matkaa oli todella pitkälti.  Hyppäsimme seuraavaan ratikkaan ja toivoimme että se veisi meidät perille. Ei vienyt. Suuresta liikenneympyrästä se kurvasi 180 astetta väärään suuntaan ja pysähtyi seuraavan kerran vasta pitkän tovin kuluttua. Me ulos.

Tuijottelemme karttaa ja päätämme oikaista yhden suhteellisen siistin asuma-alueen läpi päästäksemme Nowa Hutan ytimeen. Minua paleltaa. Ja on aivan järjetön tarve päästä vessaan. Aamun kymmenen kahvikuppia haluavat päästä ulos, kiireesti. Sataa.

Puikkelehdimme matalien kerrostalojen välissä, eräänlaisilla puistokäytävillä ja minä tuijotan jokaisen talon kivijalkaa kaipaavasti, oi anna siellä olla kahvila ja kahvilassa vessa! Sataa. Alan olla sitä mieltä että Nowa Huta sucks. Big time. Sitä paitsi talot joiden välissä seilaamme ovat, sen mitä sontikan reunan alta näen, tuikitavallisia kerrostaloja, jotka voisivat olla mistä päin maailmaa tahansa.

Lopulta löydämme pienen kahvilan ja ryntään sinne ja sen naistenhuoneeseen jalat ristissä. Helpotus. Juomme tulikuumat kahvitkupit ohuista juomalaseista ja toteamme, että kahvila kieltämättä on aika eksoottinen kaikessa vaatimattomuudessaan. Jatkamme matkaa. Vesisade jatkuu. Olen huolestunut että kamerani kastuu, vaikka olen pakannut sen hyvin muoveihin reppuuni. Ei aikomustakaan ottaa sitä esille.

Lopulta saavumme karttaankin merkitylle "turistireitille", ja olemme aika hämmästyneitä. Siis mitä? Tämäkö nyt on turistioppaiden suitsuttamaa karmeaa asutusaluetta. Paikkahan on kuin Tapiola. Vihreää joka puoella. Leveitä kävelykatuja, suuria puita. Tavallisia neukkuaikaisista elementeistä rakennettuja kuusi-kahdeksankerroksisa taloja, jotka on korjattu ja joissa on kaikissa siistit ikkunanpokat ja kunnon katot. Odotimme jotain muuta.

Sitten muistutimme itsellemme, että ehkä emme kuulu kohderyhmään. Ehkä amerikkalaiselle turistille tämä on jotain käsittämättömän rumaa ja kauheaa. Me, jotka olemme rymynneet Viron, Latvian ja ennen kaikkea Liettuan kerrostaloalueilla ja itsekin omistaneet aikanaan asunnon stalininaikaisesta kerrostalosta, olemme sitä mieltä, että on sitä paljon karmeampaakin nähty. Päätämme lähteä Nowa Hutasta takaisin keskustaan.

Matkalla keskusaukiolle (siis sinne minne meidän piti alun alkaen raitiovaunulla saapua) näemme Ronald Reagan -aukiolla (kyllä! luitte oikein!) ravintolan jonka kyltti on kuin toisesta maailmasta. Päätämme poiketa sinne hieman lämmittelemään. Ja bingo! Tulemme aivan ihanaan vanhaan ravintolaan, joka todellakin on kuin toiselta aikakaudelta. Aki Kaurismäki pitäisi siitä, olen varma. Minäkin olen innostunut, ravintola palauttaa minut 80-luvun alkupuolella kokemaani Leningradiin ja sen ravintoloihin. On vessatäti ja hieman nuhjuinen tarjoilija ja punaista nukkavierun fiiniä designia. On tunnelmaa!

Ravintola Nowa Hutassa

Sisääntulo

Ravintolasalia

Kimmo lukee opaskirjaa ravintolassa

Annos pelmeneitä, simppeliä mutta todella hyvää!

Huono tuuleni on kuin pois pyyhitty. Tämä pieni ravintola pelasti koko Nowa Huta -päivän. Se oli elämys parhaasta päästä.

Kotimatka raitiovaunulla ei tunnu yhtä pitkältä kuin mitä mennessä ja märkä fleece-takkikaan ei aiheuta kylmänväristyksiä. Oli sittenkin aika kiva päivä!

Illalla pakkailemme tavaramme valmiiksi, sillä taksi on tilattu hotellille 05.30. Herätys on viideltä. Alkaa paluu. Ensin lento Varsovaan ja sieltä Tallinnaan. Sitten bussilla Tallinnasta Tarttoon. Ja Tartosta omalla autolla kotiin.

Kotona odottaa Kultainen Leijona, joka osaa ainoa sanoa ne oikeat tervetuliaissanat. Eläin mätkii hännällään liinavaatekaappia niin että kaapin ovi paukkuu. Ja se on maailman paras tervetulofanfaari minun mielestäni.

Tällainen oli Krakovan matkamme, kiva jos jaksoit seurata sitä kanssani. Ja seuraavaksi seuraa tarinan loppuun piste. Se tässä: .