Epäoikeudenmukaisuutta ja kohtuuttomuutta

Kuten kaikki lukijani tietävät, olen luultavimmin perusolemukseltani positiivinen. Ja niinpä blogikirjoituksenikin ovat olleet yleensä iloisia, sellaisia hyväntuulisia ja mukavia.

Mutta enhän olisi ihminen enkä mikään, jos en aika ajoin tuntisi myös negatiivisia tunteita. Olisi vihainen, kärttyinen ja huonotuulinen.

Olen yrittänyt pitää nämä lyhyet huonotuulisuuden puuskat omana tietonani, blogin lukijoita rasittamatta.

Mutta nyt on aika kärttyisen kirjoituksen. Joka ei halua sellaista lukea, jättää jutun tässä kohtaa kesken.

Sillä:


Olen viime päivät ollut jotenkin ärtyisällä ja huonolla tuulella. Luen maailman ja Suomen ja Viron uutisia ja jatkuvasti törmään teemaan: epäoikeudenmukaisuus ja vääryys. Ja se minua ärsyttää, suunnattomasti.

Minä niin kovasti haluaisin elää maailmassa, jossa oikeudenmukaisuus vallitsisi.

Mutta kuka sen oikeudenmukaisuuden päättää, sekin tietenkin on oma tieteenlajinsa. Yhteiskunnassa ja ihmissuhteissa. Aina on niitä, jotka kokevat tulleensa kohdelluiksi väärin. Aina on niitä, joiden mielestä he ovat tehneet oikein, vaikka kansa kuinka parkuisi tai naapuri vääntelisi naamaansa jengoille asti.

TAPAUS 1 (ja 2):

Mika Myllylä, tämä Suomen kansan menetetty hiihtosuuruus, joka nyttemmin lähinnä ryyppää ja tappelee, ajaa päräyttelee pahassa pierussa pitkin pitäjää, ja saa menettelystään hieman toruja ja pienet sakot. Miehelle, joka aiemmin tunnettiin suolla tarpovana sankarina ja Jumalan Pojan Ristipuuta kaulassaan kantavana karpaasina, ei langeteta ehdotonta tuomiota kännitörttöilyistään, vaikka päällä on jo yksi ehdollinen, samasta rikoksesta. - Suomen lain mukaan, niin kuin minä sitä olen ymmärtänyt, ehdollinen tuomio tarkoittaa aikaa, jolloin tuomitulta edellytetään täysin moitteetonta elämää. Tai häkki heilahtaa. Vaan ei Myllylältä.

Eikä sen puoleen Nykäseltä, joka viimeisessä perheriidassaan viilteli vaimoaan otsaan veitsellä ilman mitään seuraamuksia. Ja tämä urheilusankari sentään on jo istunut linnassa puukotuksista.

TAPAUS 2: Viimeaikaiset raiskaustuomiot Suomessa

Nämä uutiset saavat todella nahan kihelmöimään ja vetäytymään kokoon pelkästä pahoinvoinnista. "Väkivalta kuuluu osana raiskaukseen" päätti eräskin oikeusistuin, ja sivuutti raiskauksen yhteydessä tapahtuneen julman pahoinpitelyn. Se nyt kuuluu koko pakettiin.

TAPAUS 3: Jari Sarasvuon ylinopeustuomio

Suomen kansan tuntema konsultti, supliikkimies ja orgaanisen oheistuotteen jauhaja, ajaa 50 km:n alueella lähes satasta. Ja kortti lähtee hyllylle neljäksi viikoksi. Samasta järjettömästä nopeudesta on yleensä pantu poikia ja tyttöjä raastupaan ja kortti on lähtenyt puoleksi vuodeksi. Vaan ei tälle media-konsultille.

Eikä se edes tähän jää. Juttu paranee vain:  Jari Sarasvuo kirjoittaa poliisille vetoomuksen, "armahdusanomuksen", kuten hän itse sitä kutsuu, jossa hän perustelee, miksi kortti pitäisi hänelle palauttaa jo 2 viikon kuivan kauden jälkeen. Armahdusanomuksessaan hän vetoaa siihen, että hän elättää 300 työntekijää (ja minä kun luulin että ne ihmiset ovat ihan oikeasti siellä Sarasvuon firmassa töissä, eivät elätettävinä) ja miten tämä aika on aiheuttanut kärsimystä näille kyseisille ihmisille.

Ja näin siis vetoaa Sarasvuo, joka on ollut lähes koko kortittoman aikansa Vancouverissa kannustamassa kihlattuaan, Virpi Kuitusta.

MITÄ PA*KAA joka tuutista. Härskit sen kun elävät ja tekevät mitä tahtovat, ja Suomen oikeuslaitos venyy ja paukkuu kuin Jenkki-purkka.

Eihän sen näin pitänyt mennä. Eikös Suomen pitänyt olla oikeusvaltio? Eikös meillä ole kaikilla selkeä sisäänrakennettu oikeudenmukaisuudentunne?

---

Ja sama epäoikeudenmukaisuus jatkuu mikrotasolla, meidän ihmisten kesken.

Jotkut vain ovat sitä mieltä, että heillä on oikeus kävellä lähimmäistensä, naapuriensa, perheensä, ystäviensä tai rakastettujensa yli. Näin he ovat aina tehneet. Ja yllättävän moni sallii senkin tapahtuvan. On niitä, jotka ovat tottuneet että heille on eri lait kuin toisille. Ja vastapuolella on niitä, jotka nielevät tämän.

Aviopuolisot kestävät pettäviä puolisoitaan. Vanhemmat kestävät aikuisia lapsiaan, jotka ovat valinneet elämäntavakseen iloisen  holtittomuuden ja käyvät vuosi vuodelta vanhempien kukkaroilla ja syövät näiden säästöt.  Yksi maksaa ystävälleen takaamiaan velkoja, joista toinen ei itse huolehtinut.

Kuten parisuhteissa, ystävyydessäkin on rooleja. Yksi on tukija ja kuuntelija, ja toinen pitää sitä niin itsestäänselvyytenä, ettei koskaan tule kysyneeksi, miten sillä toisella menee.

Yksi syö toiselta hapen, vaatii huomiota, arvostusta, ymmärrystä, itse koskaan sitä antamatta. Ja se on niin epäoikeudenmukaista.

--

Jälkikirjoitus: Nyt olen saanut puhistua kiukkuni pois, ja onkin jo parempi olla. Nyt aamulla hieman poistin eilistä paatosta kirjoituksesta ja lyhensin tarinan loppua. Mutta sallittakoon minulle tuohtumus ja kiukkukin, jos lupaan, ettei se ole vallitseva mielentila, ei ainakaan täällä blogissa.

Minua vaan ottaa välillä pattiin se, että toisista on itsestään selvää että heille on eri lait ja säädökset  kuin toisille.

Tarton hiihtomaratoni

Eilen se taas hiihdettiin, perinteinen Tarton hiihtomaratoni, joka starttaa Otepäältä ja kiertelee lähiseudun maastoissa 63 km verran päättyen lopulta Elvan kaupunkiin, 18 km Otepäältä.

Tämän vuoden maratoni oli 39. eli voidaan puhua jo kunnon perinteestä. Joka jaksaa vuosi vuodelta kiinnostaa hiihtäjiä yhä enemmän ja enemmän. Tänä vuonna lieni osallistujien määrä ennätyksellinen. Jos oikein ymmärsin kuulutuksista, kaikki halukkaat, jotka viime tingassa ilmestyivät paikalle, eivät mahtuneet mukaan. Järjestäjiltä loppuivat kilpaililijaliivit ja muu kisaan tarvittava hiihtäjille jaettava oheismateriaali.

Minä olisin voinut kertoa tämän järjestäjille etukäteen, jos majoituskyselyistä voi mitään päätellä, ja näköjään voi. Meiltä varattiin koko talo jo puoli vuotta etukäteen ja viimeiset kaksi kuukautta on lähes kaikki asiakkaiden majoitustiedustelut koskeneet juuri tätä viikonloppua. Monilta epätoivoisilta kyselijöiltä kuulimme, että viimeisten viikkojen aikana oli mahdotonta löytää majoitusta mistään Otepäältä tai sen naapurikunnista.

Lähdin tietenkin minäkin ihmettelemään tätä kansanhiihtotapahtumaa, johon osallistuu myös runsaasti hiihtomaailman tähtiä - osan tänä vuonna ollessa tietenkin Vancouverissa.

Väkeä oli lähtöpaikalla kuin meren mutaa, alkuhulinassa hiihtäjät juoksivat paikasta toiseen, etsien omaa lähtöpaikkaansa.

Sitten lämmitellään ja odotellaan startin alkua.

Ja sitten startti pamahtaa ja hiihtäjien meri lähtee liikkeelle. Ja uskokaa huviksenne, että se on hieno näky. Musiikki raikaa, Tartto-maratonin oma tunnuskappale, sellainen mahtipontinen ja isänmaallinen ja komea, kuin kansallislaulu, ja kirjava valtava ihmismassa liikkuu ikäänkuin sen tahdissa.

Kersten kertoi, että hänen äitinsä ei voi kuunnella tätä kappaletta itkemättä, se on niin komea, ja niinhän sitten minullekin kävi, että kyyneleet nousivat silmiin. Kuvasin hiihtäjiä ja vetistelin samaan aikaan. Suuri liikutus!

Kun katseli ohihiihtävien ilmeitä, oli suurimmalla osalla kasvoillaan riemuisa ilme. Keskittynyt ja riemuisa. Mietin sitä, että nämä tuhannet ja tuhannet hiihtäjät ovat kaikki tehneet ison etukäteistyön saapuakseen tähän hetkeen. 63 kilometriä ei nimittäin hiihdetä ihan tuosta vain kylmiltään. Jokainen oli jo lähtiessä ylpeä itsestään, tänne asti olen päässyt, tässä olen nyt. Ja tänään teen jotain suurta. Tätä varten olen treenannut, nyt on se hetki!

Aiempien vuosien tapaan mahtui joukkoon myös hupihiihtäjiä, jotka olivat valinneet hiihtoasuksi jotain hieman tavallisesta poikkeavaa. Oli kana ja neuvostoupseeri, murjaani ja vankikarkuri. Hannu ja Kerttu. Hiihtäjätyttöjä kansallispuvuissa. Ja minun suosikkini: kapteeni Jack Sparrow:

Kuvia Virosta Huraa! eli Ottilia Visions -galleriaa päivitetty

Jörn Donner teki aikanaan elokuvan: Kuvia Suomesta, Perkele!

Minä jätän perkeleet sikseen ja totean että Kuvia Virosta, Huraa!

Ja samaan hengenvetoon ehdotan, että kohotamme kolmenkertaisen eläköön-huudon Linkamalle, joka on viime päivinä ollut hyvin TUBLI! Eli reipas ja työteliäs. (Tuo tubli on kyllä hyvä vironkielinen sana, suomeksi sille ei oikein ole vastinetta, siis tubli on kunnollinen, reipas, työteliäs, kiltti, hyvä...)

Miksikö hurraamme? No siksi, että Kimmo on viimeiset kaksi päivää lisännyt Ottilia Visions -sivuille runsaasti valokuvia ja avannut sinne jopa uuden alaosaston kohtaan eläimiä.

Ja niille lukijoille, jotka ovat vasta nyt hypänneet Suomalainen Virossa -blogikelkkaan kerron, että Ottilia Visions on laaja Viro-aiheinen kuvagalleria, joka toimii myös sähköisenä kauppapaikkana eli sieltä on mahdollisuus tilata korkeatasoisia kuvia A4- ja A3-kokoisina.

Kuvat ovat minun omiani ja ne muodostavat kattavan yleisleikkauksen Virosta sen kaikilta kanteilta. Linkama puolestaan on teknisen puolen hallinnoija, eli hänen kädenjälkensä on itse gallerian rakentaminen nettiin.

Lisää Ottilia Visionsista voi lukea täältä:  mihin kaikkeen valokuva taipuu.  Siellä annan vinkkejä ripustuksesta, ryhmittelystä, valinnasta etc... 

Ja itse kuvia pääsee katsomaan taas klikkaamalla tästä: Viroa valokuvin eli Ottilia Visions.                                              

Nythän on samalla menossa lukijakilpailu, jossa palkinnoksi on valokuva Ottilia Visionsista, joten jo ihan senkin vuoksi kannattaa käydä galleriassa valitsemassa oma suosikki.

Lukijakilpailu - Kirjoittajan helmi

Sain blogihaasteen: Kirjoittajan helmi, jossa pyydettiin kirjoittajaa eli blogistia itseään valitsemaan omasta mielestään paras oma blogikirjoitus sekä perustelemaan valintaa.

Siis saamassani haasteessa kysyttiin mikä on minusta itsestäni paras kirjoitukseni.

Siihen on helppo vastata. 

Paras blogikirjoitukseni on se, joka on koskettanut vastaanottajaa ja antanut hänelle ajattelemisen aihetta.

Ehkä se on lohduttanut, ehkä se on ärsyttänyt, ehkä se on huvittanut. Ehkä lukija on palannut kirjoitukseen uudelleen. Tai se on pyörinyt mielessä aika ajoin. Ehkä lukija on jopa printannut kirjoituksen tai lähettänyt sen eteenpäin. Ehkä se on antanut infoa tai tietoa, jota lukija on etsinyt.

Mikä tällainen kirjoitus on ollut, sen tietävät vain lukijani itse.

Siksi julistankin tässä ja nyt LUKIJAKILPAILUN.

Eli kysyn teiltä, rakkaat blogini lukijat, mikä on teidän mielestänne paras blogikirjoitukseni näinä kahtena ja puolena vuotena, jolloin olen blogiani pitänyt?

Toivon saavani myös perusteluja, eli vastauksen kysymykseen: miksi juuri kyseinen kirjoitus on lukijan mielestä ollut jollain tavalla tärkeä tai mieleenpainuva.

Palkintokin kilpailussa on, tietenkin.

Parhaalle perustelulle - minä itse täysin subjektiivisesti tämän päätän - lähtee palkinnoksi vapaavalintainen A4-kokoinen taidevalokuva Ottilia Visions -valokuvagalleriasta. Arvo 25 euroa.

Niinpä tarvitsen perustelun lisäksi myös tiedon siitä, minkä kuvan lukija valitsee, jos hänen perustelunsa on palkinnon voittanut. Tehtävä onkin siis kaksiosainen!

Siis nyt kirjoituksia selaamaan ja valokuvia katsomaan.

Ja alla vielä kilpailun säännöt tiivistettyinä:

1. Valitse omasta mielestäsi paras tässä Suomalainen Virossa -blogissa ilmestynyt kirjoitus

2. Perustele valintaasi omin sanoin. Lyhyesti tai pitkästi. Miksi juuri kyseinen kirjoitus jäi mieleen, kosketti tai muuten oli onnistunut?

3. Liitä vastauksesi tähän viestiin kommenttina.

4. Kerro blogikirjoituksen nimi ja ilmestymispäivä ja vuosi.

5. Valitse Ottilia Visions -kansiosta kuva, jonka haluat palkinnoksi jos juuri sinun perustelusi valitaan voittajaksi. Kerro kuvan nimi ja koodi.

6. Voit vastata nimimerkillä. Voittajan kanssa voimme keskustella sitten privaatisti sähköpostissa siitä minne ja miten palkinto toimitetaan perille.

Aikaa on helmikuun loppuun. Maaliskuun alussa kerron kenen perustelu on voittanut lukijapalkinnon ja kenen seinää koristaa pian vapaavalintainen Ottilia-valokuvataideteos.

Ja kertauksena:

HUOM! Perustelut tulee liittää  tähän viestiin kommenttina. Sähköpostiin tulevat mahdolliset perustelut eivät siis osallistu kilpailuun.

HUOM! Suosikkivalokuva tulee valita Ottilia Visions -kansiosta.

HUOM! Kaikki vanhemmat kirjoitukset löytyvät blogin vasemmanpuoleisesta reunasta arkistoituina ja ne ovat ajallisesti takaperoisessa järjestyksessä. Viimeisenä siis ensimmäinen kirjoitus.

Ja lopuksi vielä VINKKI: Jokaisen jutun lopussa on kohta: Tunnisteet. Jokaista juttua olen pyrkinyt jollain sanalla luonnehtimaan. Kun painaa tunnistesanaa ilmestyy ruudulle kaikki saman tunnisteen alla olevat kirjoitukset. Näin pystyy tunnisteiden avulla surffailemaan eri aihepiireissä. Valitettavasti en ole ollut varsinkaan alussa kovin systemaattinen tunnisteiden kanssa, mutta ehkä silti ne auttavat tarinan etsimisessä.

Vastlapäev eli laskiaistiistai Etelä-Viron malliin

Eilen oli laskiaistiistai, jota Virossa vietetään Vastlapäev-nimisenä.

Aamu valkeni Otepäällä ihan uskomattoman upeana. Illalla oli ollut usvaa ja yöllä se oli jämähtänyt puihin kiinni muodostaen valkean sokerihuurretta muistuttavan kuorrutuksen kaikkialle. Ja aurinko paistoi!

Tästä näystä riemastuneina keksimme lähteä Suur Munamäelle lähelle Võrua, tarkemmin sanottuna Suuren Munamäen näköalatorniin - sieltä korkealta kun maisemat taatusti olisivat kahta upeampia.

Võruun on Otepäältä matkaa 42 kilometriä eli ei paljon mitään.

Siis autoon ja liikkeelle. Otepää jäi hohtelemaan sadunkaltaiseen valkeaan kristallipilveen.

Vaan miten kävi!? Võrussa taas ei aurinkoa ollut nimeksikään. "HÖH!" totesimme kuorossa. Taidettiin lähteä nyt merta edemmäksi kalaan.

Mutta emme antaneet sen masentaa. Onhan usva- ja sumusäätkin hienoja.

Suuren Munamäen näköalatornikin oli kiinni. Kyltistä selvisi että se on talvisin auki vain viikonloppuisin. Sen olisimme toki voineet tarkistaa jo kotona internetistä, vaan eipähän tullut tarkistettua.

Oliko reissu siis pettymys? Kaikkea muuta. Itse asiassa aurinkokin alkoi lopulta paistaa, kuten kyltistä yllä näkeekin. Sitä ennen kuitenkin kävimme viettämässä laskiaishauskaa, ilman pulkkia, tasamaalla. Eli lähdimme Tamula-järven jäälle hauskuuttamaan perheen pienintä. Ja kyllä pienellä suurella koiralla hauskaa olikin!

Ja vauhti sen kun kiihtyy...

Poikahan kaartaa kurvassa tiukemmassa kallistuksessa kuin nuori Jarno Saarinen parhaimpina moottoripyörävuosinaan.

Entä tämä tanssiesitys! Tehkää perässä! Ah elämän ja olemassaolon riemua!

Hauskaa siis oli, ja riehan jälkeen niin koiraa kuin isäntää naurattaa:

Kuten sanottua, ilmakin kirkastui ja lähdimme Võrusta ajelemaan eteenpäin,  Haanjan ylängölle. Tie kiemursi ja kierteli, nousi ja laski ja aurinko lämmitti mukavasti autoon. Alkoi olla todella keväiset tunnelmat.

Minulla on koko talven ollut työn alla eli tilauksessa yksi kuva, sellainen perus-turistikuva, josta saisi kauniin joulukortin. Kuvassa pitäisi olla perinteinen virolainen pieni maalaistalo lumen keskellä. Paljon lunta katolla, koskematonta hankea  ympärillä ja pienet eläimen jäljet hangella, kuin tontun tekemät. Sellaisesta saisi kivan joulukortin, joskus asiaa pohdiskelin. Ei niin, etteikö minulla olisi aivan riittämiin kaikenlaisia lumikuvia joulukorteiksi, vaan kun olen ottanut jonkun asian tehtäväkseni, en tehtävästä niin helposti luovu. Olemme siis Kimmon kanssa metsästäneet sopivaa "postikorttitaloa".

Vaan sopivaa yhdistelmää -- talo, hanki, lumikuorma ja pienet askeleet lumella -- ei olekaan niin vain  löytynyt. Näkymästä on muodostunut meille suoranainen termi: joulukorttitalo. "Sopisiko tämä?" ehdottaa Kimmo ja minä vastaan: "Ei, katto on väärä" tai "Talon laudoitus näyttää liian uudelta."

Eilen sitten tuli näköpiiriimme yksi melko hyvin kaikki edellytykset täyttävä joulukorttitalo. Oli lunta, oli sopiva katto ja ne tontun jäljet hangella.

Mutta joulukorttia tästä kuvasta ei saa tekemälläkään, sillä taivas, se ei ole joulukuun taivas. Se on niin selkeästi helmi-maaliskuun taivas. Eikö vain?!!! Eikö ole jännää, että taivaan väri talvella on niin selkeästi erilainen vaikkapa joulukuussa ja maaliskuussa. Jollekin ulkomaan elävälle tämä kuva saattaisi mennä läpi joulukorttina, vaan ei meille lumen ja tuiskun kansan ihmisille. Meille, joilla on, kuten kirjailija Peter Hoeg on todennut: lumen taju.

Näin siis meni meidän Vastlapäev. Kotiin käänsimme auton nokan vasta auringon laskun aikaan, ja kaunis oli myös Vastlapäevan ilta, vai mitä sanotte?

Tapasin deegun

Kerroin, että eilen teimme kaksiosaisen retken, toinen oli Ninan vanhauskovaiskylään ja Peipsin rannalle. Sieltä jatkui matka sitten Elistvereen, missä on suurehko eläinpuisto. Ninasta kirjoitin eilen ja nyt on vuoro sitten Elistveren.

Taustaa:

Viikko sitten kävin Tallinnan eläintarhassa, josta kirjoitinkin tänne juttua otsikolla: Selvä pyy, outo lintu ja muita eksoottisia eläimiä.

Kuten tunnettua, Tallinnan eläintarha oli minulle todellinen extreme-kokemus, jossa pääosia näyttelivät Julmettu Jääkarhu ja Paha Apina, jotka molemmat tekivät kaikkensa pelotellaakseen minulta löröt housuun. Olin kovasti otettu kaikesta näkemästäni ja kotona siitä myös jaksoin juurta jaksaen kertoa Kimmolle. Moneen kertaan.

Kersten-ystävättäreni, joka on palannut lyhykäisesti Suomesta Otepäälle, kertoi puolestaan Elistveren eläinpuistosta, jossa eläimiä on vähemmän kuin Tallinnassa, mutta jossa kaikilla eläimillä on suuret häkit ja hyvät elinolosuhteet. No niin hyvät, kuin vankeudessa olevalla eläimellä voi olla.

Niinpä päätimme eilen Kimmon kanssa jatkaa tutkimusmatkaamme eläinten ihmeelliseen maailmaan ja lähdimme Elistveren eläinpuistoon, joka sijaitsee Jõgevan maakunnassa, noin reilun tunnin matkan päässä Otepäältä.

Puisto on alunperin perustettu haavoittuneiden ja äidittömiksi jääneiden eläinten hoitoa varten. Näiden eläinten jälkeläisistä on sitten hiljalleen muodostunut tarhan lajikokoelma, joka koostuu pääosin Virolle tyypillisistä eläinlajeista. Nyttemmin asujamistoon on liittynyt myös muista eläintarhoista siirtyneitä eläinyksilöitä.

Portilla meidät vastaanotti ystävällinen naisihminen, joka kertoi, mistä mikäkin laji oli löydetävissä. "Supikoirat ovat nyt talvihorroksessa" hän kertoi, ja jatkoi: "Mutta karhuneitokaisellamme on tänä vuonna ollut vaikeuksia päästä talviuneen. Se kyllä lepäilee, mutta ei saa unen päästä kiinni."

Lähdimme katsomaan tätä ruskeaa neitokaista, ja totta tosiaan, hän oli hyvin väsyneen näköinen. Silmät lurpahtelivat, pää hetkeksi nousi, ja sitten taas vajosi pahnoille. Uni ei vaan tule, sen väsynyt katse kertoi. Ja miten minä samaistuinkaan siihen. Vaikka itse olen koko elämäni nukkunut hyvin, ovat valvotut yöt viime vuosina käyneet nekin tutuiksi. Kun nukuttaisi niin vietävästi, mutta uni ei vaan tule!

Emme halunneet häiritä nallen uniyrityksiä sen enempää ja lähdimme eteenpäin. Seuraavaksi oli vuorossa villisiat. Niillä ei ollut univaikeuksia. Päin vastoin, nuoret potsit kirmasivat iloisina pitkin suuria pilttuitaan. Yksi halusi kiivetä puuhun:

Vanhemmat siat ottivat elämän rauhallisemmin. Ne tonkivat maata, seurailivat nuorten possujen vilistystä, eikä niitä tuntunut häiritsevän edes uteliaat naakat:

Seuraavaksi oli ihmetyksen aiheena visentti eli Euroopan piisoni. Se on iso eläin se! Mutta yllättävän seurallinen. Kanssamme samaan aikaan visenttiä ihmettelemään tullut nuori mies sai rapsutella visenttia kuonosta. Visentti näytti suorastaan pitävän siitä:

Jyrsijöille oli oma pieni talo, jossa asusteli chinchilla, marsuja, rottia ja hiiriä. Ja otsikossa mainittu deegu.

Kyllä, deegu tai deeku ei olekaan vain helsinkäinen slangisana pultsarille. On olemassa myös pieniä ja vikkeliä deeguja, jotka eivät örise, eivätkä haise pahalle, eivätkä häiritse huudoillaan nelosen ratikassa matkustavia kunnon kansalaisia:

Jyrsijöiden luota lähdimme isojen kissojen suurelle suurelle häkille. Täällä asustivat ilvekset, joita oli vähintään viisi yksilöä.

Portinvartijatäti oli muistuttanut, että kun etsitte ilveksiä häkistä, katsokaa myös puihin, joita oli häkissä runsaasti. Ja puusta bongasimmekin ensimmäisen ilveksen:

Toinen kyyli meitä uteliaan epäluuloisena ison puunoksan takaa:

Hauskoja tupsukorvia nämä isot mirrit, jotka ovat sivumennen sanottuina Viron yleisin petoeläin.

Ilvesten luota jatkamme jälleen eteenpäin, nyt on vuorossa kovasti utelias hirvi, joka nopeasti haluaa ottaa meihin kontaktia. On se hullunkurisen näköinen tyyppi!

Poroja ja peuroja löytyy Elistverestä myös. Peurat ovat meille tuttuja eläimiä, ne viipyilevät Villa Ottilian etupihalla, aitojen takana mielellään syöden vaivalla istuttamiani nuoria puita.

Mutta tällaisia peuroja en kylläkään ole Otepäällä tavannut. Kimmo totesi: niillähän kasvaa kaktukset päästä!

Nyt on jo lähes koko tarha katsottu läpi. Mutta yksi punaturkki on vielä näkemättä, Kettu Repolainen, tuo satujen ovela veikko, joka huijaa vaikka juuston variksen suusta.

Elistveren ketut ovat mielestäni liian pienessä häkissä. Kaikilla muilla eläimillä oli runsaasti ja riittävästi tilaa, mutta ketuilla oli suhteellisen ahtaat elinolosuhteet, mikä näkyikin niiden käytöksessä. Toinen ketuista istui ja luurasi meitä liikumatta ja epäluuloisena häkin takimmaisesta nurkasta. Toinen taas oli valmis jolkottamaan luoksemme, hermostunutta rinkiä tehden.

Vaan kaunis on kettu! Miten ihana sen turkki on. "Sillä on stay-up -sukat" hihkaisi Kimmo ketun nähtyään. Ja niinhän sillä olikin:

Ja miten kaunis katse sillä on, sellainen täydellinen Kettu Repolaisen katse. Luulen, että jos tämä yksilö päästettäisiin takaisin luontoon, se ensi töikseen kävisikin jallittamassa variksia. 

Tällainen oli siis käyntimme Elistveren eläinpuistossa. Mielenkiintoinen ja mukava. Ja mukavammaksi käynnistä teki juuri se, mistä Kersten oli maininnut: kettuja lukuunottamatta kaikilla eläimillä oli riittävän suuret ja isot pilttuut. Myös unettomalla karhulla, vaikka se oli unikolokseen valinnut yhdelle nurkalle rakennetun ja kuusilla suojatun pienen laavun.

Onnellisten tähtien (ja kirkkaan taivaan) alla

Mitä vanhemmaksi käyn, sitä vakuuttuneempi olen siitä, että onnellisuus on mielentila, jota pystyy itse melko hyvin hallitsemaan ja säätelemään, jos niin vain tahtoo. Ja sama pätee onnellisen olon kääntöpuoleen, negatiivisiin tunteisiin. Jurppimiseen, jurnutukseen. Todellisesta masennuksesta en sano mitään.

Puhun tänään siis vain onnellisuudesta.

Onnellisuus ei tule tuonpuoleisesta, se ei tule lottokupongista, eikä se tule huomenna, ensi viikolla tai sitten kun asuntolaina on maksettu, lapset saatettu maailmalle tai eläkevuodet alkavat.

Onnellisuus ei ole mystiikkaa, ei sattumaa eikä tarkoitettu vain harvoille ja valituille, niille sinua kauniimmille, rikkaammille, terveemmille tai tasapainoisemmille ihmisille, joista luet lehdistä tai joista sinulle kerrotaan.

Onni, onnellisuuden tunne tulee siitä, että sinä, juuri sinä itse tunnet itsesi onnelliseksi. Tässä ja juuri nyt. Vaikka vain hetkellisesti. Pysähdyt, katsot ympärillesi ja näet jotain kaunista, ihmeellistä. Auringon nousun, lumikiteen, hymyn, jonka saat yllättäen joltain, joka on sinulle rakas, tai joltain jota et ole koskaan ennen edes tavannut. Vedät jalkaasi lämpimät sukat ja äkkiä on vain hyvä olla. Pieniä juttuja, siitähän tässä on kyse.

Onnellisuus on mahdollista tavoittaa ja kokea, kun lopettaa murehtimisen, vaikka vain hetkellisesti. Kun ajatukset eivät kierrä asuntolainaa, typerää työtä, ilkeää pomoa, liian pientä palkkaa, surkeaa  säätä, kyyläävää naapuria tai huonoa hallitusta.

Onnellisuus ole mikään kaiken kattava tunne, joka kantaa Onnellista Ihmistä läpi elämän kohdusta hautaan. Onnellisuus on hetkellinen tunne, josta kannattaa ottaa kaikki irti. Nautiskella siitä. Mahdollisimman täydellisesti ja pitkään. Kuin tikkaria imisi. Lopuksi jää suuhun vain nuhjuinen tikku, mutta hitsi, olipahan hetken suu täynnä makiaa!

Tässä esipuhe tähän päivään. Päivään, joka sai minut illan lopuksi huokaisemaan: olen minä syntynyt onnellisten tähtien (ja kirkkaan taivaan) alle.

Ja näin tämä päivä meni:

Viime yö meni meillä molemmilla, Kimmolla ja minulla, huonosti. Molemmat kiepuimme sängyssä, vaihdoimme asentoa, kun mitenkään päin ei kummallakaan ollut hyvä olla. Heräilimme muutaman tunnin välein, toisistamme tietämättä. Kimmo nousi ylös jo kello 06.00 ja minä tunti sen jälkeen.

Siinä sitten oltiin keittiössä hiukset takussa ja silmät harottaen ja todettiin, että väsyttää ihan kamalasti, ja kerrankin oltaisiin voitu nukkua töiden puolesta pitkään.

Ulkona oli siniharmaa ilma. Taivas tasapaksun pilviverhon peittämä. Olisi ollut mitä mainioin tilaisuus antaa tilaa jurppimiselle.

Vaan, me päätämme lähteä reissuun! Koska kerran olemme näin varhain ylhäällä. Miksi emme käyttäisi päivää tehdäksemme jotain, mitä emme ole ennen tehneet? Aikaakin kerrankin on.

Päätämme lähteä Elistveren eläinpuistoon, suureen luonnonmukaiseen eläintarhaan, josta ystävämme Kersten oli aiemmin maininnut. On kuulemma mahtava paikka.

Ja äkkiä aamu tuntuukin perin mukavalta, pakkaamme autoon tarvittavat reissuvarusteet eli riittävästi lämmintä päälle, Latte takapenkille ja Tiinalle kamera kouraan.  Ja lähdemme liikkeelle.

Huristamme Tarttoon ja sen läpi. Jatkamme eteenpäin Mustveehen vievää tietä ja kilometri kilometriltä piristymme itsekin. Samaan aikaan alkaa myös taivaan harmaa kate ratkeilla.

Matkan varrella on kyltti: Alatskivi 25 km. Ja hetken mielijohteesta päätämmekin kurvata Alatskiveen. Ja sieltä Ninaan, joka on pieni mutta ihmeellinen vanhauskovaisten kylä Peipsi-järven rannalla. "Ninassa on aina ollut hienoa," ehdotan Kimmolle, "ja ehkä tänäkin vuonna rantaan on pakkautunut ahtojäätä! Ehkä saan jonkun hyvän valokuvankin otettua!"

Ja miten käy!

Kun käännymme Alatskivestä kohti Ninaa taivas aukeaa ja aurinko alkaa paistaa! Tullessamme Ninan kärkeen ja rannalle on Peipsi maalattu sinisillä väreillä, kuorrutettu valkeilla hangilla, joiden pinnalla auringonsäteet tanssivat. Ahtojäät ovat muodostaneet mielettömän upeita kekoja rantaviivan lähelle.

Olen onnesta mykkyrällä. Otan kameran ja alan kuvata. Valokuvatessa olen ehkä onnellisimmillani, ahmin kameran etsimen kautta maisemaa. Tämä on se mitä rakastan kaikkein eniten tällä hetkellä elämässäni, valokuvaus!

Kimmo ja Latte tulevat myös jäälle, ja Latte riemastuu. Mikä riemu on katsella ison Jöllin riehuntaa. Ja taas kamera naksuu:

Kun minä tätä kaikkea kuvaan, tajuan olevani niin onnellinen, että sydämestä puristaa. Aurinko paistaa, Latte ja Kimmo leikkivät keskenään, minulla on kamerani ja maisemat, jotka kiehtovat minua aivan valtavasti.

Onnellisuus, siinä se on, juuri sillä hetkellä. Pienessä Ninan kylässä, Peipsi-järven jäällä. Latten ja Kimmon kanssa. Tämä riittää. Kiitos taivas.

Tunnen  olevani syntynyt onnellisten tähtien (ja kirkkaan taivaan) alle.

---

Jälkikirjoitus: Miten kävi Elistveren eläinpuiston, kävimmekö siellä lainkaan? Jo vain! Mutta siitä tulee huomenna ihan oma juttunsa.

Hyvää ystävänpäivää - pusutelkaa rakkaitanne

Tervehdys kaikki rakkaat ystäväni missä ikinä olettekaan.

On Ystävänpäivä tai Valentine's Day, rakkauden päivä, ja molemmat ovat tietenkin mainioita syitä pusutella rakkaita.

Koska minun ystäväni ovat levinneet vähän joka kantille maapalloa, laitan oheen kuvan jota voitte pusia mielenne mukaan.

Myös Johtokunta toivottaa kaikille ystävilleen hyvää ystävänpäivää.

Iso lipaisu minulta!

T. Latte

Kuldkala 2010 - vielä kultakala polskuttaa Pyhäjärvessä

Eilen pidettiin jälleen vuotuinen kansanjuhla ja pilkkikisa Kuldkala Pyhäjärven jäällä. Ja viime vuoden tapaan olin siellä sitten minäkin.

Kerroin siitä viime vuonna blogissa, joten ketä kiinnostaa, voi lukea aiemman kirjoituksen täältä: Kuldkala 2009

Tänä vuonna oli pitkälti samankaltaiset tunnelmat kuin edellisvuonna. Eli musiikki raikaa, ihmiset ovat hyvällä mielellä, bailaavat järven jäällä ja rantamilla. Pilkkijät ottavat tehtävänsä kuka milläkin vakavuudella, useimmat ovat vain tulleet hauskanpitoon, vaikka mukaan mahtuu myös vakavamielisiä pilkkijöitä. Onhan pääpalkinto, kilo kultaa kuitenkin aika huima palkinto.

Vaan aiempien vuosien tapaan jäi tuo voittokala pyytämättä. Itse asiassa tämän vuoden saalis oli aika heikko. Siihen mennessä kun minä kisasta poistuin oli järvestä nostettu vain yksi ainut merkitty kala.

Ilma oli hieman pöperöinen ja välillä aina lunta tuprahteli sakeammin. Jää oli lumen vuoksi vaikeasti liikuttava vaikka sinne olikin aurattu kävelyteitä. Vettäkin oli jään pinnalla, vaikka itse jääkate olikin vahva. Tiedä sitten mikä sen aiheutti, ilmat ovat kuitenkin koko talven olleet vahvasti pakkasen puolella.

Laitan oheen muutamaisen kuvan. Lisää voi katsella tekemästäni valokuva-albumista.

(Ja kuten aina ennenkin ns. Porta-valokuvagallerian kuvat suurenevat zoom-painikkeesta. Nyt pieninä kuvat olivat jotenkin mitättömän näköisiä, vasta täyskoossa ne alkavat mielestäni saada riittävästi eloa. Galleriassa on toki kuvia pilkistä itsestään, mutta enemmän siellä on näitä tunnelmapaloja yleisestä karnevaalimenosta.)

Lähtölaukaus on pamahtanut ja väki alkaa juosta järvelle kovaa kyytiä

Kalastajat hörppivät rannalla kupposen kuumaa

Kundilla on komea korvakoru.

Pilkkijöitä löytyy joka lähtöön

Mikäs se siellä vilistää!?

Tässä siis muutama kuva kisatunnelmista, lisää löytyy täältä: Kuldkala 2010 -kuvagalleria

Selvä pyy, outo lintu ja muita eksoottisia eläimiä

Oletteko koskaan miettineet miltä näyttää selvä pyy? Tai se kuuluisa outo lintu?

Siitä saatte selvyyden tutustumalla oheiseen valokuvagalleriaan, johon keräsin parhaat otokseni Tallinnan eläintarhan käynniltä: Tallinnan eläintarha helmikuussa 2010

 Malttamattomimmille laitan alle kuvan oudosta linnusta. On se outo!

Tyttäret Tallinnassa - Osa 2

Eilen aloittamani matkakertomus Seijan ja minun kaksipäiväisestä reissusta Tallinnaan jatkuu. On vuoro kirjoittaa Osa 2:

Koittaa seuraava päivä joka sisältää tämän matkan huippuhetket, ainakin minulle.

Maanantai ja tiistai ovat viheliäisiä matkapäiviä turistille siinä mielessä, että kaikki museot ovat silloin kiinni. Niinpä emme pääse lähtemään KUMUun, jonne mielelläni olisin lähtenyt toisenkin kerran, emmekä muihinkaan taidemuseoihin. Mutta kaksi paikkaa on auki viikon jokaisena päivänä: Rocca al Maren ulkoilmamuseo ja Tallinnan eläintarha. Valitsemme matkakohteeksi jälkimmäisen.

Edellisenä päivänä olimme ajelleet paikallisbussilla ja ratikalla. Nyt oli johdinautobussin eli trollikan vuoro. Ja kätevästi hotellin edestä hyppäämme trollikkaan ja keikumme autossa eläintarhalle asti. Trollikan numero on 21 ja pysäkki on Tallinna Zoo.

Eläintarhat ovat mielenkiintoisia tutustumiskohteita. Ja huomaan, vuosi vuodelta ne käyvät yhä mielenkiintoisemmiksi. Yritin tässä oikein miettiä mistä se voisi johtua.

Lapsena kyllä mielelläni kävin Korkeasaaressa, olen aina pitänyt eläimistä, mutta Korkeasaari oli yksi huvitus muiden joukossa. Elämä oli silloin kokonaisuudessaan suuri mysteeri, jota koko eletyn elämän olen yrittänyt ratkaista annetuista vihjeistä.

Lapsena ihmiset olivat mysteeri, miksi he toimivat kuten toimivat. Yhteiskunta ja sen järjestys ja säännöt olivat mysteeri. Mikä on sosiaalista käytöstä, mikä epäsosiaalista? Missä kulkevat yhteiskunnan ja yksilön rajat, mitä on etiikka? Se kaikki piti selvittää. Tekniikka ja kehitys ja tiede ja taide olivat kaikki nekin mysteereitä, joita piti opetella ja tutkia.

Luonto tuntui tuolloin olevan pienin mysteereistä. Luonnon otti jollain lailla itsestään selvyytenä. Luonto oli siinä ympärillä, eläimet, linnut, hyönteiset. Oli niin paljon kaikkea muuta ihmeteltävää, että yksi punapehvapaviaani ei ollut kuin enintään huvittava otus. Ja sittiäinen nyt vain oli sittiäinen ja teki mitä sittiäinen tekee.

Nyt kun osa elämän mysteereistä on ratkennut tai ainakin saanut jonkinlaisen rationaalisen selityksen, on luonto jäänyt mysteereistä suurimmaksi. Luonto elää, se muuttuu, se käsittää kaiken. Vuodenaikojen vaihtelut, kasvun, syntymän, kuoleman ihme. Ja eläimet, osana luontoa kiinnostavat nekin yhä enemmän.

Siksi eläintarhat ovat mielenkiintoisia paikkoja. Olkoonkin, että useissa eläintarhoissa tulee ainakin ajoittain paha mieli. Ei eläimiä ole tarkoitettu elämään häkeissä. Joskus on ilmiselvää, että villieläimet ovat neuroottisia, ne kärsivät siitä, että niiden vapaus on riistetty.

Toisaalta, eläintarhat tai ainakin niistä parhaimmat tekevät nekin omaa arvokasta työtään. Ja onneksi vuosi vuodelta tämä trendi on ollut kasvussa - eläintarhat pyrkivät omalta osaltaan suojelemaan hädänalaisia lajeja. Pelkän sirkushuvin sijasta niillä on tärkeämpi, opetuksellinen funktio. Tai niin ainakin toivon.

Tämä siis esipuheesta. Lähdetään kierrokselle Tallinnan eläintarhaan!

Eläintarhakäynnit liitetään usein kesän huveihin. Syödään jäätelöä ja nautitaan kesäpäivästä ja kierrellään kauniissa maisemissa. Ja katsellaan samalla eläimiä.

Minä suosittelen talvea ja ennen kaikkea alkukevättä vierailuajaksi! Sillä talvella eläimet ovat rauhallisia, uteliaitakin. Kesän katkeamaton yleisövaellus ei eläimiä stressaa, ne ovat hetken aivan omissa oloissaan. Päivän kohokohtia on kun hoitaja tulee niitä syöttämään. Tai kun paikalle ilmestyy outo tyyppi, turisti. Sitä pitää tulla ihan lähelle ihmettelemään.

Jos etsii rauhaa ja hiljaisuutta eläintarhasta, päivä ei olisi voinut olla parempi. Ilma oli hieman harmaa, taivaalta tuprutteli lunta ja olimme Seijan kanssa lähes ainoat asiakkaat koko suuressa tarhassa.

Aloitimme kiertelyn vuohista ja vuorikauriista, noista siroista ja nopsajalkaisista sarvipäistä, joita on niin monen montaa lajia, että en ala tässä kuvien yhteydessä niiden lajimäärityksiä arvailemaan. Joskus, paremmalla ajalla lupaan palata Tallinnan eläintarhaan ja lukea jokaisen lajimäärityskyltinkin tarkkaan. Tällä reissulla minulle riitti se, että jokainen laji oli omanlaisensa, kenellä oli pidemmät, kierteisemmät sarvet, kuka oli nopeampi ja kuka uteliaampi tai ujompi kuin toiset.

Kuvattavaa riitti jo pelkästään näissä pienissä sorkkaeläimissä. Olisin voinut seistä yhden ja ainukaisen aitauksen edessä vaikka kuinka pitkään, eläinten touhuilut,suhtautuminen minuun, toisiinsa, kaikki se oli niin mielenkiintoista. Ja tarjosi paljon paljon tilaisuuksia kuvaukseen.

Tyyppi harrastaa parcouria eli hyppii majan seinää pitkin

Lunta sataa ja huomaan, että Seija jo alkaa pitkästyä. Valokuvaus kun on todistetusti sellainen harrastus minulle, että sen parissa katoaa minulta ajantaju. Ymmärrän myös sen että odottelu on tylsää.

Kamelien luona olen aivan hurmiossa, suuret kyttyräselät lumisateessa. Miten gaga kokonaisuus. Ja kamera käy. Seija olisi jo valmis jatkamaan matkaa, ja niinpä päätämme hajauttaa joukkomme eli kiertää tarhaa molemmat omassa tahdissamme. Ja näin tapahtuu. Loppuajan vaellan valkeassa maisemassa yksikseni, juttelen eläimille ja kuvaan, kuvaan, kuvaan. Ja nautin.

Kamelien luota alan kiertää suurta eläintarhan aluetta sen oikealta reunalta. Seuraa pitkä suora, jonka äärellä on useita tyhjiä aitauksia, eläimet lienevät jossain sisätiloissa. Biisonit kuopivat lunta ja rivi kavioeläimiä, kuin raidattomia seeproja, seisoo järjestelmässä peräpäät minua kohti:

Pitkän käytävän päässä odottavat minua suuret aitaukset täynnä sarvipäitä: vuohia, kauriita, peuroja. Ja nehän ovat suorastaan riemuissaan nähdessään minut. Ensin kirmaavat hetkeksi kauemmaksi, mutta kun seison rauhallisesti paikoillani, uteliaisuus voittaa ja eläimet tulevat minua nuuhkimaan, minulle poseeraamaan.

Paikka sinällään on surrealistinen. Tämä osa eläintarhaa päättyy kaupunkimaisemaan ja tässäpä siis muutama kuva city-sarvipäistä:

Kauriiden ja vuohien ja peurojen luota reitti kiertää vasemmalle ja edessä on jälleen pitkä suora, jonka ympärillä ei näytä olevan sanottavammin elämää. Lunta tuiskuaa ja minä piilotan kameraani takin sisuksiin ettei se aivan tyystin kastuisi.

Sivummalla, kauempana näen joitain rakennuksia. Sinne ei johda tietä, mutta otan riskin ja lähden tarpomaan hangen läpi. Ja kun pääsen perille minua tervehtää häkistään tällainen utelias veikko, joka näyttää kysyvän: "Kukas se sinä olet? Ja miten sinä tänne eksyit?"

Olen saapunut suurten kissaeläinten luokse.

Tiikeri on suorastaan innostunut tulostani, se näyttää hyväntuuliselta, ja tutkii minua yhtä kiinnostuneena kuin minä sitä.

Kun kuvaan Tikrua saapuu paikalle auto ja sen kyydissä on venäläinen televisiokuvausryhmä kera eläintarhan oppaan. Kameramies kuvaa vuoroin Tikrua, vuoroin minua -- olenhan luontokappale se minäkin -- ja harvinaisuus tänä tuiskuisena päivänä eläintarhassa!

Niin, että jos joku sattui eilen näkemään Moskovan television uutislähetyksessä karvareuhkaisen naisen valokuvaamassa Tallinnan eläintarhassa suurta tiikeriä, niin se olin minä!

Tikru vaikutti rauhalliselta ja tyytyväiseltä elämäänsä. Samaa ei voinut sanoa sen naapurisellin kaverista, lumileopardista, joka hermostuneena kierteli aivan liian pientä häkkiään. Se halusi ulos. Takaisin Nepaliin ja Himalajalle, missä se on tottunut elämään korkealla ja yksin.

Puuma ei puhunut mitään, se vain seurasi tilannetta, mikä tyyppi se tuo on?

Suurten kissaeläinten häkit olivat järjestään kaikki liian pieniä, sama oli jääkarhujen laita. Talon seinässä olikin kyltti, jossa kerrottiin että näiden suurten jalojen petoeläinten asumukset ovat seuraava kehityskohde eläintarhassa, rahaa vain on vajaa. Kyltissä etsittiin sponsoreita. Sillä rahastahan aina on kyse.

Ajattelin, että jos olisin kovasti rikas, ottaisin Nepalin lumileopardin suojelukseeni. Kuten isot virolaiset firmat näyttävät tekevän. Vakuutusyhtiöillä ja pankeilla ja ties kenellä on yksi yksittäinen laji tai yksilö, jonka elinolosuhteita he pyrkivät sponsorirahalla tukemaan.

Hauskin sponsorikohde oli tämä (joka ajallisesti ja paikallisesti sattuu nyt hieman väärään kohtaan tarinaa):

Tässä lähikuva harrikkaklubin maskotista:

Mutta palataan jälleen oikeaan järjestykseen, jossa eläintarhaa kiersin.

Suurten kissojen rakennuksen toisessa kyljessä asusti yksinäinen jääkarhu. Iso jöllikkä, jolla ei mennyt hyvin.

Se oli selvästi häiriintynyt, kiersi yhtä ja samaa kehää uudelleen ja uudelleen. Kehä alkoi sen betoniluolasta jonne se hetkeksi katosi. Sieltä se tuli säännöllisesti esiin kuin käkikellon käki, kiersi yhden ja saman lenkin, joka pyyhkäisi kalterien reunaa, aina samassa kohtaa kääntyi takaisin, viskasi päätään sivulle ja palasi betonibunkkeriinsa, josta se hetken kuluttua ilmestyi uudelleen esiin.

Ja tämä rinki toistui ja toistui.

Kerroinko jo ylempänä, että koska koko eläintarhassa ei tuntunut olevan ketään muita kuin minä ja eläimet ja eläintenhoitajat, olin alkanut jutella eläimille. Lumilampaille kerroin, että ne ovat suloisia. Lumessa kyhjöttävälle kengurulle totesin, että ei se tuo ole kengurun elämää. Ja isolle jääkarhu-nallelle juttelin myös: "Tule lähemmäksi, odota hetki, minä otan sinusta valokuvan."

Mutta karhu kiersi ympyrää, kerran se hetkeksi pysähtyi ottamaan minusta vainun:

Ja sitten se jatkoi neuroottista kehäänsä.

Minä siirryin muutama metri häkin reunustaa oikealle ja jäin odottamaan seuraavaa kierrosta. Ja niinhän karhu taas tuli bunkkeristaan ja lähti liikkeelle. Minulla oli kamera jo valmiina, luulin tietäväni minne karhu siitä suuntaa. Vaan sitten tapahtui jotain täysin odottamatonta.

Tuo laiskiaisen tapaan lyllertävä iso nallukka hyökkäsi. Äkkiä se ei ollutkaan hidas lyllerö, vaan valtavan nopea tappaja, joka tuli täyttä vauhtia minua kohti. Meidän välissä oli ehkä metri ja käsittämättömällä nopeudella karhu nousi takajaloilleen ja heittäytyi koko voimallaan häkkinsä kaltereita vasten. Se tahtoi tappaa minut!

Mikä salamannopea adrenaliinisuihke jysähti verenkiertooni. Minä todella pelästyin. Todella todella. Niin pahasti että en saanut otettua vuoden luontokuvaa hetkestä jolloin se hyökkäsi.

Tajusin vain, että tuo tuossa ei ole mikään nalle, ja minun lässytykseni eivät sitä kiinnosta. Se on elävä petoeläin ja meistä ei koskaan tule ystäviä. Me emme ole ravintoketjussa yhteensopivat.

Pitkään se murisi ja mourusi koko komeudessaan ja ensi järkytykseltäni selvittyäni sain sentään otettua karhusta jonkinmoisen pystykuvan:

Mitä sitten tapahtui oli sekin yllättävää. Hyökkäyksen jälkeen karhu piristyi, se kaapaisi suuriin tassuihinsa häkin lattialla olevia leluja, suuren putken ja alkoi pyöritellä sitä. Nappasi hampaisiinsa ja heitteli putkiloa ympäriinsä. Sitten se vieritti putken häkin toiselle reunalle ja nousi sen päälle, ketteränä kuin ballerina:

Olin vaimustusessa, kuten virolaiset sanovat. Innoissani, hengitin lyhyin hengenvedoin, sydän hakkasi. Olin samaan aikaan riemuissani ja kauhuissani, ja ajattelin, että tämä oli taatusti parempaa kuin vaikkapa benji-hyppy.

Jätin sitten jääkarhun omaan rauhaansa ja jatkoin matkaani. Seuraavaksi eteeni tuli Tropical House, joka oli nimensä mukaisesti trooppinen. Kuumaa tropiikin vesihöyryä tihkuva talo höyrysti nopeasti kamerani ja silmälasini ja niinpä en edes yrittänyt kuvata suurta krokotiilia joka lekotteli kallionkielekkeellä.

Trooppisessa talossa oli myös mahtavia makean veden kaloja, kaikissa kirkkaissa sateenkaaren väreissä. Niitäkään en yrittänyt kuvata, olosuhteet olivat niin onnettomat. Lisäksi jo itsekin aloin valua vettä, isossa talvipompassa.

Vaan sitten kohtasin jälleen jotain valtavaa. Tropical Housen takapäässä oli muovipleksillä erotettu simpanssien asumus, jota asutti kolme suurta simpanssia. Ja nyt emme todellakaan puhu Johnny Weissmuellerin taluttamasta herttaisesta pikku Cheetah-simpanssista, vaan suurista suurista apinoista, ihmisen kokoisista.

Kaksi simpansseista otti elämän rauhallisemmin, mutta kolmas riemastui minut nähtyään. Se alkoi roikkua kiipeilyverkoissa ja tehdä elokuvista tuttuja simpanssitemppuja, muikisti huuliaan päästellen UHHUHHH äänteitä. Sitten se nappasi yhdellä pitkällä kädellä kiipeilyverkosta kiinni ja alkoi heilua verkoissa kuin paraskin akrobaatti.

Tämä minun pakko saada kuvattua, pohdin. Ja kaivoin repusta linssiliinan puutteessa flanellipyjamani ja aloin sillä objektiivin linssiä puhdistaa. Yritin kuvata simpanssia, mutta linssi ehti höyrystyä jo ennen kuin sain kameran laukaisuvalmiiksi. Tarkentaminen oli mahdotonta, myös kameran etsin oli täysin huurussa.

Yhden epämääräisen kuvan silti sain otettua, kuin onnen kantamoisena:

Totean kuvauksen mahdottomaksi ja päätän sitten vain ihmetellä tuota notkeaa ja energistä simpanssia. Ei kaikkea tarvitsekaan kuvata, lohdutan itseäni.

Ja sitten taas tapahtuu. En tiedä mikä simpanssia ärsytti, ehkä sen mielestä minun olisi ollut jo aika poistua. Joka tapauksessa, se teki äkkiarvaamattoman tempun ja yhdellä nopealla ponnistuksella se pääsi huimaan ilmalentoon, joka päätyi suoraan päin meitä erottavaa pleksilasia. RYYSSSK. Pleksi rysähti ja tärähti ja niin tärähdin minäkin. Hetki sitten oli jääkarhu rynnännyt kaltereitaan vasten ja nyt heittäytyy valtava apina päin meitä erottavaa seinämää.

Taas takoi Tiinan sydän lujaa.

Mihin ihminen tarvitsee jännityselokuvia ja niiden yllätyksellisiä shokkiefektejä? Kun elävässä elämässä voi saada tämän kaltaisia extreme-tuntemuksia.

Minä sitten pakkasin flanellipyjamani reppuun ja totesin Pahalle Apinalle, että okey, minä lähden. Sorry, että häiritsin. Ja poistuin.

Seuraava tielle sattuva kohde oli iloinen hyljeallas, jossa kiltit lempeäsilmäiset hylkeet ilakoitsivat. Seisoin pitkään altaan reunalla ja totesin, että te ette varmaan halua minua pelotella!

Kuka voi siis väittää, että eläintarhassa olisi talvella tylsää?!!! Herttileijaa miten mielenkiintoista siellä oli. Suorastaan tärisyttävän jännittävää aika ajoin.

Vielä jatkui matkani, vaikka jo hieman aloin minäkin katsella kelloa ja miettiä, minne kauas Seija on tässä ajassa ehtinyt. Ajattelin jo soittaa ja tarkistaa Seijan koordinaatit kun huomasin suurten petolintujen osion. Päätin käydä siellä vain nopeasti pyörähtäen ja sen jälkeen tavoitella matkakumppaniani. Tuskin nyt jotkut linnut kovin kiinnostavia olisivat?

Mutta olivathan ne! Aivan valtavan mielenkiintoisia! Millaisia kenokauloja! Miten suuria! Miten ihmeelliset silmät, nokat niillä olikaan. Ja ne höyhenpeitteet! Ja taas alkoi kamera naksua:

Petolintujen vieressä asustivat ilvekset, ja vaikka jo tuntui, että olisi parasta lähteä tarhasta ulos Seijaa etsimään, pakko oli hetki vielä katsella ilvesten telmimistä.

Yksi iso mirri haluaa vain olla ja nauttia elostaan, kun nuori lajitoveri tulee leikkiin kutsumaan, läiskii isompaa kissaa tassulla päin näköä, kieppuu sen edessä ja kiusaa:

Ilvesten luota lähden kävelemään kohti pääporttia. Vielä yhden lyhykäisen vierailun teen ötökkänäyttelyyn, jossa kaikenväriset koppakuoriaiset ja muut samusirkat temmeltävät. Kuvia en niistä saa, en kunnollisia, valo on hyvin matala mönkijänäyttelyssä.

Ja tähän päättyy käyntini Tallinnan eläintarhassa.

Kuten kirjoitin eilen, lähdimme liikkeelle kuvitellen että Leonardo da Vinci tarjoaa matkallemme sen huippuelämyksen. Hienohan Leonardo oli, mutta ei se kilpaile samassa sarjassa kuin kaltereita vastaan rynnistävä jääkarhu. Sorry Leonardo. Taide on ihanaa, mutta elämän olemassolon taistelu se vasta syöttää adrenaliinia vereen!

Seijan löydän puhelinsoitolla läheisestä kauppakeskuksesta ja lähdemme takaisin Tallinnaan. Trollikka vie meidät Balti Jaamalle eli rautatieasemalle, ja siellä saamme idean: teemmekin matkan Tartoon junalla! Ensimmäinen kerta elämässä molemmille.

Käymme asemalla tarkistamassa junan lähtöajan ja toteamme, että ehdimme mainiosti käydä vielä syömässä ja tehdä pienen kierroksen Vanhassa Kaupungissa. Aurinkokin on alkanut hieman pilkistellä harmaalta taivaalta.

Näin tapahtuu. Ruokailun jälkeen hajoitamme jälleen joukkomme, minä kipuan korkealle näköalatasanteelle ja kuvailen Tallinnan kaupunkikuvaa yläilmoista.

Kiertelen nopeasti Toompeanmäkeä, käyn ihmettelemässä ortodoksista pääkirkkoa

Vaan niin se alkaa tämäkin päivä kääntyä kohti iltaa. Suuntaan siis kohti Balti Jaamaa, missä tapaan Seijan. Hyppäämme Tarton junaan ja köröttelemme sillä kotia kohti.

Junassa kertailemme kokemuksiamme, on ollut aivan mainio reissu.

Kuten olen niin usein sanonut: matkailu avartaa!