Mielenkiintoinen oli seminaari, ei siellä viisasten kiveä keksitty, mutta harvoinpa noissa seminaareissa. Tilastojen valossa paljastui se, minkä me tiesimmekin Villa Ottilian mikromaailman kautta, suomalaisten osuus matkailijoista on kasvussa. Ja matkailijat ovat valmiita käyttämän rahaa, mikäli kokevat saavansa sille vastinetta. Suomalainen matkailija on monitaitoinen, utelias ja vaativainen, mutta hänen vaatimuksensa eivät koske järjetöntä luksusta, vaan hän haluaa että hänet huomioidaan, hänen tarpeisiinsa ja toiveisiinsa vastataan, ja että hän saa riittävästi taustatietoa matkakohteestaan, ennen matkapäätöksen tekoa. Ja että asiat toimivat.
Saimme siis jonkinmoista vakuutusta siitä, että toimintamme Villa Ottiliassa on ollut koko ajan oikean suuntaista. Emme pysty kilpailemaan ***** -hotellien kanssa, mutta pystymme huomioimaan, auttamaan, palvelemaan ja tarjoamaan yksilöllisiä elämyksiä. Ja etukäteistietoa, sitäkin annamme hyvin Ottilian kotisivuilla. Hieman kun siellä jaksaa surffata, löytää sieltä tietoa myös Otepäästä melkoisen määrän.
Se seminaarista. Ehkä palaan aiheeseen uudelleen, jos se ketä kiinnostaa.
Nyt siis muuhun Tallinna-toimintaan:
Seminaari jätti minulle aikaa, kun lopusta hieman lintsasin, tutustua kerrankin yksin ja omalla ajalla Kadriorun puistoon ja jälleen käydä lyhykäisesti lempitaidemuseossani, KUMUssa.
Porukalla on kiva seikkailla uusissa paikoissa. Olen laumaihminen ja sosiaalinenkin. Mutta valokuvaajana olen onnellisin kun saan olla kohteessa yksin ja omassa rauhassa. Jos haluan pysähtyä ja kuvata pitkään vaikkapa pulujen sinipunertavia niskavilloja tai sinisorsan ihmeellistä vihreää päätä, voin sen tehdä, ilman että muu seurue alkaa jo liikehtiä hermostuneesti: mennään jo!
Kadriorun puisto on varmasti hienointa Tallinnaa niin näkymiltään kuin luultavasti hinnoiltaankin. Puistoa reunustavat monet ihanat vanhat talot, jotka ovat, kuten tunnettua, lähellä sydäntäni. Voisin liittää oheen liudan komeita rakennuskuvia, mutta kelvatkoon esimerkiksi vain yksi:
Pidän puistosta myös siksi, että se näyttää tarjoavan tallinnalaisille selvän henkireiän. Nyt talvella, kolme kertaa siellä käytyäni, olen joka kerta nähnyt siellä nuoria ja vanhoja rakastavaisia kulkemassa käsi kädessä lumen reunustamia käytäviä. Äitejä työntelemässä lastenvaunuja. Hiihtäjiä. Koiranulkoiluttajia. Ja kenelläkään ei tunnu Kadriorussa olevan kiire, jokainen kulkee omassa tahdissaan, nauttien rauhaisasta hetkestä muuten niin kiireisessä suurkaupungissa.
Useimmilla penkeillä, lumivallien keskellä, istui huppupäisiä auringonottajia
Kadriorun ylpeys on tietenkin Kadriorun linna, jonne jätin tällä kertaa menemättä:
Jatkoin matkaani linnalta kohti KUMUa, puistoa yhä kierrellen. Ja lumisia näkymiä kuvaten:
Kaunista, idyllistä, hiljaista, rauhallista. Hyvin kadriorumaista, ainakin kuten minä tuon puiston tunnelman aistin.
Vaan jo KUMUa lähestyessäni tapahtuu jotain, joka rikkoo rauhan ja joka tekee päivästäni täydellisen.
Taivaan halkaisee kahden joutsenen äänekäs lento, kaakatus kuuluu kauas hiljaisessa puistossa: ... no niin, nyt ollaan tultu kotiin... kvaak kvaak... mutta oliko tämä nyt oikea reitti, tai edes nopein... hei älä nyt viitsi... eikö ole hienoa että ollaan jo melkein perillä... jäpä jäpä... kvaak kvaak...
Ja äkkiä, siinä ne ovat, ensimmäiset näkemäni paluulennolla olevat joutsenet:
Siirryn puistosta taidemuseoon, ja vaikka näen siellä ihania töitä, ei mikään näky ole taivaalla näkemäni vertainen!
KUMUn taideaarteista ja vierailemastani Viron vaikeat vuodet -osastosta enemmän toisessa kirjoituksessa.
----
Niin ja loppuun vinkki, käyttäkää hyväksi tunnisteita. Tämän viestin lopussa on tunnisteina: kevät, KUMU ja Tallinna. Niistä klikatessa aukeaa alle kaikki sellaiset kirjoitukset, joille olen antanut saman tunnisteen eli jotka käsittelevät samaa aihepiiriä. (Ainoa heikkous, että olen ollut hyvin epäkategorinen tunnisteiden kanssa. Tässä kohtaa on selvästi tarvetta skarppaukseen ja systemaattiseen järjestäytymiseen.)
