Araknofobia ja muut pelot

Eilen kirjoittelin siitä, mihin ihmisillä on kanttia ja pitääkö sitä ylipäätänsä olla. Ja tänään jatkan lyhykäisesti aiheesta, hieman eri kantilta. Eli fobioista.

En tiedä onko fobia edes oikea virallinen tautimääritys atavistiselle pelolle, jolle ei ole pohjaa. Joku pelkää ahtaita paikkoja, toinen korkeita. Kolmas ei suostu astumaan aukioille.

Minä olen koko ikäni pelännyt hämähäkkejä. Enkä osaa selittää pelon taustoja. Muistan että lapsuudessa äitini piti pelkoani silkkana typeryytenä, eihän hämähäkki mitään pahaa kenellekään tee!  Mutta ei auttanut selittelyt, minä vain pelkäsin näitä monijalkaisia hirviöitä niin, että koulun biologiankirjasta jouduin teippaamaan kiinni ne sivut, joilla komeili valokuvia näistä hirvityksistä, etten vahingossa niihin törmäisi.

Sanotaan että fobioista pääsee yli ne kohtaamalla. Tiedä sitten häntä. Itse kuitenkin olen päässyt pelkoni yli, ja jälleen kerran on kiittäminen välillisesti Viron matkailua, tarkemmin Villa Vallattoman ostoa Haapsalussa. Sen ostettuani minulle muistutettiin, että mökeillä on aina hämähäkkejä, eikä siellä ole ketään niitä puolestani siirtämässä sisätiloista ulos. Haluni viettää mökkielämää ylitti pelkoni kohdata hämähäkkejä.

En minä niitä vieläkään rakasta, toisin kuin Kimmo, jonka mielestä kaikki pienet mönkijät ja kipittäjät ovat alati mielenkiintoisia tutkintakohteita. Kimmo näkee niiden toimissa huumoria. Hän nauraa hekottaa kun pieni hämähäkki virittelee mahtipontisen suurta verkkoa puutarhakalusteidemme yli: "On siinä pojalla kunninanhimoiset suunnitelmat!"

En rakasta, mutta en enää pelkääkään. Itse asiassa hämähäkit ovat alkaneet jopa kiehtoa minua - tiettyyn pisteeseen asti. Hämähäkinseittejä inhoan vieläkin yli kaiken enkä suostu niitä puhdistamaan, se työ jää toisille. Ajatus siitä että sotkeuden verkkoon saa minut yhä värisemään inhosta.

Mutta kuten sanottu, en enää pelkää hämähäkkejä, ja siitä olkoon todistuksena alla oleva kuva. Kymmenen vuotta sitten en olisi edes pystynyt katsomaan kuvaa, saati sitä ottamaan.

Olen aika ylpeä itsestäni, tässä asiassa!

Onks kanttii?

Pari päivää sitten kuulin ulkoa outoa pörinää, joka ei tullut päästäni eikä malvapensaista (vrt. aiempi kertomukseni Pörinää päässä ja puussa.) Tämä pörinä tuli taivaalta.

Nappasin kameran ja ryntäsin parvekkeelle ja siellähän virolainen Katto-Kassinen pörräsi taivaankannella. Olin juuri ollut keskusteluissa yhden asiakkaamme kanssa ja asiakaskin tuli parvekkeelle ihmettelemään mitä kuvasin:

"Voi kauheeta" huudahti asiakkaame ja jatkoi: "minusta ei olisi tuohon. Vaikka olen kyllä kuumailmapallolla lentänyt."

Tänään purin kuvia kamerasta ja löysin nämä pari kuvaa ja aloin miettiä asiakkaamme sanoja. Olisiko minusta lentämään oheisella härpättimellä? Tai edes ajelemaan kuumailmapallolla? Mitä uskallan ja mihin minulla on kanttia? Ja pitääkö sitä olla?

Otepäällä on hieno Seikkailupuisto, jonne ohjaamme asiakkaitamme. Pääsääntöisesti väki on innoissaan Seikkailupuistosta palatessaan. He ovat kiipeilleet korkeissa puissa, ajelleet vaijerin varassa ilman halki ja ylittäneet itsensä.

Usein asiakkaamme kysyvät meiltä: "Oletteko itse käyneet Seikkailupuistossa?" ja hämillisenä kerron, että toki olen paikalla käynyt, mutta en ole lähtenyt seikkailemaan. Rykäisen ja mutisen jotain huonoista polvistani...

Totta sekin, että polveni eivät kestä suuria ponnistuksia, ja viimeinen toiveeni olisi polveni rikkoa jonkun yltiöpäisen hankkeen vuoksi. Mutta totta sekin, että minua arvelluttaa lähteä notkumaan vaijerien varaan tai kiikkumaan puiden latvoihin.

Minä olen käynyt iän myötä varovaiseksi. En kärsi korkeanpaikan kammosta, mutta olen alkanut pelata loppuelämääni varman päälle. Saattaisin - ehkä - lähteä ajelemaan taivaalle Katto-Kassisen härpättimellä, jos minulle voitaisiin antaa 100% takuu, ettei se alas tule. Mutta sitähän ei kukaan voi tehdä. Rohkeuteen tai 'kanttiin' kuuluu myös riskinotto.

Minulla ei siis ole kanttia? Vai onko?

Hetki sitten sain puhelun henkilöltä, joka itse suunnitteli omassa elämässään jotain suurta ja uutta. Hän kysyi minulta arviotani hankkeestaan ja minä annoin neuvoja, miten parhaaksi taisin. Puhelun aikana sanoin, että rohkeutta pitää olla, mutta tyhmänrohkea ei pidä olla.

Siis onko 'kantti' tai riskinotto sama kuin rohkeus?

Kerronpa tällaisen tarinan:

Meillä oli viime kesänä vieraana perhe, joka koostui isästä ja äidistä ja kahdesta pontevasta pojasta. Pojat olivat aivan innoissaan ajatuksesta lähteä Seikkailupuistoon ja näin oli kotona jo puhuttu. Vieraamme olivat meillä useamman päivän, mutta Seikkailupuistopäivä tuntui siirtyvän jatkuvasti, poikien harmiksi. Huomasin, että perheen äiti ei ollut ajatuksesta kovinkaan otettu, päin vastoin.

En yleensä puutu asiakkaittemme keskusteluihin saati päätöksiin, vaikka mielelläni neuvoja annankin, jos niitä minulta kysytään, mutta nyt sen tein. Sillä huomasin että vaikka perheen isä ja pojat olivat aivan täpinöissään ajatuksesta lähteä seikkailemaan, perheen äiti ei ollut.

Niinpä siis totesin perheelle, että entäpä jos isä ja pojat lähtevät puistoon kolmeen pekkaan, ja äiti viettää päivän omalla tavalla seikkaillen, vaikkapa Murrumetsässä samoillen.

Ja totesin myös, että on omanlaista rohkeutta olla tekemättä jotain sellaista jota ei oikeastaan halua tehdä. Rohkeutta sanoa ryhmän edessä: ei.

Perhe oikein hätkähti kun eivät itse olleet keksineet yllättävää mutta simppeliä ratkaisua ongelmaansa. Totta tosiaan, eihän kaikkien tarvitse tehdä samaa! Ja näin tehtiin: pojat ja isä lähtivät seikkailemaan Otepään Seikkailupuistoon ja äiti lähti viettämään aikaa samoillen metsissä ja nauttien kirjasta ja kahvihetkestä Pyhäjärven kahvilan tornissa, mistä aukeavat näkymät kaikkiin ilmansuuntiin.

Kaikki palasivat päivän lopuksi retkiltään ja perheen äidillä loistivat tähdet silmissään. Hän oli nauttinut päivästään riemurinnoin. Ja hän totesi: "Olet oikeassa, ei minun tarvitse tehdä asioita joita en halua! Ei ainakaan lomillani! Ja nythän on niin, että en tosiaankaan aio tänäkään kesänä mennä järveen uimaan enkä lukea Sinuhea, enkä aio kantaa siitä mitään huonoa omaatuntoa!"

Rohkeutta on myös sanoa ei. Ja ymmärtää olevansa arvokas yksilö, vaikkei kiepu taivaan kannella, kiipeä K2:lle tai vietä lomiaan Floridan suistomaissa painiskellen alligaattorien kanssa.

Kanttia on monenlaista!

Olisi kiva kuulla mikä on isoin juttu mitä Sinä olet tehnyt!

Nolojen tilanteiden nainen

Muistattehan Mr Beanin, tuon miehen, joka tavan takaa joutui noloihin tilanteisiin. Samaistun häneen aika ajoin vahvasti. Oli aikoja, jolloin tuntui, että omista noloista tilanteistani olisi saanut aikaan kokonaisen tv-sarjan tai ainakin useamman sarjakuvastripin Helsingin Sanomiin.

Tekevälle sattuu ja minähän tunnetusti teen. Teen ensin  ja ajattelen sitten jälkikäteen. Useimmat mr-beanismini ovatkin perua siitä, että ajattelu ja harkinta ovat tulleet ikäänkuin jälkijunassa. Tai sitten olen yrittänyt oikaista, tehdä jotain hieman toisella tavoin kuin mihin on totuttu. Miksi ei asioita voisi tehdä näinkin, olen miettinyt, ja kehitellyt jotain niin nerokasta, että se ei voi päättyä kuin huonosti.

Viime ajat olen onnistunut olla sörssimättä isosti - ennen tätä viikkoa.

Nyt posket punottavat häpeästä ja noloudesta. Eikä edes Mr. Bean -hymy, tiedättehän, sellainen nopea, häkeltynyt ja anteeksipyytävä, taida auttaa.

Kerron mitä tapahtui.

Kävin alkuviikosta uimassa, kuten tapani on, Pilkuse-järvessä. Joka on ihana pieni järvi hieman sivussa kaupungin humusta ja sumusta. Johtuen järven syrjäisestä sijainnista, ei siellä myöskään ole pukukoppeja. Uimapuku on vaihdettava joko auton takana tai metsän siimeksessä tai pienen mökin takana. Ei  tietenkään mikään mahdoton tehtävä sinänsä. Mutta hieman hankalaa kuitenkin.

Niinpä keksinkin, että enpä vaihda uimapukua laisinkaan - vaan vetäisen vain kolmevarttilahkeiset kesähousuni märän uimapuvun päälle ja ajan suoraan kotiin. Kyllähän housut siinä kastuvat, mutta haittanneeko tuo. Sen mikä kesä kastelee, sen se myös kuivaa, pohdin. Ja sanoista tekoihin.

Ja näinhän siinä kävikin. Kesä kuivasi minkä kasteli. Mutta sitä en tiennyt, että kuivuessaan järvivesi jätti  vaaleiden housujen takamukseen selvärajaisen ison märän näköisen läntin, joka näyttää erehdyttävästi siltä, että olisin laskenut housuihini.

Koko kuluneen viikon olen ylpeästi tepastellut näissä kolmevarttihousuissa. Hotellilla tehnyt aamiaista ja esiintynyt asiakkaiden edessä läikkä persuuksissa. Työnnellyt iloisena ostoskärryä paikallisissa marketeissa, kulkenut ihmisten joukossa, käynyt ihmettelemässä triathlon-kisoja monisatapäisen yleisön seassa... suuri läikkä takalistossani.

Taas poskia punottaa...

Ei auta kuin yrittää taikoa kasvoille tuo epätoivon rajamailla taiteileva Mr Bean -hymy ja unohtaa tapahtunut.

Maine kasvaa ainakin kylillä...

Kuvassa (siinä vaiheessa) huoleton Rva Bean on juuri löytänyt oman varpaansa ja iloitsee siitä

Pörinää päässä ja puussa

... tai ainakin pensaassa.

Superhelteet ovat palanneet. Huomiseksi on luvattu +37c astetta Kaakkois-Viroon. Ja kyllä tänäänkin on ollut kuuma.

Lähdin muutamainen tunti sitten ajelemaan päämääränä eräs lutaikko Valga maanteen lähellä, jossa kasvaa lumpeita. Kiertelin hieman siellä ja täällä, lähinnä Vidriken suunnalla ennen lammelle saapumista. Sitten pientä hyppelyä lammen rannalla ja sitten vielä muutamainen näpsy tienvieruksen perinnekukista, eli niistä maantien vaatimattomista koristajista. Ja hiki valui.

Nousin autoon, joka oli lämmennyt suorassa paisteessa saunaa kuumemmaksi. Vesi valui kahta kauheammin.

Aja siinä sitten, kun hiki valuu noroina silmäkuoppiin ja rillit huurtuvat. Ja pää pörisi, ja tuntuu pörisevän vieläkin.

Olisi pitänytkin tyytyä päivän kuvaussaaliiseen aamulta, jolloin kuvailin pörisijöitä malva-pöheikössä.

Tässä näitä nyt on, pöheikössä pörisöijöitä. (Kuvat omistettu Mäntyharjun porukalle, lähinnä Maritalle, joka jaksoi malvapensaitani ihailla.)

Siis tässä pörinää malvoissa:

Taiteilua lehden reunalla

Tyyppi kiertyy

Isot tuntosarvet

Sokerikuorrutettu pörrinkäinen

Kävelyä polvet koukussa

Vilskettä malvan ytimessä

Latte kertoo: Tunarit iskee jälleen

Moikkis eli hojo,

minä tässä taas, Latte. Ajattelin heittää teitä muutamalla rivillä, joiden toivon herättävän myötätuntoa kansan syvissä riveissä.

Asiani koskee Johtokuntaa, eli näitä kahta hömelöä, jotka ovat nostattaneet itsensä laumamme itsevaltiaiksi. Mikä käytännössä tarkoittaa, että minä olen sitten pahnan pohjimmainen taloudessa, joka koostuu kahdesta vääpelistä ja yhdestä alokkaasta. Ja loputtomista sulkeisharjoituksista. Tule tänne, ja hae se, istu ja makaa. Älä sitä ja älä tätä. Ja EI EI EI.

No, koiralla pitää olla rajansa ja sillä pitää olla isäntänsä, ja isäntää on kunnioitettava. Sen ymmärrän. Mutta kyllä sitä kunnioitusta pitäisi mielestäni ansaitakin.

Muistatteko kun kerroin heittoleikistä, joka päättyi siihen, että minulla oli loppupäivä pilalla ja totesin johtokunnasta: Tunarit! Se joka ei ole tarinaa lukenut, voi tehdä sen klikkaamalla vaikkapa tästä.

Luulisi Johtokunnan jotain tästä tapauksesta oppineen. Mutta mitä vielä.

Eilen Johtokunta taas leikitti minua lähes näytösluontoisesti. Meillä oli kylässä hurrrrjan kiva Marita-täti ja vähintäänkin yhtä kiva Juha-setä Suomesta. Ja aina yhtä kunnioitusta herättävä Anne-täti Haapsalusta.

Ja niin siis leikki alkoi: keltaista piippa-siiliä viskottiin takapihalla ja minä tuulen lailla kävin siiliä hakemassa. Kunnes... taas... siili lentää puuhun ja Iskä jää asiaa ihmettelemään:

Iskää saattoi naurattaa, minua ei!

Sinne se meni, taas!

Marita-täti tulee apuun

No sinnehän se siili sitten jäi, puuhun. Eikä ole toistaiseksi sieltä alas tullut. Kyllä jurppii.

Ja jatkan vielä aiheesta. Eli tästä Johtokunnan arvoasemasta.

En väitä että eivät olisi monin tavoin taitaviakin. Osaavat muun muassa ajaa autoa, mikä taito minulta ainakin toistaiseksi uupuu. Ja pari muutakin hyvää temppua hallitsevat. Mutta sen sanon suoraan, että paimenkoirina olisivat kyllä surkeita.

Otetaan nyt esimerkiksi vaikka edellä mainitut Marita-täti, Juha-setä ja Anne-täti, joista kaksi ensimmäistä viihtyivät luonamme lähes viikon, Anne-täti hieman lyhempään.

Minä tein kaikkeni heidän viihtyvyytensä eteen, annoin jakamatonta huomiota kaikille. Kiehnäsin jaloissa ja osallistuin keskusteluihin parhaalla osaamallani tavalla. Tarjosin lelujani leikittäväksi ja lelujen puutteessa toimitin paikalle erinäisiä tikkuja ja oksanpätkiä heiteltäväksi.

Vaan kuinka sitten käy?!!! Juuri kun olen päässyt huokaamasta, että ihanaa, että on tällainen iso hyvä lauma, Johtokunnan ote lipeää, ja lauma hajoaa. Haikeana katsoin parvekkeelta kun Marita-täti ja Juha-setä hyppäsivät autoonsa ja kaappasivat Anne-tädin vielä mukaansa. Ja sinne menivät.

Että se siitä isosta laumasta. Tunarit!

Lisäksi sataa ja äskön jyrisi. Jurppii isosti.

Tamperelaisen Matti Näsän sanoin totean: "Nyt mua ei kyllä huvita yhtää mikään." Ja lähden sängyn alle ukkospäivää viettämään.

Soon moro!

T. Teidän Lattenne

Kaipaatteko sadetta? Kas tässä!

Vieläkö helle piinaa ja sade antaa odottaa itseään? Minulla on tarjota pieni helpotus niille, jotka kaipaavat sadetta!

Kyse on musiikkiesityksestä, jonka esittää slovenialainen kuoro ja joka perustuu Toton tuttuun kappaleeseen Rain in Africa.

Suosittelen!

Siis sateesta nauttimaan klikkaamalla: Rain in Africa

Erityisesti esityksen alku on mielestäni huikea.

Pelto on hieno asia

Ultra Bra -niminen yhtye laulaa että "maailma on asioita pullollaan" ja mainitsee littanaksi asiaksi munakkaan ja pehmeäksi asiaksi töyhdön.

Minä totean puolestani että pelto on hieno asia. Noin valokuvaajan vinkkelistä katsottuna. Se on kuin suuri väripinta, joka vaihtaa sävyjä upeasti auringon ja pilvisyyden mukaan.

Peltoja ihastelin jälleen aiemmin kertomallani Võsu-matkalla, jolloin pysähdyimme hetkeksi Lääne-Virumaalla tuulessa rauhallisesti aaltoilevia peltoja ja niiden värikylläistä ihailemaan. Tai minä ihailin ja kuvasin ja äijät, Kimmo ja Latte, istuivat autossa ja ihmettelivät yhteen mieheen, toisen laulun sanoin, että onko järkee vai ei.

Vaan komeita kuvia sain, varjoista ja valoista pelloilla, ukkosta lupaavista pilvistä ja sinisestä taivaankannesta. Osassa vain pieni otos minun peltosarjastani:

Että on se pelto hieno asia! Vai mitä sanotte?