Kesä alkoi tänään klo 14.29

Kalenteriimme on painettu tämän päivän kohdalle: Suve algus kl 14.29 (käännös: Kesä alkaa klo 14.29). Mistäköhän tuokin kellonaika lasketaan, voi vain ihmetellä. Tänään on joka tapauksessa vuoden pisin päivä ja pohjoisessa ei aurinko laske lainkaan.

Jos tänään piti kesän alkaa, joku oli unohtanut kertoa sen säiden herralle. Vettä on tullut aamusta alkaen.  Aamupäivällä sade oli keveää kuin harso, mutta aika tarkkaan almanakan antaman kellonajan pintaan tipahti taivas sitten niskaan isona harmaana filttinä.

Että sellainen kesäkauden alku.

Kun kotona ei jaksanut istua kuuntelemassa miten sade rummutti ikkunaa lähdin sitten ajelulle lähiseduille. Sade ja usvahan ovat aika dramaattisia kuvauskohteita.

Mukana oli tällä kertaa Olympus SP-560UZ00, sellainen kindermunasta tullut kamera sekin, joka paikkaa Canonia, joka on yhä huollossa (kuulin juuri että kameran emolevy on rikki ja korjaus on kallis.... mur mur)

Näkymää Otepään tieltä matkalla Tarttoon

Pangodinjärvi ja saari

Kortteita Pangodinjärveltä

Elvajoki iloisesti pulputtelee Lustimäen luontopolun reunamalla

Ja lopuksi vielä muutama värikuva muistuttamaan, ettei sateinen päivä kuitenkaan ole pelkästään mustavalkoinen:

Sähköpylväitä Otepään tien reunamalla

Nämäkö ovat nyt virallisen kesän peltoja? Ruskan väreissä!

Joutsen lähtee lentoon alhaalla laaksossa

Eipä näitä kuvia katsellessa uskoisi, että tänään se kesä sitten virallisesti alkoi, ainakin meidän kalenterimme mukaan. Ei paljon naurata, jos se tällaisena jatkuu tästä eteenpäin!

Käsmussa toivomuksia tekemässä

Viime lauantaina, eli syntymäpäivänäni teimme retken Lahemaalle ja Suomenlahden rannalle. Kiertelimme ja katselimme kartanoita, mistä jo aiemmin kerroinkin. Juttua kartanokierroksesta voi lukea myös klikkaamalla tästä.

Matkamme pääkohde ei silti ollut kartanot vaan Käsmun kapteenikylä Suomenlahden rannalla.

Käsmu on monin tavoin mielenkiintoinen paikka, se on vanha suomalais-ruotsalais-virolainen perinteinen merikapteenien kylä, joka nykyisin on perin eläväinen paikka. Sen komeat villat ovat uusittu vimosen päälle ja vanhojen kapteenien villojen viereen on rakennettu toinen toistaan komeampia pytinkejä. -- Jopa liiankin komeita, minun askeettiseen makuuni. Käsmussa ei haise vain merituuli, vaan myös raha.

Silti, Käsmu on tutustumisen arvoinen paikka, jota voin lämpimästi suositella. Siellä pidetään kesäisin monenmoisia musiikkifestivaaleja. Kesäkuussa oli yksi monipäiväinen musiikkifestari ja elokuussa on tulossa toiset kolmepäiväiset laulujuhlat eli Viru Folk-musafestarit.

Käsmun historiasta voi lukea englanninkielellä vaikkapa tästä.


Kuten sanoin, Käsmu on puurakentamisesta ja merenkäynnistä kiinnostuneille mielenkiintoinen kohde. Mutta se ei ole se syy miksi halusin sinne syntymäpäivänäni mennä. Syy on tämä:

Paljon toiveita yhdessä keossa

Sanotaan, että joka tähän kivikasaan lisää kiven ja tekee samalla toiveen, saa toivomansa.

Kävimme Käsmussa vuonna 2002 ja silloin asetin kasaan kiven ja sen mukana toiveen, joka toteutui moninkertaisesti. Olen siis testannut kivikasan: toimii!

Nyt teimme uuden matkan kiville ja minulla oli matkassani kolme toivomusta ja sen mukaisesti kolme kiveä. Heitin ne yksitellen kekoon yrittäen tavoittaa kasan korkeinta huippua, näin kivet ikäänkuin toimivat paremmin, olin päätellyt.

Eräs seurasi toimitusta herkeämättömänä. Se oli pienessä päässään päätellyt, että tämä oli uusi jännä leikki. Kivikasa lieni sen käsitys koirien Juku-Juku- ja Vemppu-Temppu -maasta. Kun viimeinen kivi oli heitetty se säntäsi kuin ohjus kivikasaan kiviä etsimään. Minä kiljuin kasan juurella: "Latte alas! Latte EI! Irti mun toivomuksista!" ja Kimmo yritti nykiä innokasta eläintä alas keolta. Ja minä mielessäni huokailin: tähänkö minun toiveeni ja tulevaisuudensuunnitelmani nyt kaatuivat!

Saatiin poika lopulta kivikasalta alas ja toivomukseni jäivät sinne muhimaan. Nyt jäädään vaan toiveikkaana odottelemaan että milloin nalli napsahtaa, kuten Kummelien arvontalaulussa lauletaan!

Muutama sana vielä Käsmusta.

Vana-Jürin niemenkärki, sen kuuluisat kivikylvöt ja sen rantaviiva ovat jollain tavalla äärimmäisen rauhoittavia. Sen huomasimme jo vuonna 2002. Jo silloin mielessä kävi, että näitä maisemia haluaisin maalata, ja sama ajatus kävi taas mielessä.

  

Valitettavasti minulla oli mukanani vain pieni pokkarini, jolla ei samalla tavoin saa vangituksi Käsmun niemenkärjen maisemia. Mutta tässä pientä viitettä siitä miten hienoa Käsmun Vana-Jürin niemessä on:

Vana-Jürin niemenkärkeä 

Koko perhe nautti siis rantaelämästä, myös Eräs. Kun se oli saatu sabotoimasta minun toivomuksiani, heittäytyi se uusiin toimiin ja alkoi nauttia vesileikeistä täysin rinnoin:

Eräs haluaa ryhtyä vesikoiraksi

Edellisellä käynnillämme Käsmussa, tuona ensimmäisenä yhteisenä kesänämme vuonna 2002, puhuimme että tänne palaamme vielä joskus toiste. Sovimme, että jos ei muuten, niin 10 vuoden kuluttua uusimaan toiveemme.

Otimme nyt hieman varaslähtöä, mutta haitanneeko tuo?

Kartanokierroksella Lääne-Virumaalla

Koittaa jälleen päivä uus. Ja näin on eilen saatettu Victoria avioliiton satamaan Ruotsissa ja Tiina vanhentunut vuodella Virossa, ainakin papereilla.

Toivon että Vickanilla oli hyvä päivä, minulla ainakin oli!

Päivän kunniaksi lähdimme kartanokierrokselle Pohjois-Viroon, tarkemmin sanottuna Lääne-Virumaalle ja Lahemaalle, joka on kuuluisia lukuisista komeista pytingeistään. Matkalla sitten ihmettelimme useampaakin mahtavaa moisiota.

Kamerani, tuo minulle rakas järkkärini, oli huollossa, joten räpsin kuvia sitten pokkari-Ixuksella, mikä tuntui sivumennen sanottuna aika hölmöltä hommalta. Se paras tatsi puuttui kuvauksesta, ja taitaa puuttua kuvistakin.

Tässä kuitenkin muutamainen kartano matkamme varrelta:

Annikveren kartano - saksaksi Annigfer

Kartanoa kunnostetaan ja se on myynnissä

Tapasimme kartanon pihalla sen nykyisen omistajan, joka kutsui meidät kotiinsa, sievään sivurakennkukseen ja esitteli meille korjauksen alla olevaa kartanoa. Hetken jo leikimme ajatuksella, että entäpä jos ryhtyisimma kartanonrouvaksi ja -herraksi, mutta lompakko parahteli takataskussa siihen malliin, että hylkäsimme ajatuksen.

Vaikka kartano on komea ja korjattu ulkoa, on sen korjaus sisältä vielä alkutekijöissään ja veisi aivan kohtuuttomasti kapitaalia. Ei tullut siis Tiinasta kartanonrouvaa.

Tässä kuitenkin hieman tietoa Annikveresta, luntattu Viron kartanoita esittelevästä portaalista:

Ensimmäiset merkinnät Annikveren kartanosta ovat vuodelta 1445. Ennen kartanoiden palauttamista valtiolle vuonna 1919 kuului kartano von Nottbeckien suvulle. Viimeinen omistaja oli  Berthold von Nottbeck.

Matka jatkuu ja lähellä Annikverea sijaitsee yksi Viron kuuluisimmista korjatuista kartanoista: Sagadi

Sagadin kartano - saksaksi Saggad

Kartano on täysin korjattu ja on nykyisin turistien suosima matkailukohde

Sagadin historia on pitkä, alkaen vuodesta 1469 jolloin se kuului Von Risbiter -suvulle. Vuonna 1684 se siirtyi von Fockeille, ja vuonna 1750 rakennutti Ernst von  Fock yksikerroksisen rokokoo-tyylisen päärakennuksen, jonka rakentamisesta vastasi tallinnalainen rakennusmestari Johann NicolausVogel.

1793-95 lisäsi Gideon Ernst von Fock päärakennuken pituutta ja samalla se sai myöhäisbarokkisen ilmeen. Samaan aikaan rakennettiin suuret sivurakennukset, jotka tänä päivänä toimivat hotelli- ja ravintolatiloina:

Vuodesta 1919 lähtien, sen jälkeen kun kartano siirrettiin valtion omistukseen, toimi se kouluna aina vuoteen 1974. Vuonna 1977 alkoi suuri restaurointityö, joka saatiin pääosin valmiiksi 1980-luvun lopussa.

Lähellä Sagadia sijaitsee myös kaksi muuta kuuluisaa ja täysin entisöityä kartanoa. Palmse lienee niistä se kuuluisampi.

Palmse - saksaksi Palms

Palmse lienee Viron tunnetuin ja komein kartano

Palmsenkin historia on pitkä ja alkaa jo keskiajalta, jolloin tiedetään sen kuuluneen Tallinnan sisterssiläiselle Mikaelin nunnaluostarille. Myöhemmin kartano siirtyi von der Pahlen suvulle.

Kaksikerroksinen barokkityyliin rakennettu päärakennus valmistui 1697, mutta se tuhoutui Suuressa Pohjansodassa. Nykyisen ilmeensä kartano on saanut 1782-85 ja on arkkitehti Johann Christian Mohrin käsialaa.

Kartano korjattiin 1970- ja 1980 -luvuilla täydellisesti, ja se on osa Lahemaan kansallispuistoa ja sen omistaa Virumaan museot.

Palmsen viehätys ei perustu vain sen komeaan päärakennukseen. Koko kartanokompleksiin kuuluu suuri joukko sivurakennuksia sekä upea kartanonpuisto lampineen ja huvimajoineen.

Kartanon mailla toimii myös hotelli-ravintola ja sen läheisyydessä on useita kievareita:

Me kävimme aikanaan Kimmon kanssa Palmsessa vuonna 2002, jolloin päärakennusta vielä korjattiin, eikä sinne päässyt. Kiertelimme silloin kartanon maita ja mantuja ja huokailimme menneen maailman tunnelmaa. En muista maksoiko sinne silloin sisään. Nyt kartano on selkeästi matkailunähtävyys ja sisäänpääsyliputkin ovat melko hintavat: 75 kruunua.

Jätimme siis tällä kertaa Palmsen kartanon kiertelyn sikseen ja jatkoimme seuraavaan kohteeseen.

Vihula - saksaksi Viol

Country-club -hotelli sijaitsee Vihulan barokkityylisessä vanhassa kartanossa

Vihulan kartano poikkeaa Palmsesta ja Sagadista siinä, että se ei ole museokäytössä, vaan toimii, kuten se itse mainostaa, country club -tyyppisenä luksushotellina. Nytkin näytti kartanolla olevan kekkerit, joten tyydyimme vain kiertelemään vaivihkaa kartanon mailla.

Hienohan se oli, sivurakennuksiakin oli vaikka kuinka monta, joista osa ravintoloita.  Ja kerrottiinpa kylteissä kartanossa toimivan myös eko-spa -hotelli.

Ja lyhyesti Vihulan historiaa. Kartano mainitaan kirjallisissa lähteissä ensimmäisen kerran vuonna 1501, jolloin se kuului von Lode -suvulle. Sen jälkeen sitä ovat asuttaneet niin von Helffreich- kuin von Schubert  -suvut. Päärakennus valmistui 1880-luvulla.

Tässä näitä pamppisia Lahemaan kartanoita.

Matkan varrelle sattui myös muutamainen hieman vähemmän kruusattu kartano, joiden pihalla kävimme myös pyörähtämässä.

Lasila - saks. Lassila

Lasilan kartanon historia alkaa 1600-luvulla, jolloin se erotettiin Vohnja-kartanon maista. 1900-luvulla asui kartanossa von Baerien perhekunta ja virolainen biologi, tuo kahden kruunun setelissäkin esiintyvä Karl Ernst von Baer, vietti siellä osan lapsuudestaan.

Välillä kartano kuului von Ungern-Sternbergeille ja von Rentelneille. Viimeinen kartanonherra ennen vuoden 1919 kartanoiden lunastamista valtiolle oli Ernst von Renteln.

Neeruti - saksaksi Buxhoewden

Neerutin kartano sijaitsee Kadrinan lähellä, eikä sinne ole minkäänlaista opastusta. Satuimme vain huomaamaan puiden latvojen yli piirtyvän tornin ja lähdimme sen houkuttelemina etsimään mitä tornin alta saattaisi löytyä.

Huokaus - tämä kartano on jo niin huonossa kunnossa, että lieneekö kenelläkään aikaa ja ennen kaikkea rahaa aloittaa korjaus- ja entisöintityöt? Virolaisittain harvinainen jugend-tyylinen kartanorakennus kun on mielestäni muodoiltaan perin kaunis.

Kartano-portaali tietää kertoa Neerutin kartanosta seuraavaa:

Ensimmäinen maininta kartanosta on vuodelta 1412 ja tuolloisen omistajan von Buxhoewdin nimi jäi kartanon saksankieliseksi nimeksi. Liivin sodan jälkeen oli kartano von Nierothien omistuksessa, ja tästä nimetä on lähtöisin kartanon vironkielinen nimi Neeruti. 1900-luvun alusta vuoteen 1919 kuului kartano pietarilaiselle liikemiehelle Eduard von Kirchtenille.

Tällaisia kartanoita tarttui siis kameralle ja löytyi matkamme varrelta. Enemmänkin olisi ollut - aika ajoin silmiimme tarttui tien varrelta ruskeita kylttejä, jotka ohjasivat matkaajaa hieman tuntemattomammillekin moisioille ja herrasväen asuinsijoille.

Ja kartanoita, niitä Virossa todellakin riittää. Lyhyt suomenkielinen esittely Viron kartanokulttuurista löytyy kartano-portaalin alusta. Siihen voi tutustua vaikkapa klikkaamalla tästä.

Victoria, Daniel, Jaana ja minä

Meillä neljällä on jotain yhteistä. Meillä kaikilla on tänään nimittäin juhlapäivä! Onnea siis meille!

Ruotsissa juhlitaan hieman näyttävämmin kuin mitä täällä Virossa, mutta kyllä täälläkin merkkipäivä oli  noteerattu. Pidän erityisesti kortista, joka odotti minua aamulla pöydällä. Sen teksti on: Tänään olet sinä fokuksessa;

Lähdemme tästä pieneen reissuun, joten ei muuta kuin: bailaamisiin!

Isistä

Kaikilla meillä on sellainen: isä. Tai useimmilla. Joku, jonka nimi on syntymätodistuksessa.

Kenelle tämä isukki on kaukaisempi, kenelle läheisempi, Joillekin isä on saattanut olla oman lapsuuden tärkein hahmo ja sitä kautta koko elämän tukipilari.

Isä.

Maistelen sanaa suussani ja mietin miltä se maistuu. Oma isäni on ollut kuolleena yli puolet elämästäni, kauemminkin. Ja ennen kuolemaansakin oli isä minulle vieras. Oli riitoja, oli avioero, oli me lapset, jotka jäimme tyhjyyteen.

Minä olen juuri nyt omassa elämässäni melko suurten asioiden ääressä. Aina olen näin pärjännyt. Ilman apua. Ilman isää. Omiin kykyihini luottaen ja  rakkaaseen avíomieheeni tukeutuen.

Mutta siitä huolimatta, päässäni alkoi jossain vaiheessa soida kappale, Kate Bushin  Cloudbusting.

Ja menin YouTubeen sitä katsomaan. Ja huomasin liikuttuvani kovasti sitä kuunnellessani. Se on jollain lailla niin koskettava tarina. Kate Bush näyttelee kömpelösti mutta Donald Sutherland sitäkin herkemmin.

Että tällainen isäjuttu tällä kertaa.


Klikkaa video nähdäksesi, klikkaa tästä: Pilvien rikkojat

Laskuri tikittää kohti 50.000 lukijaa

Olen seuraillut tämän blogin kävijämääriä laskurin avulla, se löytyy blogin vasemmasta alanurkasta.

Tätä kirjoittaessani se näyttää 49.936 ja koska kävijöitä sivulla on päivittäin sadan molemmin puolin, on hyvinkin mahdollista, että tänään menee rikki käsittämätön pyöreä luku: 50.000.

Se on valtava määrä ihmisiä. Ja se saa minut hämmentymään ja nöyräksi ja tietenkin valtavan iloiseksi.

En itsekään tiennyt mitä aion kirjoittaa kun aloitin blogin pitämisen 2.9.2008. Ensimmäisen kirjoituksen nimi oli: Öljymiestä odottaessani aloitan blogin, mitä Kimmo jaksoi nauraa pitkään. Kaikkea sitä voi öljymiestä odotellessa tehdä.

Taisi kuitenkin olla hyvä että näin tein -- kahdessa vuodessa lukijoiden määrä on kasvanut kuukausi kuukaudelta (itse asiassa laskuri tuli peliin vasta myöhemmin, mutta se nyt on sivuseikka).

Laskurini, tuo Sitemeter laskeskelee myös hieman tilastoja ja kertoo mistä ihmiset sivuilleni tulevat. Sitäkin on mielenkiintoista aika ajoin katsoa. Ehkä puolet kävijöistä on vakilukijoita, ihmisiä, jotka tulevat tieten tahtoen tälle sivustolle. Toinen puoli tulee hakusanojen perusteella. Yleensä ihmiset, jotka hakevat tietoa Virosta ja saavat googlailulle vinkin tästä sivusta.

Vilpittömän nöyränä toivon että molemmat lukijakunnat saavat vastinetta odotuksilleen. Sillä juttuni, sen huomaan kun itse hieman selailen omia tekstejäni takaisinpäin, vaihtelevat hyvinkin perhekeskeisestä tai koirakeskeisestä tai pihakeskeisestä tarinoinnista laajempiin Viro-aiheisiin juttuihin. Yhtenä päivän yhtä, ja toisena toista.

50.000 lukijaa on mielestäni PALJON. Monikymmenkertainen kuin yhden tuntemattoman runokokoelman painos. Luku velvoittaa. Velvoittaa kirjoittamaan lisää, velvoittaa kirjoittamaan paremmin, velvoittaa kirjoittamaan mielenkiintoisesti.

Alussa, kun blogin aloitin, ja ennen kuin minulla oli tuo Sitemeter-laskuri ihmettelin hiljaa itsekseni, lukeeko näitä sivuja kukaan. Sitten alkoi varovainen kommentointi -- ja kuinka mukavaa niitä kommentteja on ollutkin lukea! Kiitos, kiitos, suuri lämmin kiitos kaikille, jotka ovat tekstejä jaksaneet kommentoida!

Jossain vaiheessa liitin blogin yhteyteen lukijapalikan, tai mikä sen nimi virallisesti onkaan. Eli mahdollisuuden omalla nimellä, nimimerkillä ja / tai pienellä thumbnail-kuvalla ilmoittautua julkisesti blogin lukijaksi. Ajattelin, että tuleekohan ketään, vaan tuli ja tulee!

Että minä rakastan jokaista pientä neliötä blogin vasemmassa yläreunassa! Minun kaverini! ajattelen kun avaan blogin ja aloitan kirjoittamaan. Neliöidenkin määrä on viime vuoden ja viime kuukausien aikana kasvanut. En ole osannut, muistanut kaikkia uusia lukijoita edes kiittää, teen sen nyt! (Ainoa heikkous että yksi blogini vanhimmista lukijoista, Maris, on thumbnailillaan siirtynyt seuraavalle sivulle, kun ei enää mahdu tähän 4 x 4 -kuvasarjaan. En osaa laajentaa sitä niin että kaikki 17 lukijaa, Maris mukaanluettuna mahtuisivat etusiville - osaako joku neuvoa?!)

Yksi vakiolukijoistani ja kommentoijistani, Marjattah, armoitettu taiteilija ja pitkän uran taiteen opettajana tehnyt, muistuttaa minua aika ajoin, lähinnä taiteen tekemisestä puhuttaessa, että lopulta vain oma ajatus, oma maku, oma valinta kantaa taiteilijaa eteenpäin. Hyvä taideteos syntyy omassa päässä, omien valintojen pohjalta, ei toisia mielistelemällä.

Ja samoin ymmärtäisin hyvän blogikirjoituksen myös syntyvän: ei vastauksena sille, mitä muut odottavat, vaan omana itsenäisenä tuotoksena.

Olen toisaalta myös sitä mieltä, että otsikko velvoittaa. Jos blogini nimi on: Suomalaisena Virossa, tulee tarinoiden jollain lailla istua tämän otsikon alle. Siksi en ole tänne - muutamia horjahduksia lukuunottamatta - kertonut omista ajatuksistani vaikkapa Matti Vanhasen lautakuormasta tai muista aiheeseen liittymättömistä ajatuksistani.

Eli näillä eväillä aion jatkaa eteenpäin. Kirjoitan ja kuvaan ja yritän olla jollain lailla mielenkiintoinen ja koherentti. Kertoa miltä tuntuu olla suomalainen - minä - Virossa.

Ja  - last but not least - eli lopuksi tärkein:

KIITOS KAIKILLE LUKIJOILLENI!!! Kiitos niille, jotka jaksavat kommentoida, mutta yhtä lailla kiitos niille hiljaisille lukijoilleni, jotka jaksavat sivuja selata ja tarinoita lukea, kommentoimatta.

Paljon rakkaita terveisiä kaikille

teidän Tiinanne


PS: Ja loppukirjoituksessahan tulee aina se painavin asia -- jos kaikki menee nappiinsa ja jos Luoja suo, voin luvata, että pian tähän blogiin tulee aivan uutta potkua, uusien kuvioiden myötä....  Suuria asioita on tapahtumassa....  Pysykää kanavilla!

Võsu on my mind

Pari päivää sitten tehtiin retki Suomenlahdelle. Haluttiin kuulla merta ja sen huminaa. Ja haluttiin nähdä millainen on pieni Võsun kauppala. Olimme jostain saaneet päähämme, että se on hieno.

Se oli.

Võsu sijaitsee Käsmun  lahden poukamassa, ja se on jotain ihan outoa ja ihmeellistä kokonaisuudessaan. Satukylä, täynnä pitsivilloja, ihmeellisiä kauniita rakennuksia, ja merenrantaa, korjaan hiekkarantaa yli 3 kilometriä.

Täällä sitä mieli lepäsi ja ajatus lensi. Sisämaan pölyt tulivat kertaheitolla tuuletettua.

Isoäiti lepäsi kaksospoikien kanssa rantahiekalla, vaikka päivä oli tuulinen, ja luki pojille satuja. Minulla ei ole lapsia, eikä sen myötä lapsenlapsia, mutta jos olisi, juuri näin haluaisin heidän kanssa viettää kesäpäivää:

Käsmun lahdenpoukaman särkillä lepäilivät myös lokit. Muut ottivat elämän aika rauhallisesti, vaan yksi halusi pientä snackia merestä:

Vergin rannalla, lähellä Võsua, kasvoi minulle täysin vieraita kasveja. Kuin hiirenvirnan ja lupiinin sekoitelmia:

Kuka tunnistaa?

Palatakseni vielä Võsuun - se oli ihmeellinen paikka, niin idyllinen ja kaunis, rauhallinen ja herttaisa. Ja kaikki ne talot, joita Võsussa oli. Tällaista huvila-arkkitehtuuria en ole nähnyt muualla Virossa. Narva-Jõesuussa on joskus saattanut olla samanlaista, mutta se kaikki on tuhoutunut. Sen sijaan Võsusta löytyi kokonainen pieni huvilayhteisö ja monen monta taloa, jonka äärellä olisi voinut seistä ja vain ihastuksesta huokailla.

Kaunein kaikista - tämä on tietenkin täysin subjektiivinen mielipide - on tämä ihana satulinna meren äärellä:

Leikin mielikuvitusleikkiä: miltä tuntuisi asua tässä satulinnassa, johon kuuluu jatkuvasti meren kohina? Jos tornissa olisi ateljeeni, syntyisikö siellä tauluja, joihin tarttuisi meren ääni?

Saahan ihminen unelmoida, saahan?