Mustavalkomaanantain #80 haaste: Tunteita

Yksi kuva, neljä tunnetilaa

Tässä tällainen kokeilu, jolla pyrin selvittämään sitä miten me valokuvaa katsomme, ja miten paljon kuvan kontrastit, filtterit ja tummuus vaikuttavat tulkintaamme kohteesta.

Muita mustavalkoisia tunteita löytyy täältä: Mustavalkomaanantai

Isistä

Kaikilla meillä on sellainen: isä. Tai useimmilla. Joku, jonka nimi on syntymätodistuksessa.

Kenelle tämä isukki on kaukaisempi, kenelle läheisempi, Joillekin isä on saattanut olla oman lapsuuden tärkein hahmo ja sitä kautta koko elämän tukipilari.

Isä.

Maistelen sanaa suussani ja mietin miltä se maistuu. Oma isäni on ollut kuolleena yli puolet elämästäni, kauemminkin. Ja ennen kuolemaansakin oli isä minulle vieras. Oli riitoja, oli avioero, oli me lapset, jotka jäimme tyhjyyteen.

Minä olen juuri nyt omassa elämässäni melko suurten asioiden ääressä. Aina olen näin pärjännyt. Ilman apua. Ilman isää. Omiin kykyihini luottaen ja  rakkaaseen avíomieheeni tukeutuen.

Mutta siitä huolimatta, päässäni alkoi jossain vaiheessa soida kappale, Kate Bushin  Cloudbusting.

Ja menin YouTubeen sitä katsomaan. Ja huomasin liikuttuvani kovasti sitä kuunnellessani. Se on jollain lailla niin koskettava tarina. Kate Bush näyttelee kömpelösti mutta Donald Sutherland sitäkin herkemmin.

Että tällainen isäjuttu tällä kertaa.


Klikkaa video nähdäksesi, klikkaa tästä: Pilvien rikkojat

Lunta sitä riitää

Kyllä meitä on tänä talvena lumella siunattu. Sitä valkeaa höttöä tulee ja tulee, päivät pääksytysten.

Eilen aamulla oli ilma varsinaista pöperöä, vaikka iltapäivällä jo aurinkokin suostui paistelemaan. Tässä kuitenkin näkymiä aamulta:

Erästä eli J.Ölliä ei lumentulo haittaa. Heppu kun on sellainen joka sään koira. Se vain ihmetytti poikaa, että kun piti sisään päästä parin terävän haukahduksen jälkeen, jotka markkeeravat ovikellon soittoa, ei ovi auennutkaan heti, vaan Mamma vaan mustalla laitteella sojotteli ikkunan läpi.

Mitäpä tällaisina tuiskupäivinä voi tehdä? Ulos ei hirvittävästi tee mieli. Minä yritin eilen hieman luoda tunnelmaa pienellä valoinstallaatiolla:

Että tällaisia tunnelmia täältä tällä kertaa.

Päivän kuva: Nuhakuume

Jussi pyysi aiemmin minusta omakuvaa. No tuossa se on. Kuumetta +37,8 c ja nenä vuotaa.

Olen ollut yllättävänkin terve viimeiset vuodet, jos ei kaikkea yleistä kremppaa lasketa. Mutta flunssaa en ole aikoihin sairastunut. Joten kai sen oli aikakin jo tulla.

Pari päivää on mennyt köhien, nenää niistäen ja lihassäryistä kärsien. Ja tietenkin yliherkkänä huokaillen.

Aamulla, kun en jaksanut enää nukkuakaan, enkä toisaalta halunnut osallistua asiakkaiden aamiaisen valmistukseen pöpöjeni takia, katsoin telkkarista koko perheen elokuvan: Kuinka pelastin presidentin.

Tarinan keskiössä oli pieni poika, joka osaa puhua eläinten kanssa.

Ollessaan ulkoilemassa sanavalmiin Bo-koiransa kanssa puistossa he törmäävät saksanpaimenkoiraan, joka paljastaa heille vieraan vallan kansalaisten ikävän suunnitelman salamurhata Amerikan presidentti.

Poika sekä uskolliset karvaiset ystävänsä, Bo-koira ja Nellie-kissa ryhtyvät siis estämään salamurhaa. Aikuiset eivät tietenkään usko poikaa, vaan leimaavat tämän väitteet koirien puheista häiriintyneisyydeksi. Käynti lastenpsykiatrilla johtaa siihen, että paikalle kutsutaan rankkuri, joka telkeää kotieläimet häkkeihin ja vie ne pois. Poika jää pihamaalle katsomaan kuinka rankkurin auto katoaa näköpiiristä, Bo ja Nellie surullisina takaikkunasta katsoen. "Be strong, Max!" huutaa Bo-koira viimeiseksi sanoikseen otoksessa.

Miten tämä liitttyy flunssaan? Täten: kuume tekee ainakin minusta yliherkän, ja tämä laskelmoidun tunteellinen kohtaus räjäytti pankin. Nyt tarvittiin nenäliinoja muuhunkin kuin jatkuvasti vuotavan nenän niistämiseen.

BYYYYYYÄÄÄÄÄÄÄÄH! minä itkua väänsin telkkarin ääressä. BYYYYYÄÄÄÄÄÄH! Bo ja Nellie!

Ai että teki höpöö.

Mikään ei tee parempaa kuin itkeä sydämensä kyllyydestä jollekin, joka koskettaa, mutta jolla ei ole mitään tekemistä oman arkielämän kanssa.

Jos ei olisi näin viheliäinen olo voisi tästä flunssasta jollain lailla nauttiakin. Saa olla hyvällä omallatunnolla täysin mitääntekemätön. Posselikin (heh) on tänään ollut poikkeuksellisen huomaavainen. Tarjoillut kuumaa mehua ja myötätuntoa.

Vieläköhän telkusta tulisi jotain yltiöpehmeää ja liikuttavaa, jonka ääressä voisi kyynelehtiä? Nyt olisi Pieni talo Preerialla -sarjan kaikki tuotantokaudet yksissä kansissa poikaa. Sellaista osaa ei sarjassa varmaan ollutkaan, jonka ääressä en olisi ainakin yhtä pientä kyyneltä tirauttanut, ja tämä siis ilman flunssaakin.

Lähden tutkimaan videovarastojani. Muistaakseni minulla on jossain englantilainen lastenelokuva Tarka-saukosta, joka perustuu Henry Williamsonin 1927 kirjoittamaan kirjaan: Tarka and His Joyful Water-Life and Death in the Country of the Two Rivers .

Sitä ennen täytynee käydä hakemassa kaupasta tukkupakkaus nenäliinoja.

*lähtee vetistelemään*