Yksin Italiassa, osa 6: Pizzaveljet

Tapahtunut tähän mennessä: Tiina on saapunut vihdoinkin hotellille, saanut nettiyhteyden, tutustunut Giorgioon. On aika lähteä syömään. Ja siitä sitten kaupungille

Ei gourmet-matka

Nyt minun täytyy tuottaa pettymys niille lukijoille, jotka odottavat matkakertomukseni sisältävän runsaasti ruokapostauksia. Minun tutkimusmatkani Italiaan ei ollut tutkimusmatka peston ja pastan saloihin. Siihen oli kaksi tärkeää syytä.

Ensimmäinen syy oli tiukka matkabudjetti. Italia ei ole suoranaisesti mitenkään halpa maa. Ei tosin sen kalliimpi kuin Suomi. Mutta huomattavasti kalliimpi kuin Viro.

Olin sallinut itselleni lähes kuukauden pituisen matkan, ja voidakseni sen toteuttaa olin kiristänyt päiväbudjetin hyvinkin tiukaksi. Olin päättänyt että en tulisi kuluttamaan rahaa Italiassa sen enempää kuin mitä kotona kuluttaisin. Jo hotellit ja matkustaminen tulisivat haukkaamaan ison siivun matkakassasta. Kalliisiin ravintolaillallisiin ei minulla yksinkertaisesti ollut varaa. Mitä perustarpeiden yli päiväbudjetista jäi rahaa yli, sen sijoitin mieluummin vaikkapa museolippuihin. Olin myös varautunut siihen, että jossain vaiheessa matkaa saattaa syntyä ylimääräisiä kuluja. Ehkä minun jossain vaiheessa tarvitsisi tilata vaikkapa taksi.  Ehkä jotain muuta ennalta-arvaamatonta tapahtuisi.

Toinen, ja itse asiassa paljon tärkeämpi syy oli se, että ruokailu ravintoloissa, erityisesti Italiassa, on hyvin sosiaalinen tapahtuma. Ihmiset, perheet, ystävät ja seurueet kerääntyvät ilta illan jälkeen katuravintoloihin, sulautuvat illan pehmeään valoon, syövät ja juovat.  Keskustelevat ja kinastelevat. Nauravat ja vitsailevat tai parhaimmassa tapauksessa uppoutuvat toinen toistensa silmiin, rakkauden virratessa suonissa kuin hyvä toskanalainen viini.

Minä tiesin että tuntisin itseni hyvin yksinäiseksi ja kiusaantuneeksi astuessani ravintolaan ja vallatessani itselleni yhden pöydän, jonka ääreen voisi istahtaa useampikin ihminen. Olisin yksinäinen nainen. Kummajainen. Vähän sellainen säälittävä. Sitä en halunnut.

Niinpä ruokailuni oli yleensä nälän tappamista. Mutta se ei tarkoittanut kuitenkaan että minun olisi tarvinnut ruuan laadusta tinkiä. Piti vain löytää oikeat paikat. Ja tapahtuipa sellainenkin ihme, että palatessani kotiin oli painoni pudonnut muutamaisen kilon. Ruokaa vain pakon sanelemana ja paljon liikuntaa - siinä se.

Oma kantis löytyy heti ensimmäisenä päivänä

Hotel Ponte Bianco sijaitsee Monteverdessä, siistillä asuinalueella, jossa turisteja ei paljoakaan näe. Niinpä Monteverdessä on myös vähän ravintoloita, ja ne joita sieltä löytyy ovat paikallisten suosimia. Turisti  on siellä kummajainen. Eikä ole laisinkaan varmaa että henkilökunta puhuu englantia edes auttavasti.

Oma kantaravintolani, jos ravintolaksi sitä voi kutsua,  löytyi läheltä hotellia. Se oli pieni pizzaputka, lähinnä kioski, jota pidettiin yllä yhden perheen voimin. Kaksi veljeä vuorottelivat tiskin takana ja yksi serkkupoika toimitti Vespallaan puhelintilauksia lähitienoville. Sisällä ei tuoleja ollut, putkan edessä oli muutamainen muovinen pöytä ja tuoli, joihin oli mahdollista istahtaa pizzaansa nakertamaan.

Valikoima oli silti ruhtinaallinen. Kioskin sisällä vitriinin takana oli päivästä riippuen 6-10 erilaista suurta pizzalevyä. Asiakas sitten kertoi mistä levyistä halusi minkäkin suuruisen palan. Pizzaveli leikkasi palaset saksilla, punnitsi ja heitti pieneksi hetkeksi pizzauuniin lämpenemään. Ateria tarjoiltiin voipaperipalan päällä, ei veitsiä tai haarukoita. Niin simppeliä. Ja niin hyvää!

Ensimmäinen ateriani pizzaveljien luona ensimmäisenä Rooma-päivänäni. Kokonaisuus; 4 pizzapalaa ja 66 cl Peroni-olutta kustansivat 3.80 €. Vertailun vuoksi kerrottakoon että 40 cl hanaolutta Trasteveren keskustorilla maksoi 7 €. 

Itse asiassa pizzaveljet olivat osa kolmen pikkuliikeyrityksen kokonaisuutta. Pizzerian yhdellä puolella oli pieni puoti, alimentari, josta sai lähes mitä vaan. Juustoja, viinejä, vessapaperia, shampoota ja hammastahnaa. Puotia piti vanha herttainen mies, joka vietti yleensä aikaansa kauppansa ulkopuolella, tuolissa istuen ja maailman menoa katsellen. Pizzaveljien toisella puolella oli Snack Bar, jolla oli muutamainen ihan oikea metallinen pöytä ja tuoli baarinsa edessä. Pizzaveljet avasivat kioskinsa puoliltapäivin mutta Snack Bar oli auki aamusta alkaen.

Ja niin tästä kolminaisuudesta tuli minulle hyvinkin tuttu ensimmäisen Rooma-viikkoni aikana. Aamulla kävin Snack Barissa aamiaisella, kuppi caffè lattea ja paikan päällä valmistettu kolmioleipä, jonka tuorejuusto ja kinkku suorastaan sulivat kielen päälle. Päivällä tai alkuillasta kävin pizzaveljien luona maistelemassa aina erilaisia pizzapaloja, ja illalla,  hotellille vetäytyessäni kävin vielä vanhan papan puodissa ostamassa murkinaa yön hiukopalaksi. Juustoja ja suolakeksejä. Ja jos oikein hulvattomaksi ryhdyin, niiden kyytipojaksi pullon hyvää ja halpaa punaviiniä.

Niin simppeliä. Niin hyvää.

Mutta eteenpäin tarinassa. Olemme yhä ensimmäisessä päivässä Roomassa. Olen saanut itseni ravittua. Hyvä ruoka, parempi mieli.  Nyt on aika lähteä katsomaan miten fiinimpi väki aterioi Trasteveressä. Ja sehän onkin sitten jo uuden kirjoituksen paikka.