Yksin Italiassa, osa 11: Villa Borghesen Galleria ja Bernini

Edellinen tarinani jätti minut Villa Borghesen gallerian ulko-ovelle. On aika siirtyä sisälle. Kello on 14.00 ja se tarkoittaa että minut ja 799 muuta päästetään galleriaan sisälle kahdeksi tunniksi. (Edellisessä osassa selvitin tätä käytäntöä laajemminkin.)

Ensin muutama sana itse galleriasta ja sen historiasta. Gallerian taideaarteet keräsi ja Villa Borghesen palatsin suunnittelun ja rakentamisen laittoi alkuunsa kardinaali nimeltään Scipione Borghese. (1.9.1577- 2.10.1633).

Palatsin rakensi arkkitehti Flaminio Ponzio, joka käytti ohjenuoranaan Scipione Borghesen itse laatimia luonnoksia. Palatsista oli määrä tulle Scipione Borghesen villa suburbana, eli silloisen Rooman reunamalla sijaitseva juhlalokaali, suoranainen hippahuvila.  Kardinaali oli myös vastuussa ja suunnitteli koko puiston joka villaa tulisi ympäröimään.

Kardinaali Scipione oli häikäilemätön mies, paavi Paavali V:n siskonpoika, jolla oli omana aikanaan valtaa määrättömästi. Scipione oli maalari Caravaggion ja kuvanveistäjä Berninin mesenaatti, joskin tarina kertoo että Scipione hyödynsi juopotteluun ja väkivaltaan taipuvaista Caravaggiota sumeilematta ja lunasti aikansa yhden suurimman taiteilijan teokset naurettavan edullisen hintaan.

Kardinaali Scipione Borghese Berninin tulkitsemana

Jälkipolvet kuitenkin kiittävät Scipionea siitä, että hän jätti jälkeensä ainutlaatuisen taidekokoelman, joka käsittää Caravaggion ja Berninin ohella renessanssin ja barokin suurimpia nimiä: Rafaello, Ghirlandaio, Michelangelo, Tizian, vain muutamia mainitakseni.

Kello tulee 14.00 ja pääsen palatsiin sisälle. Se häikäisee minut jo sellaisenaan. Kultaa ja loistoa maasta kattoon. Katot ovat itsessään huikeita taideteoksia - niskat vääränä niitä ihmettelen. Jokainen senttimetri lattioista, seinistä ja katoista on käsityötaiteen, kuvaamataiteen ja veistotaiteen mestarinäytteitä.

Kattojen ylenpalttisia maalauksia

Roomalainen soturi ja hevosensa syöksyvät ulos katonrajasta

Kolmiulotteiset maalaukset kannattelevat kattoa erehdyttävästi veistoksilta näyttäen

Pluto ja Proserpinan raiskaus

Olen kaikesta Villa Borghesessa näkemästäni ällistynyt. Ensin silmät hyppelevät kuin päämäärättömät hiiret yksityiskohdasta toiseen, lattian mosaiikeista kattojen käsittämättömiin maalauksiin. Miten mieletöntä, miten ylenpalttista, miten upeaa.

Mutta sitten näen ensimmäisen Gian Lorenzo Berninin veistoksen, Proserpinan raiskaus, ja sen jälkeen mikään muu ei näytä paljon miltään, ei kultaukset ja kattojen tai seinien ylenmääräinen koristelu. Minut valtaa mieletön tunnekuohu, kuten on vallannut tuhansia jos ei miljoonia ihmisiä, jotka ovat nähneet tämän teoksen.

Bernini oli vain 24-vuotias tämän veistäessään. Työ kertoo nerokkuudesta ja taidosta ja elämyksestä joka siirtyy liikkeeseen. Kylmä marmori muuttuu pehmeäksi lihaksi. Liike kiertää koko veistosta, se on jokaisesta kulmasta eri näköinen. Pluton kädet uppoavat Proserpinan reiteen ja vyötäröön. Proserpina pyrkii ylöspäin, marmorikyynelten virratessa  poskilla toisen käden pyrkiessä kohti vapautta.

Proserpina taistelee Pluton käsissä.

Minusta on tullut äkkiä suuri Berninin arvostaja. Yleensä taidegallerioissa kun huomioni on kiinnittynyt enemmän maalauksiin kuin veistoksiin, jotka olen kokenut jollain lailla kylminä. Nyt olen kääntänyt kertaheitolla kelkkani - veistotaide on, kuten Michelangelo sanoi, taiteilijoiden kuningaslaji.

Matka Villa Borghesen galleriassa jatkuu. Seuraa toinen toistaan ylellisempiä huoneita, ja lisää Berniniä. Olen niin täpinöissäni, että hyvä että en tärise.

Apollo ja Daphne

Tarinan mukaan Apollo, onnistuneen taistelun jälkeen itsetuntonsa uhossa pilkkaa Erosta, tuota siivekästä jousimiestä ja väittää että Eroksen kyky ampua nuolia ei ole läheskään Apollon vertainen. Eros päättää osoittaa Apollolle kykynsä ja ampuu kultaan kastetun rakkauden nuolen Apollon sydämeen. Sen seurauksena Apollo rakastuu huumaavasti nymfi Daphneen ja pyrkii saamaan tämän omakseen vaikka väkivalloin. Daphne kuitenkin on vannonut olevansa neitsyt koko ikänsä, Artemis-jumalattaren tapaan (joka sivumennen sanottuna on Apollon sisko). Kun Apollo tavoittelee Daphnea, muuttuu neitokainen isänsä (jumala Peneus) avustuksella laakeripuuksi.

(Monimutkaiset sukulaissuhteet ja niiden väliset rakkauskuviot eivät ole siis vain nykypäivän omaisuutta - nämä kreikkalaiset legendat monimutkaisine juonikäänteineen olivat renessanssin ajalla jälleen suosittuja erityisesti kuvaamataiteen aiheistossa.)

Ja miten herkästi Bernini tämän tarinan hakkaakaan marmoriin.

Daphne alkaa hiljalleen muuttua laakeripuuksi

Berninin David (suom. Daavid, Raamatun kertomuksesta Daavid ja Goljat)

Michelangelon David-patsaan sanotaan olevan maailman kuuluisin ja kaunein patsas. Bernini kuvaa samaa miestä, valmiina sinkoamaan linkonsa kohti Goljattia aivan eri tavoin. Siinä missä Michelangelon David  on mietteliäs ja rauhallinen ja pitelee linkoa olallaan tyynenä, Berninin David on täynnä liikettä, voimaa, tunnetta ja ennen muuta päättäväisyyttä.

Minun pisteeni menevät Berninille luvuin 1-6. Sorry Michelangelo. Aina ei voi voittaa. Niin kilpailuhenkinen kuin taidehistoria kertoo sinun olleen.

Matka jatkuu, lisää Berninin teoksia, my heart so full. Kakkoskerroksessa on enemmän tauluja. Caravaggiota, Tiziania, Rafaelloa. Vaellan kuvalta toiselle, voimakkaassa tunnekuohussa. Taide, taide! Miten ihanaa se voi ollakaan!

Museossa kulkee myös taideoppaita joiden vanavedessä kulkee aina parikymmenpäinen lauma turisteja. Kun he pelmahtavat jonkun merkkiteoksen eteen, on aivan turha enää kuvitella näkevänsä taulusta yhtään mitään. Kehitän tekniikan. Etenen kahden ryhmän välissä. Kun yksi häviää, minulle tulee tilaa tutkia teosta ensin rauhassa. Jään sitten odottelemaan ja kun seuraava opas saapuu, asetun jonnekin taka-alalle, mutta kuitenkin kuuloetäisyyden päähän ja kuuntelen mitä taideopas taulusta kertoo. Jos juttu tuntuu hyvältä, kuuntelen sitä pidempään. Mutta aina kaikkoan paikalta ennen kuin massa taas liikkuu seuraavaan huoneeseen.

Niinpä opin jälleen lisää Rafaellosta ja Tizianista. Renessanssin arvomaailmasta ja taitelijoiden elämästä. Paljon olin jo ennen matkaa kuitenkin itsekin tehnyt taustatutkimusta, kuten vaikka Caravaggiosta ja tämän hurjasta elämäntavasta, johon kuului väkivalta ja murha ja juopottelu oleellisesti.

Caravaggion maalus: Daavid ja Goljatin pää

Caravaggio käytti irtileikatun Goljatin pään mallina itseään. Tämä lienee yksi maailman hurjimmista taiteilijoiden omakuvista, No hurja oli Caravaggiokin.

Vain kaksi tuntia voi Villa Borghesen galleriassa viettää. Mutta ne olivat yhdet elämäni parhaista kaksituntisista. Kun galleriasta sukelsin ulos päivänvaloon olin kuin valaistunut. Olin innoissani, riemuissani ja onnellinen. Tämä reissu tosiaan kannatti!

Äkkiä huomaan olevani myös aivan äärettömän väsynyt, niin henkisesti kuin fyysisesti. Löydän portin jonka kautta pääsen ulos puistosta. En olisi mitenkään jaksanut talsia takaisin samaa reittiä jota olin tullut. Minulla ei ole pienintäkään käsitystä siitä missä nyt olen, mutta sillä ei ole väliä. Kadulla on pieni kahviputka, jonka sivulla on yksi pöytä ja tuoli mihin voi istahtaa. Tilaan kahvin. En voi sille mitään että kaikesta väsymyksestä huolimatta olen niin kovin onnellinen että on lähes mahdotonta lopettaa hymyilemistä.

Kahviputkan ylläpitäjä ottaa meikästä kuvan. Onnellinen on ilme. Onnellinen on nainen.

Kahvit juotuani olen valmis jatkamaan matkaa. Täytyy etsiä bussi- tai ratikkayhteys. Jonnekin. Onneksi matkassani on seitsemän päivän matkalippu joka sallii minulle mielin määrin matkustusta Rooman sisällä ja hieman sen ulkopuolellakin.

Löydän raitiovaunupysäkin, linja on numero 3. Kun raitsikka kolkottelee paikalle hyppään siihen. Ei mitään väliä minne se menee. Jossain vaiheessa on pakko tulla vastaan jotain tuttua ja voin sitten vaihtaa kulkuvälinettä. Ja niin istun raitiovaunussa tunnin verran, istun vain ja katson mitä ikkunoiden takana viilettää. Colosseum menee ohi. Tuolla näkyy akveduktia. Ihmisiä nousee raitiovaunuun ja poistuu sieltä. Minulla on ihanan hälläväliä fiilis. Päätän että kun raitiovaunu tulee päätepysäkille, poistun siitä ja selvitän sitten missä olen. Kunhan nyt istun ja kerään voimiani.

Raitiovaunu kolmonen saapuu reilun tunnin verran matkattuaan tuttuun paikkaan eli Pyramidille. Sinne mistä olin metromatkani aloittanut. Hyppään siitä ulos. Etsin bussi 719:n ja jatkan sillä takaisin Monteverdeen.

Illalla tuhisee Ponte Biancon pikkuhuoneessa yksi hyvin väsynyt mutta onnellinen taidetutkimusmatkaaja. Hieno päivä!