Yksin Italiassa, osa 6: Pizzaveljet

Tapahtunut tähän mennessä: Tiina on saapunut vihdoinkin hotellille, saanut nettiyhteyden, tutustunut Giorgioon. On aika lähteä syömään. Ja siitä sitten kaupungille

Ei gourmet-matka

Nyt minun täytyy tuottaa pettymys niille lukijoille, jotka odottavat matkakertomukseni sisältävän runsaasti ruokapostauksia. Minun tutkimusmatkani Italiaan ei ollut tutkimusmatka peston ja pastan saloihin. Siihen oli kaksi tärkeää syytä.

Ensimmäinen syy oli tiukka matkabudjetti. Italia ei ole suoranaisesti mitenkään halpa maa. Ei tosin sen kalliimpi kuin Suomi. Mutta huomattavasti kalliimpi kuin Viro.

Olin sallinut itselleni lähes kuukauden pituisen matkan, ja voidakseni sen toteuttaa olin kiristänyt päiväbudjetin hyvinkin tiukaksi. Olin päättänyt että en tulisi kuluttamaan rahaa Italiassa sen enempää kuin mitä kotona kuluttaisin. Jo hotellit ja matkustaminen tulisivat haukkaamaan ison siivun matkakassasta. Kalliisiin ravintolaillallisiin ei minulla yksinkertaisesti ollut varaa. Mitä perustarpeiden yli päiväbudjetista jäi rahaa yli, sen sijoitin mieluummin vaikkapa museolippuihin. Olin myös varautunut siihen, että jossain vaiheessa matkaa saattaa syntyä ylimääräisiä kuluja. Ehkä minun jossain vaiheessa tarvitsisi tilata vaikkapa taksi.  Ehkä jotain muuta ennalta-arvaamatonta tapahtuisi.

Toinen, ja itse asiassa paljon tärkeämpi syy oli se, että ruokailu ravintoloissa, erityisesti Italiassa, on hyvin sosiaalinen tapahtuma. Ihmiset, perheet, ystävät ja seurueet kerääntyvät ilta illan jälkeen katuravintoloihin, sulautuvat illan pehmeään valoon, syövät ja juovat.  Keskustelevat ja kinastelevat. Nauravat ja vitsailevat tai parhaimmassa tapauksessa uppoutuvat toinen toistensa silmiin, rakkauden virratessa suonissa kuin hyvä toskanalainen viini.

Minä tiesin että tuntisin itseni hyvin yksinäiseksi ja kiusaantuneeksi astuessani ravintolaan ja vallatessani itselleni yhden pöydän, jonka ääreen voisi istahtaa useampikin ihminen. Olisin yksinäinen nainen. Kummajainen. Vähän sellainen säälittävä. Sitä en halunnut.

Niinpä ruokailuni oli yleensä nälän tappamista. Mutta se ei tarkoittanut kuitenkaan että minun olisi tarvinnut ruuan laadusta tinkiä. Piti vain löytää oikeat paikat. Ja tapahtuipa sellainenkin ihme, että palatessani kotiin oli painoni pudonnut muutamaisen kilon. Ruokaa vain pakon sanelemana ja paljon liikuntaa - siinä se.

Oma kantis löytyy heti ensimmäisenä päivänä

Hotel Ponte Bianco sijaitsee Monteverdessä, siistillä asuinalueella, jossa turisteja ei paljoakaan näe. Niinpä Monteverdessä on myös vähän ravintoloita, ja ne joita sieltä löytyy ovat paikallisten suosimia. Turisti  on siellä kummajainen. Eikä ole laisinkaan varmaa että henkilökunta puhuu englantia edes auttavasti.

Oma kantaravintolani, jos ravintolaksi sitä voi kutsua,  löytyi läheltä hotellia. Se oli pieni pizzaputka, lähinnä kioski, jota pidettiin yllä yhden perheen voimin. Kaksi veljeä vuorottelivat tiskin takana ja yksi serkkupoika toimitti Vespallaan puhelintilauksia lähitienoville. Sisällä ei tuoleja ollut, putkan edessä oli muutamainen muovinen pöytä ja tuoli, joihin oli mahdollista istahtaa pizzaansa nakertamaan.

Valikoima oli silti ruhtinaallinen. Kioskin sisällä vitriinin takana oli päivästä riippuen 6-10 erilaista suurta pizzalevyä. Asiakas sitten kertoi mistä levyistä halusi minkäkin suuruisen palan. Pizzaveli leikkasi palaset saksilla, punnitsi ja heitti pieneksi hetkeksi pizzauuniin lämpenemään. Ateria tarjoiltiin voipaperipalan päällä, ei veitsiä tai haarukoita. Niin simppeliä. Ja niin hyvää!

Ensimmäinen ateriani pizzaveljien luona ensimmäisenä Rooma-päivänäni. Kokonaisuus; 4 pizzapalaa ja 66 cl Peroni-olutta kustansivat 3.80 €. Vertailun vuoksi kerrottakoon että 40 cl hanaolutta Trasteveren keskustorilla maksoi 7 €. 

Itse asiassa pizzaveljet olivat osa kolmen pikkuliikeyrityksen kokonaisuutta. Pizzerian yhdellä puolella oli pieni puoti, alimentari, josta sai lähes mitä vaan. Juustoja, viinejä, vessapaperia, shampoota ja hammastahnaa. Puotia piti vanha herttainen mies, joka vietti yleensä aikaansa kauppansa ulkopuolella, tuolissa istuen ja maailman menoa katsellen. Pizzaveljien toisella puolella oli Snack Bar, jolla oli muutamainen ihan oikea metallinen pöytä ja tuoli baarinsa edessä. Pizzaveljet avasivat kioskinsa puoliltapäivin mutta Snack Bar oli auki aamusta alkaen.

Ja niin tästä kolminaisuudesta tuli minulle hyvinkin tuttu ensimmäisen Rooma-viikkoni aikana. Aamulla kävin Snack Barissa aamiaisella, kuppi caffè lattea ja paikan päällä valmistettu kolmioleipä, jonka tuorejuusto ja kinkku suorastaan sulivat kielen päälle. Päivällä tai alkuillasta kävin pizzaveljien luona maistelemassa aina erilaisia pizzapaloja, ja illalla,  hotellille vetäytyessäni kävin vielä vanhan papan puodissa ostamassa murkinaa yön hiukopalaksi. Juustoja ja suolakeksejä. Ja jos oikein hulvattomaksi ryhdyin, niiden kyytipojaksi pullon hyvää ja halpaa punaviiniä.

Niin simppeliä. Niin hyvää.

Mutta eteenpäin tarinassa. Olemme yhä ensimmäisessä päivässä Roomassa. Olen saanut itseni ravittua. Hyvä ruoka, parempi mieli.  Nyt on aika lähteä katsomaan miten fiinimpi väki aterioi Trasteveressä. Ja sehän onkin sitten jo uuden kirjoituksen paikka.

Ruokaraportti Krakovasta

Mitä syödä Krakovassa ja millä hinnalla? Siinäpä kysymys, joka saattaa uteliasta Krakovan-matkaajaa kiinnostaa. Minä vastaan. Mitä vaan. Kaikkea löytyy ja mielestäni suhteellisen tai jopa hyvinkin edullisesti. Jopa Viron hintoihin verrattuna. Mutta Virossa onkin hinnat nousseet viime kuukausina huimaa vauhtia, valitettavasti.

Ruokapaikkoja on kaikkialla, mutta erityisesti niitä on kerääntynyt niin Vanhankaupungin alueelle kuin Kazimierziin. On italialaista, ranskalaista, juutalaista, puolalaista ja thaimaalaista keittiötä, vain joitain mainitakseni. Ja tietenkin myös McDonalds niille, jotka arvostavat amerikkalaista kulinarismia.

Me valitsimme ruokapaikamme aika satunnaisesti - yleensä menimme syömään kun nälkä iski ja silloin valitsimme paikan joka näytti miellyttävältä ulospäin ja jonka ruokalista vaikutti hyvältä. Emmekä koskaan pettyneet, mutta kerran pari yllätyimme todella positiivisesti.

Jos jotain erityisen eksoottista tai Krakovalle ominaista pitäisi kertoa ruokapuolelta, sanoisin että kymmenet jos ei sadat pienet ruokakioskit, joissa myydään yleensä sekä kebabia että pitkiä lämpimiä patonginpuolikkaita. Tuotteen nimi on: zapiekanki. Ja kyseinen leivänpötkylä syödään sitten liikkeessä. Vähän samaan tapaan kuin amerikkalaiset juovat Starbuck-kahvinsa aina liikkeessä. Meikäläiselle maalaishiirelle aika käsittämätöntä.

Kuvan kioskissa zapiekanki maksaa 6 zlotya eli n. 1.40 €

Kun kerran tämän syö-ja-hölkkää -tavan panimme merkille, osui sen jälkeen silmiin jatkuvasti erilaisia pontevasti eteneviä ihmisryhmiä, seurueita tai yksinäisiä kulkijoita, jotka vauhtiaan hiljentämättä pistelivät pitkää kuumaa patonkia poskeensa. Me emme paljon leipää harrasta, emmekä hölkkääkään, joten meiltä jäi tämä marssi-ja-mussuta -herkku kokematta.

Tässä muutamia otoksia ruokailuistamme.

Ensimmäinen on Kazimierzissä, ensimmäisenä iltanamme siellä. Aurinko paistoi kauniisti vegeravintolan terassille ja ajatuksena oli  vain hetkeksi istahtaa alas laskevasta auringonlaskusta nauttimaan, mutta sitten iski pieni nälkä. Ja pian edessä oli grillattua camembert´ia (minä) ja perunapannukakkuja (Kimmo). Koko hoito kera lasillisen olutta ja viiniä maksoi 59 zlotya eli n. 13,70 €.

Hyvä ruoka, parempi mieli, uumoilee Kimmo vegeravintolan terassilla.

Camembert-kiekko oli ehjä pöytään tullessaan, minä ehdin siihen jo viillon tehdä ennen kuin muistin ottaa siitä kuvan.

Kalleimman, mutta yhtä lailla parhaimman aterian söimme italialaisessa Portofino-ravintolassa Kazimierzissä. Ihastuin ravintolan ulkoasuun, hieman nuhjuiseen kivitaloon piazzalla. Talon ulkoseiniin oli maalattu kulinaristisia frescoja italialaiseen tyyliin.

Kimmolla on aivan oma erityinen ilme aina kun tilaus on tehty ja odotettavissa on jotain hyvää. Sitä on mukava katsoa. Tässä odotellaan ankanmaksaa ja viikuna-chutneyta tulevaksi Portofinon terassilla.

Koska ilta on aavistuksen kylmä, siirrymme pääruuan ajaksi Portofinon sisätiloihin Kimmo on saanut alkuruuan ja odottaa nyt pääruokaa. Ja taas tuo ilme! Maisk, maisk!

Tämä cheesecake itsessään on riittävä syy palata Krakovaan vielä uudelleen.

Portofinossa söimme siis alkuruuaksi molemmat ankanmaksaa ja viikunoita ja oli hyvää, aivan äärettömän hyvää. Pääruokana oli Kimmolla vasikanfile metsäsienikastikkeen kera, minulla oli vasikankieltä. Ja jälkiruokana minulla taivaallinen suussa sananmukaisesti sulava cheesecake ja Kimmolla lämmin omenapiirakka ja jäätelöä. Juomana olutta ja viiniä. Ja koko ateria maksoi 216 zlotya eli n. 50 € - ja oli sen väärti.

Schindler-päivänä eksyimme entisen ghetton kaduille ja matkan varrelle jäi pizzeria, josta kantautui kadulle aivan uskomattoman hyvät tuoksut. Ei auttanut kuin lyödä jarrut pohjaan ja istua alas. Kannatti. Vaikka paikka oli hieman levoton, terassi oli koko lailla liikennöidyn kadun varrella, oli pizzat parhaat mitä olemme eläissämme syöneet. Kaksi pizzaa, viini ja olut yhteensä 62 zlotya eli 14,40 €.

Aivan erinomaiset pizzat vanhan gheton alueella eli Podgórzen kaupungiosassa.

Tässä vielä nälkä kaihertaa massua, mutta ei kauaa!

Tässä siis pientä ruokaraporttia ja hintoja. Halvemmallakin olisi varmasti selvinnyt, mutta kerrankos sitä ulkomaille päästyään syö hyvin. Sillä onhan se niin että sotaväki marssii vatsallaan ja niin tekivät pienet maalaishiiretkin suuressa ja ihmeellisessä Krakovan kaupungissa.

Haasteellisia ruokia

Sain Vallattomalta mummelilta haasteen. Listata piti viisi inhokkiruokaa, ruokaa, jotka jäävät lautaselle tai joiden syöminen on vaikeaa.

Kuten Vallaton mummeli omassa blogissaan kirjoitti omalta kohdaltaan, sama meininki täälläkin: mitään erityisiä inhokkeja ei ole, siis olen suhteellisen kaikkiruokainen. Tietenkin joistain ruuista pidän enemmän kuin toisista.

Mutta kun hieman päälakeani rapsuttelin, niin aika nopeasti nämä viisi sapunkaista pulpahtivat mieleen.

Ja näin siis vastasin Mummelille:


1. Puurot, paitsi riisipuuro. Ajatus kelmua keräävästä liisterinkaltaisesta mönjästä ei herätä meikäläisen sylkirauhasia.

2. Berliininmunkki - jos se on sen niminen. Siis munkki, jonka päällä on vaaleanpunaista sokerikuorrutetta. Ensinnäkin en pidä munkeista muutenkaan, sellaista lohdutonta rasvassa käristettyä pullaa. Mutta tuo punainen sokerinen pinta saa salamannopeasti miettimään, mitä se tekee hampaille. Hampaat pureutuvat sokerimassaan ja selkäpiissä vihloo: tuntuu että hampaat sulavat samointein siihen My Little Ponyn väriseen sokerikuorrutukseen.

3. Möttönen. Siis grillituote jota myytiin ainakin minun nuoruudessani Helsingin rautatieasemalla. Lihapiirakan karmaiseva jättiversio, joka on uitettu rasvaan niin että kahden haukkapalan jälkeen kitalaki on kitattu rasvalla. Seuraavanakin päivänä vielä vatsan syvyyksistä nousee ylös traanilta maistuvia röyhtäyksiä. Aivot ovat Möttösen syönnin jälkeen vähintäin kaksi päivää siestalla.

4. Marenki - sama sokerikammo niiden kohdalla kuin berliininmunkeissa. Ajatus siitä, miten sokeri jauhautuu hampaissa puruksi ja pienet hammaspeikot tanssivat villeinä kuin hulluksi tulleet dervishit, saa minut hyppäämään myös tämän herkun ohi.

5. Voiko kokkelipiimän laskea ruuaksi? Jos voi, niin se on siinä. Minulla on myös maitoon perin herkkä suhde. Maito on ihanaa, sitä voisin juoda litrakaupalla. Mutta sen pitää olla raikasta. Pienikin pilaantuneisuuden häivähdys ja alkaa etoa. Puhumattakaan jos jääkaappiin on unohtunut maitopurkki loman ajaksi ja sitä sitten kaadan vessanpyttyyn, kokkareita ja kamala haju, yööök.

En halua edes tietää onko kokkelipiimä hyvää, se vain tuo mieleen pilaantuneen maidon ja se riittää pitämään sen ikiajoiksi inhokkien listalla.


Mummelille tiedoksi: olen syönyt siankorvia, ne ovat ihan yleinen snack täkäläisissä ravintoloissa. Ja voin kertoa, ne eivät maistu yhtikäs miltään. Ne tarjoillaan aina vahvan dippikastikkeen kanssa. Ei niitä syödessä mikään muu maistukkaan kuin se dippi.

Josta tulee mieleen riisikakut ja tippaleivät. Kummatkin minusta täysin turhia tuotteita -- ainakin makunsa puolesta. Niin on kuin styroksia pureskelisi. Eivät siis inhokkeja, mutta eivät saa minua huutamaan jippppiitäkään.

Ja mainitsenpa tämänkin vielä, kun mieleen tuli: suhteeni kanaan on sama kuin suhteeni Meryl Streepiin. En ole kummankaan ihailija. Eli en ehdoin tahdoin valitse katsottavaksi elokuvaa, jossa ko. daami esiintyy. Sama juttu kanaruokien kanssa, jos tarjolla on muuta, valitsen sen. Mutta kun kuitenkin aika ajoin Meryl-rouva esiintyy elokuvissa, hämmästyn kuinka hyvä näyttelijä se on. Ja sama juttu kanaruokien kanssa. Kun sitten saan kanaa eteeni olen useasti hämmästynyt kuinka hyvää se onkaan.

Mutta suhteeni Meryliin ja kanaan pysyy silti samana. Epäluuloista on vaikea päästä eroon.

---

No nyt olen siis Vallattoman mummelin haasteeseen vastannut, ja heitän haasteen eteenpäin, ketään sen erityisemmin yksilöimättä. Paitsi: OnuKoo. Tahdon tietää OnuKoon inhokkiruuat. Siankamara varmastikaan ei ole yksi niistä? :-) Koskas taas grillataan?

Ja mielelläni kuulen myös muiden inhokeista. Nyt siis miettimään kuvottavia asioita.