Yksin Italiassa, osa 4: Sähellystä

Tämä on viimeinen kuulutus Air Balticin lennolle  BT631 Tallinnasta Riikaan kello 07.40. Matkustajia pyydetään siirtymään välittömästi portille 11.

Sähellystä Tallinnan kentällä

Koittaa lähdön aamu. Herätys on 04.10. Aivan liian aikaisin. Viimeiset pari yötä olemme viettäneet Võsulla, josta on Tallinnan lentokentälle huomattavasti lyhyempi matka kuin mitä Otepäältä. Ja edellisenä iltana ei uni tullut silmään kun piti vielä kerran käydä läpi matkatavaroita ja papereita. Nukkunut olen ehkä pari tuntia.

Pimeässä Viron yössä ajamme tyhjää moottoritietä kohti Tallinnaa. Jännittää ja väsyttää samanaikaisesti. On viimeiset hetket käydä läpi vielä yksityiskohtia Kimmon kanssa siitä mitä pitää kotona muistaa tai tehdä poissaollessani. Kuukausi on pitkä aika, sinä aikana lankeaa maksuja ja lainoja. Asiakasposti täytyy tarkistaa päivittäin, verot maksaa, sähkölukemat muistaa ottaa. On niin monta asiaa joista pitäisi vielä muistuttaa, mutta ei vaan jaksa ajatella. Minua jännittää niin että aivot kieltäytyvät toimimasta. Istun lamaantuneena kuin perunasäkki pimeässä autossa. Tuntuu kuin olisin menossa teuraalle. Tuntuu että muutaman tunnin kuluttua minut katkaistaan napanuorasta ja singotaan tuhon tielle tuntemattomaan. Ei tämän lähdön tältä pitänyt tuntua.

Ajatus suostuu askaroimaan vain yhden asian parissa. En tiedä onko minulla voimassaolevaa matkavakuutusta. Mielestäni olin sellaisen ottanut matkatavaroille Air Balticin varauksen yhteydessä mutta muutama päivä aiemmin sitä tarkistaessani huomasin ettei siitä ole missään papereissa minkäänlaista mainintaa. Kotivakuutuksemme pitäisi sisältää jonkinlaisen henkilö- ja matkavakuutuksen, mutta sekään ei selviä mistään selaamistamme papereista. Olemme soitelleet ja kirjoitelleet parin päivän ajan niin vakuutusasiamiehellemme kuin Air Balticiin, asiasta sen suurempaa selvyyttä saamatta. Sähköposteihin ei vastata. Palvelunumerosta ei saa palvelua. Vakuutusasiamiehemme lupaa palata asiaan, sitä koskaan tekemättä. Väsyneenä mietin: muista vaihtaa vakuutusyhtiötä kotiin palattuasi.

Olimme sopineet, että koska vara ei venettä kaada, otan matkatavaravakuutuksen kentältä. Olkoon sitten vaikka tuplavakuutus, mutta olenpahan ainakin vakuutettu. Se ei onnistu. Kun lopulta löydän automaatin joka väittää myyvänsä vakuutuksia, en saa laitetta toimimaan. Naputtelen hermostuneena kosketusnäyttöä ja yritän ymmärtää vironkielistä lakitekstiä. Eikö tämä rakkine osaa englantia?! Laite on valmis tarjoamaan minulle kotivakuutusta ja autovakuutusta, kaskolla tai ilman, mutta matkavakuutus ei onnistu. Laite väittää että se pitäisi ottaa 14 vuorokautta ennen matkan alkua. Tekisi mieli huutaa: Ei voi olla totta! Miksi minä haluaisin ottaa lentokentällä kotivakuutuksen?!! Minä olen lähdössä matkalle!!!

Juoksentelen lentokentällä sinne ja tänne apua etsien, kukaan ei osaa neuvoa. Ei edes sitä kenen puoleen minun pitäisi ongelmani kanssa kääntyä. Ketään ei kiinnosta minun huoleni tippaakaan. Kaikilla on kiire tehdä jotain muuta. Palaan takaisin laitteelle jonka ruudulla loistavat yhä henkilötietoni ja luottokorttini numero,  enkä saa niitä sieltä poistettua. Missä tässä masinassa on delete-näppäin?! Back-näppäin? Go to home page -näppäin? Pakkohan sen on jossain olla. Kello käy, olen niin turhautunut että voisin itkeä. Tekisi mieli potkia rakkinetta tai nyppäistä piuha seinästä. Näpytän ja näpytän ruutua ja kone ilmoittaa running running running. Juuri kun kuulen viimeisen kuulutuksen lennolle BT631 tietoni lopulta häviävät ruudulta. Mutta matkavakuutusta minulla ei ole. Tunnen itseni, paitsi suojattomaksi, hyvin hyvin tyhmäksi.

Miksi en soittanut Kimmolle ja kysynyt apua? No siksi, ettei minulla ollut puhelinta. Tai oli, mutta puhelimessa ei ollut SIM-korttia. Tätäkin oltiin pohdittu pitkään - mitä tehdä puhelimen kanssa, johon tulevat kaikki mahdolliset asiakassoitot. En voi niitä ottaa vastaan reissussa, pitää yllä varauskirjaa. Hankimme siis viidentoista euron halpiskännykän johon asensimme firman puhelimen SIM-kortin ja jätimme sen Kimmon huostaan. Minä otin mukaani vain vanhan kännykän kuoret. "Ostat sitten heti Fiumicinon kentältä Roomasta uuden kortin", Kimmo ohjeisti minua ennen lähtöä. "Tuskin sinä puhelinta kuitenkaan tarvitset lennon tai vaihdon aikana. Tarkistin netistä että kentältä löytyy Telecom Italian toimipiste."

Niin minä sitten astuin koneeseen ilman vakuutusta ja ilman puhelinta, varmana siitä että matkalaukkuni ovat jo matkalla Honoluluun. Ja jos eivät ole, ne minulta heti riistetään kun jalkani Italian maaperälle asetan.

Kone nousee ilmaan, Kimmo jää kentälle. Tiedän, että jossain lasien takana mies seisoo ja katsoo koneen nousua. Ehkä heiluttaa. Painan nenän kylmään ikkunaan, katson kuinka lentokenttärakennus pienenee ja pienenee kunnes katoaa ja ajattelen: "No nyt olet yksin, kuten halusit. Onko kivaa?"

Riiassa vaihto sujui vaikeuksitta, vielä muutama tunti koneessa ja olisin perillä. Hei kaikki Italian taskuvarkaat, murhamiehet ja ryövärit. Täältä tulen eikä minulla ole matkavakuutusta. Come and get me! No, kentältä hankin SIM-kortin, soitan Kimmolle ja Kimmo järkkää kotoa käsin vakuutuksen. Kaikki kääntyy hyväksi. Nyt vaan reipasta mieltä. Ei tämä voi olla näin vaikeaa. Se vaan tuntuu siltä.

Sähellystä Rooman lentokentällä

Putkahdan turvallisesta lentokoneesta ulos kuin vastasyntynyt uuteen maailmaan. Kaikkialla on ihmisiä. Valtavasti ihmisiä. Kiirehtimässä paikasta toiseen. Määrätietoisina, osaavina, korot kopisten. Minne minun pitäisi mennä? Telecom Italian toimistoon, vai matkatavarahihnalle, siltä varalta että laukkuni olisi kuin ihmeen kaupalla saapunut perille. Päätän lähteä hihnalle, sillä tiedän hihnan vierellä seisovan kymmenittäin italialaisia roistoja jotka vain odottavat että musta halpismatkalaukkuni putkahtaa hihnalle kieppumaan, näppärästi siitä noukittavaksi.

Lähden etenemään kentällä omaa hihnaa etsien. Air Baltic, Air Baltic, ei täällä, ei täälläkään. Kuljen ja kuljen käytäviä vuoroin vasemmalle, vuoroin oikealle, eteenpäin ja eteenpäin. Kuinka halvatun iso tämä kenttä voi olla? Air Balticin saapuvien matkatavaroiden noutopiste löytyy - tietenkin - viimeisen käytävän takimmaisesta päästä. Asetun hihnan äärelle ja aikani kun olen siinä seissyt, laukkunikin ilmaantuu. Nyt ulos ja kiireesti. Ja sitten Telecom Italian myyntipistettä etsimään.

Muuten hyvä, paitsi että Telecom Italian myyntipiste on transithallissa, jonne minulla ei ole enää paluuta. Ei auta kuin lähteä eteenpäin, Roomaan. Tarvitaan vain junalippu. Missä lippuluukku? Lippuluukkua ei ole. On vain itsepalveluautomaatti. Jossa kosketusnäyttö. Tuijotan sitä epäuskoisesti. Tallinnan lentokentän kosketusnäytön traumatisoimana asetun jonoon niinsanotusti pelko perseessä. Tästä ei hyvää seuraa.

Aikani näytöllä sähellettyäni ja jonon perässäni koko ajan kasvaessa tulee virkailija lopulta apuun. Saan lippuni ja lähden etsimään junaa. Olen selvittänyt jo kotona hyvissä ajoin millä junalla pääsen Trasteveren juna-asemalle, lähelle hotelliani. Muista validoida lippu, muista validoida lippu, hoen itselleni, kuten osassa 3 esittelemäni virtuaalioppaani Rick Steves on minua opettanut. Tungen lippua koneeseen ja tungen sitä väärinpäin, nurinpäin ja taas väärinpäin. Päässäni soi Maija Vilkkumaan laulu: Elämä, milloin siitä tuli näin vaikeaa.

Lopulta olen saanut lipun validoiduksi. Tarkistetuksi että juna johon olen nousemassa on vitivarmasti juuri se jonka sen pitäisikin olla. Lähtöön on aikaa 10 minuuttia. Junan ovet ovat auki, tarvitsee vain nousta sisään. Mikään ei voi enää mennä pieleen.

Tarkkaavainen lukija on saattanut tässä vaiheessa tehdä huomion. Kuinka on mahdollista että olen edennyt tätä tarinaa näin pitkälle ilman ainuttakaan valokuvaa? Minähän tulin Italiaan erityisesti valokuvaamaan. Kaikkea mitä näen ja koen. Ihan kaikkea. Eikä kuvan kuvaa? Siihenkin on syynsä.

Lähdin liikkeelle niinsanotulla keveällä kuvauskalustolla, johon kuului vain kaksi digijärjestelmäkameraa, neljä objektiivia ja tuttu ja turvallinen Ixus-pokkari. Järjestelmäkamerat ja objektiivit, nuo silmäteräni, oli piilotettu rosmoilta reppuuni ja reppuni oli sujettu kolmella pienellä matkatavaralukolla, sellaisilla jotka aukeavat vain koodilla. Eikä minulla ollut aikaa eikä tilaisuutta alkaa lukkojen kanssa kentällä säheltää. Mutta käsilaukussani oli Ixus-pokkari ja nyt oli oikea aika ottaa se esiin. Oli aika ottaa kuva Rooman lentokentän juna-asemasta. Räps. Ja Ixus hajoaa. Sen pieni titaanirungosta ulos putkahtava objektiivi ei suostu vetäytymään takaisin runkoon. Sur sur sur. Ja ruudussa punaisella: error.

Se ainut kuva jonka Ixuksella sain otettua oli muuten epätarkka.

Sähellystä Trasteveressä

Runsaan puolen tunnin kuluttua juna saapuu Trasteveren asemalle. Minä nousen ulos ja alan könytä yläilmoja kohti. Portaita portaiden perään. Jos Kimmo olisi tässä nyt, hän auttaisi minua kantamaan isoa matkalaukkuani. Mutta Kimmoa ei ole. Hop hop. Askel kerrallaan, rappu kerrallaan.

Olen saapunut asemalle ja käyn ostamassa etukäteissuunnitelman mukaisesti seitsemän päivän bussi-ratikka-lähijunalipun. Kun huomaan että juna-asemalla on Vodafonen toimisto. Kerrankin lykästi, totean ja lähes hypellen ilosta astun toimistoon sisälle. Selitän ongelmani - minulla on puhelin vaan ei SIM-korttia. Olen Italiassa kuukauden, ja haluaisin tehdä sopimuksen kuukaudeksi. Tiskin takana oleva tyttö puhuu hyvää englantia ja kertoo, että sellaista sopimusta ei Vodafonella ole. On vain kahden kuukauden sopimus. Ei haittaa, tehdään sitten kahden kuukauden sopimus.

Kun tyttö alkaa täyttää papereita tarkistan vielä, että voihan sopimuksen mukaisella kortilla soittaa Viroon. To Estonia. "Estonia, Estonia?" tyttö ihmettelee, "onhan se Euroopassa?" Vakuutan että on. Tyttö ottaa esille manuaalin ja alkaa etsiä, Estonia, Estonia. "Finland, yes, but Estonia, no." En voi uskoa korviani. Tarkistan vielä: "You mean you cannot call to Estonia with this SIM?" Tyttö pahoittelee asiaa, mutta sitten silmät sädehtien kertoo että sillä voi soittaa vaikka Amerikkaan. "Mutta kun minä en tunne ketään Amerikassa."

SIM-kortti jää hankkimatta. Ja koko kuukauden olen ilman puhelinta. Mikä pitkälle teknistyneessä itsepalveluautomaattien ja älypuhelimien maassa osoittautuu paitsi hankalaksi, myös monien käsityskyvyn ylittäväksi asiaksi. Kaikilla on älypuhelin. Kaikki hoidetaan nykyisin älypuhelimella. Tutto!

Rautatieasemalta on vain yhden raitiovaunupysäkin pituinen matka hotellilleni. Sen tarkistimme etukäteen netistä. Kävimme kotona läpi kävelyreitin pysäkiltä hotellille Google Street View'tä apuna käyttäen. Kuten olin arvannut, tässä vaiheessa päivää olin hyvin väsynyt. Olin nukkunut edellisenä yönä pari tuntia, tehnyt matkaa puoli viidestä lähtien aamulla. En ollut syönyt palaakaan - halpislentoihin ei ateriat kuulu - ja nyt halusin vain hotellille. Ottamaan läppärillä yhteyttä Kimmoon.

Google Street View on mainio vehje. Siitä on todella apua jos haluaa itsensä paikantaa maailmassa. Olimme etukäteisgooglailleet useimmat reitit niille hotelleille joissa tulisin eri kaupungeissa yöpymään. Tärkeimpänä tämä ensimmäinen. Luottavaisesti lähdin talsimaan katua ylös.  Retuutin laukkua perässäni, reppua selässäni pari kilometriä todetakseni että pieleen meni. Takaisin alas. Harhailua ja hikoilua, neuvon kysyntää. Lopulta perillä. Hotel Ponte Biancossa.

Saan huoneeni, saan salasanan nettiin ja - netti ei toimi. Palaan respaan valittamaan asiasta. "Kyllä sen pitäisi toimia" toteaa vastaanottovirkailija. Minun tekisi mieli huutaa: "Pitäis. Pitäis! Pitäis Koriallakin olla ALKO vaan ei ole!"

Jumppaan tunnin verran koneen kanssa, ja lopulta nettiyhteys aukeaa. Saan laitettua Kimmolle sähköpostilla viestin: "Perillä!"  Kimmo vastaa: "Menikö kaikki hyvin?" Ja minä siihen: "Mitäs luulisit."