Haasteellisia ruokia

Sain Vallattomalta mummelilta haasteen. Listata piti viisi inhokkiruokaa, ruokaa, jotka jäävät lautaselle tai joiden syöminen on vaikeaa.

Kuten Vallaton mummeli omassa blogissaan kirjoitti omalta kohdaltaan, sama meininki täälläkin: mitään erityisiä inhokkeja ei ole, siis olen suhteellisen kaikkiruokainen. Tietenkin joistain ruuista pidän enemmän kuin toisista.

Mutta kun hieman päälakeani rapsuttelin, niin aika nopeasti nämä viisi sapunkaista pulpahtivat mieleen.

Ja näin siis vastasin Mummelille:


1. Puurot, paitsi riisipuuro. Ajatus kelmua keräävästä liisterinkaltaisesta mönjästä ei herätä meikäläisen sylkirauhasia.

2. Berliininmunkki - jos se on sen niminen. Siis munkki, jonka päällä on vaaleanpunaista sokerikuorrutetta. Ensinnäkin en pidä munkeista muutenkaan, sellaista lohdutonta rasvassa käristettyä pullaa. Mutta tuo punainen sokerinen pinta saa salamannopeasti miettimään, mitä se tekee hampaille. Hampaat pureutuvat sokerimassaan ja selkäpiissä vihloo: tuntuu että hampaat sulavat samointein siihen My Little Ponyn väriseen sokerikuorrutukseen.

3. Möttönen. Siis grillituote jota myytiin ainakin minun nuoruudessani Helsingin rautatieasemalla. Lihapiirakan karmaiseva jättiversio, joka on uitettu rasvaan niin että kahden haukkapalan jälkeen kitalaki on kitattu rasvalla. Seuraavanakin päivänä vielä vatsan syvyyksistä nousee ylös traanilta maistuvia röyhtäyksiä. Aivot ovat Möttösen syönnin jälkeen vähintäin kaksi päivää siestalla.

4. Marenki - sama sokerikammo niiden kohdalla kuin berliininmunkeissa. Ajatus siitä, miten sokeri jauhautuu hampaissa puruksi ja pienet hammaspeikot tanssivat villeinä kuin hulluksi tulleet dervishit, saa minut hyppäämään myös tämän herkun ohi.

5. Voiko kokkelipiimän laskea ruuaksi? Jos voi, niin se on siinä. Minulla on myös maitoon perin herkkä suhde. Maito on ihanaa, sitä voisin juoda litrakaupalla. Mutta sen pitää olla raikasta. Pienikin pilaantuneisuuden häivähdys ja alkaa etoa. Puhumattakaan jos jääkaappiin on unohtunut maitopurkki loman ajaksi ja sitä sitten kaadan vessanpyttyyn, kokkareita ja kamala haju, yööök.

En halua edes tietää onko kokkelipiimä hyvää, se vain tuo mieleen pilaantuneen maidon ja se riittää pitämään sen ikiajoiksi inhokkien listalla.


Mummelille tiedoksi: olen syönyt siankorvia, ne ovat ihan yleinen snack täkäläisissä ravintoloissa. Ja voin kertoa, ne eivät maistu yhtikäs miltään. Ne tarjoillaan aina vahvan dippikastikkeen kanssa. Ei niitä syödessä mikään muu maistukkaan kuin se dippi.

Josta tulee mieleen riisikakut ja tippaleivät. Kummatkin minusta täysin turhia tuotteita -- ainakin makunsa puolesta. Niin on kuin styroksia pureskelisi. Eivät siis inhokkeja, mutta eivät saa minua huutamaan jippppiitäkään.

Ja mainitsenpa tämänkin vielä, kun mieleen tuli: suhteeni kanaan on sama kuin suhteeni Meryl Streepiin. En ole kummankaan ihailija. Eli en ehdoin tahdoin valitse katsottavaksi elokuvaa, jossa ko. daami esiintyy. Sama juttu kanaruokien kanssa, jos tarjolla on muuta, valitsen sen. Mutta kun kuitenkin aika ajoin Meryl-rouva esiintyy elokuvissa, hämmästyn kuinka hyvä näyttelijä se on. Ja sama juttu kanaruokien kanssa. Kun sitten saan kanaa eteeni olen useasti hämmästynyt kuinka hyvää se onkaan.

Mutta suhteeni Meryliin ja kanaan pysyy silti samana. Epäluuloista on vaikea päästä eroon.

---

No nyt olen siis Vallattoman mummelin haasteeseen vastannut, ja heitän haasteen eteenpäin, ketään sen erityisemmin yksilöimättä. Paitsi: OnuKoo. Tahdon tietää OnuKoon inhokkiruuat. Siankamara varmastikaan ei ole yksi niistä? :-) Koskas taas grillataan?

Ja mielelläni kuulen myös muiden inhokeista. Nyt siis miettimään kuvottavia asioita.

APPI APPI

APPI APPI teki mieleni huutaa aamulla kun ensimmäisen kerran kurkkasin ikkunasta ulos. (Ja nyt en haikaillut Kimmon isän perään. Selvityksenä seuraa päivän kieli-isku: kun tarvitsetta Virossa apua, kannattaa kutsua appea apuun.)

Yöllä alkanut pieni tuiskutus oli nukahtamisemme jälkeen pistänyt päälle ison vaihteen. Kaikki on taas valkoisena, ei niin että täällä olisi musta maa vielä paistanutkaan. Mutta kun sanon että kaikki oli valkoisena, tarkoittaa se, että naapurin talo oli lähes kadonnut lumipyryyn, teistä ei ollut tietoakaan, ovet pihalle eivät aukea kuin väkivaltaisen ryntäyksen jälkeen, ja silloinkin vain muuutaman kymmenen senttiä, pihaportit ovat peittyneet lumeen...



Ja tietenkin on lauantai! Jolloin Otepään teiden kunnosta vastaava Valga teed ja niiden lumensiirtokalusto ovat, jos mahdollista, entistä tavoittamattomampia. Joku ehkä muistaa kirjoitukseni viime kuulta, jossa kerroin puhelinkeskusteluistani Herra Hmph'n kanssa Valga teed-yrityksestä. Otsikkona taisi olla Kärttyinen miljonääri.

Pienet tuijat ovat nyt lumen paljoudesta kuka mitenkin nurin narin ja oksat maahan painuneena. Pitäisi mennä niistä raskas lumi ravistelemaan, vaan tarvitsen perhokalastajan saappaat tai lumikengät päästäkseni niiden luon kastumatta.

Huokaus. On se niin kivaa kun maas on hanki ja järvi jäässä ja silmä sammunut auringon.

Tekisi mieli sammuttaa omakin silmä tai kaksi, vetää peitto korville ja karhun tavoin odottaa että kevät saapuu ja hoitelee lumen -- nopeammin sekin luultavasti käy kuin houkutella Valga teed paikalle.

Raportoin lisää jos en lopullisesti peity lumeen...

Päivän kuva: Muotokuvakokeilu 2

Tässä eilisen kuvan vastakuva. Tuimasta virnistelevään.

Itse pidin siitä vakavasta enemmän. Toisaalta, tässä tuo Linkaman uusi parta kiemurtaa mukavasti naaman poimujen mukaan. Efekti on vähän pellemäinen. Jostain syystä mieleen tulee Stan Laurel eli Ohukainen. Siis minulla.

Mitäs muut sanovat?



Ei ole herkkua olla Hullun Valokuvaajan perheenjäsen. Ronja on jo tottunut siihen, että jatkuvasti olen kamerani kanssa sitä tähtäilemässä. Nuorena se käänsi aina peräpuolensa kameralle. Minulla onkin vallan laadukas kokoelma kuvia Ronjan takalistosta.

Lattekin ottaa jo aika rutiinilla nämä kuvauskeikat, se vain huitelee. Yleensä se on liikkeissään niin nopea, että on jo ehtinyt esittää kolmoissalkowin kierteellä ennenkuin saan kamerasta edes linssisuojusta irti.

Ja näyttää tuo Linkamakin tottuneen siihen, että paremman puutteessa osuu vähän väliä kamerani etsimeen.

Eilinen ja tämänpäiväinen kuva on muuten otettu Tartossa, ravintola Pierressä. Istuimme sellaisessa nurkkapöydässä, missä valo asettui hyvin Kimmon kasvoille. Ja siitä se idea lähti.

Laitanpa oheen vielä pienen Chocolaterie de Pierren lasipallolla keinuvan kerubin. Peloteltuani teitä mustavalkoisella karvaturrilla tarjoilen siis lopuksi hieman lämpöistä väriä ja pehmeämpiä muotoja.



Ja tämän tehtyäni menen pehkuihin. Alkaa flunssa pukata päälle. Atshhiiii.

Päivän kuva: Muotokuvakokeilu

Jatkan kokeiluita uudella kamerallani.

Nyt oli vuorossa muotokuvien otto. Ja kenestä niitä ottaisin? Ronjasta, Lattesta? Niistäkin toki voisin, mutta uhriksi joutui tänään herra Linkama, ainoa ihminen sopivasti hollilla lähipiirissäni.

Mietin muotokuvauksen sisintä -- mitä haluan kuvalla kertoa. Ja yritin kuvassa hakea jotain Kimmon sisimmästä. En siis etsinyt ulkonäköä, en kaunista ilmettä, vaan halusin pureutua jonnekin nahan taakse.

Tiedä sitten miten onnistuin. Tällainen muotokuvasta joka tapauksessa tuli.

Suosittelen, että klikkaat kuvaa, ja saat sen ruudulle suurempana.

No, mitäpä tässä enempää selittelemään, tässä se nyt on, minun ensimmäinen muotokuvakokeiluni:



Kuka haluaa seuraavaksi tulla kuvattavaksi Tiinan Studioon?

Hinnat laskevat - riemuitkaamme?

Emme ole Linkaman kanssa päässeet pitkään aikaan käymään Tartossa, mutta tänään oli siihen tilaisuus.

Ja koimme aikamoisen shokin tai yllätyksen -- paljon on asioita muuttunut Tartossa hyvin lyhyessä ajassa.

Näin se meni:

Lähdimme syömään lemppariravintolaamme eli itämaisiin ruokiin erikoistuneeseen Tsink-Plekk-Pangiin.

Meille Tsinkissä ruokailu on aina pienen onnellisen laulun tai tanssin arvoinen. Tässä ravintolassa osataan tehdä ruokaa, joka aiheuttaa aina pienen positiivisen maanjäristyksen makuhermoissa.

Osaamme Tsinkin ruokalistan - joka on sivumennen sanottuna pitkä - ulkoa, joten tiesimme jo ravintolaa lähestyämme jotakuinkin mitä halusimme tilata.

Vaan ovella mielemme muuttui. Ovella oli lappu, jossa kerrottiin Tsinkin tarjoavan kello 16.00 asti ”päivän tarjousta”, johon kuului kanakeitto, soija-valkosipulihöystettyä possua ja riisiä + lasi vettä, hintaan 65 kruunua.

Se ON edullista. Normaalisti olemme tottuneet tilaamaan suunnilleen näin:

- molemmille alkukeitot, joiden hinnat vaihtelevat valinnan mukaan 40-60 kruunua.
- pari pääruokaa, hinnat 70 – 130 kruunua
- oheen vielä riisiä tai nuudeleita maun mukaan, hinnat 40 – 70 kruunua.

Yleensä laskumme on lopuksi huidellut siinä 500 – 600 kruunun tienovilla. Ja nyt saimme koko hoidon 130 kruunulla.

Olimme tietenkin tyytyväisiä ja tartuimme tarjoukseen kiinni.

Ruoka oli toki ihan hyvää – mutta siltikään se ei ollut ihan sitä mihin olemme Tsinkissä tottuneet. Maukasta, mutta jotenkin pliisua.

Tarjoilu kesti pitkän tovin, yksi tyttölapsi tuntui olevan vastuussa kaikista pöydistä. Ja mihin yksi tyttö ehtii? Ravintola oli täynnä ihmisiä, ei ihme, kun tarjous oli noinkin hyvä, mutta uusia asiakkaita ei ehditty ottaa vastaan, kun aiempien asiakkaiden jäljiltä oli vielä vanhat astiat pöydissä. Naistenhuoneesta uupui niin wc-paperit kuin käsipaperit. Ei yksi tyttö kaikkeen ehdi.

Mutta edullista oli, ja se meitä tietenkin ilahdutti. … Mutta jotenkin käynnistä jäi silti hieman halju mieli. Onhan se mukavaa kun saa jotain todella halvalla, mutta…

Vatsat pullollamme lähdimme kaupungille vielä kävelemään, ja silloin vasta tajusimme, että Tsink Plekk Pang ei ole ainoa ravintola, joka on laskenut hintojaan --- ja tasoaan.

Törmäsimme tällaisiin kyltteihin lähes jokaisen ravintolan ovella:

Jotenkin valtavan masentavaa. Häthätää teipatut ale-kyltit eivät luo kovin hyvää tunnelmaa Vanhan Tarton tyylikkääseen turistiytimeen. Vaikka tietenkin kuluttajana pitäisi olla iloinen siitä, että hinnat laskevat.

Mutta ei tarvita hirvittävän suurta ymmärrystä tajuamaan, että jos hinnat laskevat ja laskevat, jotain muuta laskee samalla. Yksi onneton tyttö yrittää palvella asiakkaita, hiki hatussa, kiukkuisena tai epätoivoisena. Ruuan taso laskee. Eihän muuten pärjätä. Jos ollaan lähdetty alennusten tielle.

Ja sille tielle tulee jossain vaiheessa loppu.

Olen varma siitä, että ennen tätä talouslamaa elettiin Tarton ravintoloissakin jotain kupla-aikaa, jolloin hinnat olivat liiankin korkeat. Ja hienoa että kupla puhkesi.

Mutta nyt näkyy Tarton keskustan ravintoloissa paniikki – kaikessa vähennetään, henkilökunnassa, ruoka-aineissa, siivouksessa - ja väistämättä samalla laskee myös taso.

Ja on muistettava, että Tarton keskustan ravintolat ovat eläneet pitkälti turisteista, joille hinnat ovat aina olleet alhaiset! Ulkomaalaiset asiakkaat eivät etsi hintaa vaan lähinnä elämyksiä.

Herää siis kysymys: kauanko tämä kehitys voi jatkua ennekuin keskustan ennen kauniit, tyylikkäät, tasokkaat ravintolat alkavat sulkea oviaan?

Tai sitten ravintolat vaihtavat tyyliään. Nyt oli jo moni viihtyisä ruokaravintola yrittänyt houkutella asiakkaita pelkällä halvalla kaljanhinnalla. Eli pian ruokaravintoloista tulee kaljakuppiloita, pahoin pelkään. Kolme kaljaa kahden hinnalla. Neljäs kalja ilmaiseksi… hooh.

Sitäkö me turistit ja matkailijat haluamme? Halpaa on, mutta vessat ovat tukkeessa ja palvelua ei enää ole? Naapuripöydässä örveltää agressiivisesti Igor, johon kukaan ei kiinnitä huomiota, saati että poistaisi ravintolasta.

Mutta halpaa on.

Asiakkaan kannalta tietysti on hienoa, että pienemmällä panostuksella voi nyt käydä ulkona syömässä. Mutta jotenkin, ainakin minusta tuntui, että olin jos en tanssimassa, niin syömässä toisten haudoilla.

Eikä se ruoka maistunut enää suussa erityisen hyvältä.

Pyhäjärvi Otepää - Kuldkala 2009

Lupasin Kultakalasta tarinaa ja kuvia, ja tässä sitä nyt olisi.




Tästä klikkaamalla löytyy sitten lisää kuvia päivän tunnelmista.


Kyse oli siis kansanjuhlasta ja pilkkikisasta Pyhäjärven jäällä. Kisa pidettiin nyt jo 11. kertaa, ja sen suosio on vuosien mittaan vain kasvanut.

Ja mitkä juhlat ne olivatkaan! Tällaisesta minä pidän! Yllä on siis linkki, josta voitte katsella kuvia päivän kohokohdista: Kuvia on aika monta, mutta vähemmällä ei tunnelma olisi tullut mielestäni riittävän hyvin esille.

Tai siis, näin kuvia katsellessani ajattelin. Minä itse tykkään tästä kuvagalleriasta kovasti. Olisi tooosi kiva kuulla myös teidän mielipiteitänne. Pliis (pienellä äänellä pyydettynä.)



Mutta sitten asiaan:

Kultakala eli Kuldkala 2009 kisan ideana on pilkkiä etukäteen merkitty kala, jolla on mahdollisuus voittaa kilo kultaa. Järveen on muutama päivä ennen kisaa siis laskettu kourallinen merkittyjä kaloja – yksi niistä kantaa selässään kiloa kultaa.

Ja väkeä, kalamiehiä saapuu paikalle tuhansin. Kansanjuhliin osallistuvia on vielä enemmän. Lukuja en vielä osaa antaa – lehdistötiedotetta yhä odottelen.

Mutta silmämääräisesti väkeä on paljon. Ja kaikilla on HYVÄ MEININKI!

Ja tämä onkin Kuldkalassa parasta. Ihmiset tulevat pukeutuneina hassuihin pukuihin, he tulevat kalastamaan, termospullojen ja taskumattien kanssa. Ja vaikka kisan pääpalkinnot ovat huikeat, tulee suurin osa kisaajista paikalle hauskanpidon merkeissä. Jäällä tanssitaan. Jäällä bailataan. Ja kukaan ei ota itseään kovin vakavasti. Päivän lopussa kaikkien askel ei ole enää kovin vakaa. Haitanneeko tuo.

Minä vietin koko päivän jäällä kuvaten ihmisiä, tunnelmia. Välillä, huomaamattani huomasin tanssivani musiikin tahtiin. Hyvä tuuli tarttuu!

Laitan oheen kuvagallerian, jota eilisen päivän rakentelin. Toivon sen välittävän teille tunnelmia tuosta perin huikean hauskasta kisasta.

Ehkä ensi vuodeksi saan houkuteltua kokoon Oman Joukkueen? Keitä siihen tulisi? Tarvitaan ainakin yksi jääkaira, ja kairaustaitoinen henkilö. Tarvitaan myös pilkkivehkeet, syötit ja sen sorttiset. Ja loppuporukka voikin sitten vaan kannustaa Suomen joukkuetta!

--

Itse asiassa, meillä suomalaisilla on nyt suoranainen velvollisuus pistää vieläkin paremmaksi.

Nimittäin: pääpalkinto joukkuekisassa meni Suomeen! Ja paras kairauspalkinto naisten sarjassa, sekin tuli kotiin!

Tässä tuo mahtava kairauksen supernainen:

Päivän kuva: Hyvä meininki!

Posket ihanasta pakkaspäivästä punertavina laitan oheen päivän kuvan, jonka olen nimennyt: Hyvä meininki.



Kuva otettu tänään Kuldkala-pilkiltä Pyhäjärveltä.

Lupaan, että huomenna laitan tästä hervottoman hauskasta ja hilpeästä massatapahtumasta lisää kuvia ja juttua.

Sen voin kuitenkin sanoa, näin etukäteen, että MEININKI OLI HYVÄ! Ja suomalaiset pärjäsivät mitä mainioimmin.

Otepää - ja lyhyt katsaus sen historiaan

Ja päivän Otepää -kuva on tässä: tervetuliaiskyltti kaupunkiin etelästä saavuttaessa



Kerroin jo tuolla lakanakeskustelussa (otsikolla Unikarhut) että Otepää on saanut nimensä karhun päästä. Sanan etymologia on ott (viroksi) - otso (suomeksi). Ja karhun pää tulee siis Linnavuoren muodosta, jonka sanottiin muistuttavan tietystä kulmasta katsottuna karhun päätä.



Vanhoissa venäläisissä kronikoissa mainitaan Otepää aina venäjäksi käännettynä "Medvezja Golova" (= karhun pää). Samalla tavalla selittää historioitsija Henrik omassa Liivinmaan kronikassaan nimen merkityksen "caput ursi" (= karhun pää).

Toisen harvinaisemman käsityksen mukaan nimi on saattanut viitata erään varhaisen ja merkittävän paikallisen päällikön nimeen.

Ja kun alkuun pääsin, niin alla lisää Otepää-tietoutta, eli linnavuoren historiaa.

Varhaishistoria

Vanhimmat merkit Otepään linnavuoren asutuksesta ovat peräisin ajanlaskun alun tienoilta. Noin kaksituhatta vuotta vanhoja löydöksiä on kuitenkin hyvin vähän. Todennäköisesti täällä oli tuolloin vain paikallisesti merkittävä linna, joka oli käytössä vain vähän aikaa.

600-700 -lukujen tienoilla vuoren eteläpuolen korkeimmalle tasanteelle rakennettiin tukeista puolustusrakennelmat, joiden sisään sijoitettiin asuinrakennukset.

900-1000 -luvuilla rakennettiin Kaakkois-Viroon lähes 20 linnaa, jotka olivat samalla pienempien alueiden keskuksia. Tällainen oli myös Otepään linna, jossa asui tuolloin ilmeisesti paikallinen ylimystö. Linnan läheisyyteen asettui asumaan ylimystön hovi sekä käsityöläisiä.

Otepään linnavuorelta on tehty runsaasti merkittäviä arkeologisia löydöksiä. Ne kertovat myös, että n. 800-luvulla alkoivat Ruotsista peräisin olevan viikingit käyttää Venäjän halki kulkevia jokia kauppareitteinä Bysanttiin ja itämaihin. Viikinkien kautta kytkeytyivät kansainväliseen kauppaan myös Kaakkois-Viron asukkaat. Otepään linnoituksesta on löydetty mm. arabialainen hopeakolikko, joka osaltaan tukee tätä teoriaa.

1000-luvun keskivaiheilla hylättiin Virossa useita vanhoja linnoja ja rakennettiin uusia toisiin paikkoihin. Otepään linna on yksi niistä harvoista, jotka jäivät paikoilleen ja sitä jopa vahvistettiin. Otepäästä alkoi siis muodostua Ugandin maakunnan toinen keskus Tarton ohelle.

Otepään merkityksen kasvua lisäsi sen sijainti tärkeiden teiden risteyskohdassa. Yksi tie vei täältä kaakkoon Venäjälle, Pihkovaan ja Novgorodiin, toinen etelään latgallien ja liiviläisten alueille, kolmas Tarton läpi Pohjois-Viroon ja neljäs länteen Viljandiin.

--- Ja tämä maantieteellinen sijainti ei tietenkään ole mihinkään muuttunut. Yksi suorimmista teistä Tallinnasta Riikaan kulkee Otepään kautta. Ja pieni fakta: välimatka Tallinnasta Otepäälle (220 km) on kymmenen kilometrin heitolla sama kuin Otepäältä Riikaan (230 km) ---

Otepää mainitaan ensimmäisen kerran kirjallisissa lähteissä 1116 kun Novgorodin runtinas Mstislav järjesti tänne erityisen sotaretken.

Taistelun pyörteissä meni myös 1200-luvun alkupuoli. Vuoroin otepääläiset taistelivat saksalaisia ristiretkeläisiä, vuoroin venäläisiä sotajoukkoja vastaan. Lopullisesti Otepään linna antautui ristiretkeläisten haltuun 1224. Sen jälkeen perustettiin Tarttoon hiippakunta ja koko valta siirtyi Tarton piispalle.


Otepään kivilinna 1224 - 1396


Otepää muodostuu Tarton piispa Hermann I:n aikana tärkeäksi ja vahvaksi puolustusasemaksi piispanistuimelle. Kivilinnaaa alettiin rakentaa syksyllä 1224 ja sinne asettuivat asumaan Tarton piispan neljä vasallia, jotka olivat tulleet tänne Saksasta.



Vaikka piispan asuinpaikka oli Tartossa, Otepäästä pyrittiin luomaan hiippakunnan toinen keskus. Linnan viereen, nykyisen kirkon ympäristöön muodostui 1200-luvulla keskiaikainen kauppala, jonka kadut olivat osittain kivetyt ja jossa oli kirkko sekä puu- ja tiilirakennuksia.




Kivilinnan tuho

1300-luvulla alkoi Otepää ja sen merkitys hiipua Tarton kehityksen myötä; Tartto oli hiippakunnan keskus ja hansakaupunki. Osa täällä asuneista vasalleista oli rakentanut itselleen toisaalle omat linnansa ja Otepään linna siirtyi von Uexküllin suvun hallintaan.

Vuonna 1396 puhkesi Tarton piispan ja Liivinmaan ritarikunnan välinen sota, jolloin ritarikunnan joukot valloittivat hiippakunnan kaikki linnat Tarttoa lukuunottamatta.

Otepäällä joukot onnistuivat ilmeisesti sytyttämään linnan puuosat. Linna liekehti niin rajusti, että myös rakennusten kivimuurit sortuivat. Sortuman alle hautautui aarteita, kuten linnan kappelin ehtoolliskalusto ja hopeaheloilla ja vuorikristallilla koristettuja kirjoja. Linnan raunioista onkin tehty myöhempinä aikoina merkittäviä arkeologisia löytöja, harvinaisia haarniskan kappaleita, alkeellinen pronssiase, Euroopan vanhin tuliase jne.

Tänä päivänä linnavuori on keskeinen osa Otepään maisemaa ja kaupunkikuvaa. Vuorelle kannattaa kiivetä, sillä sieltä aukeavat upeat maisemat. Ei siis ihme että linnamäki on suosittu retki- ja piknik-kohde.





Linnavuorelta lähtee myös Otepään seikkailupuiston huima vaijerirata, johon valjailla kytkettynä voi tehdä 300 metriä pitkän ja korkeimmillaan 30 metriä korkean ilmalennon läpi historiallisten maisemien.



Historiallinen linnavuori on viimeiset vuosikymmenet ja -sadat ollut hieman unohdettuna, moninaisia arkeologisia kaivauksia lukuun ottamatta.

Nyt on kuitenkin olemassa suunnitelma alueen paremmasta hyödyntämisestä, ja ajatuksissa on perustaa linnavuorelle ja sitä ympäröivään laaksoon historiallinen teemapuisto, jonne tulisi museon ohella myös kokonainen keskiaikainen kylä, jossa olisi erilaisia työpajoja, kuten ase- ja sepänpaja, kansanviisauden kota, maanviljelijän kota ja metsästyskota.

Projekti lienee yhä vaiheessa, mutta sitä varten on kuitenkin haettu tukea Euroopan Unionin Phare CBC 2002 -ohjelmasta.

Aika näyttää herääkö historiallinen linnavuori vielä uudelleen henkiin -- ei niin etteikö se nytkin olisi mielenkiintoinen ja upea tutustumiskohde.

Otepää - talvihuveja tarjolla

Ajattelin aluksi laittaa tämän päivän bloggauksena vain "Päivän kuvan", jonka nimi oli: Vauhdin hurmaa.

Mutta koska juttu laajeni, otsikoinkin sen hieman eri tavoin, eli kuvakavalkadilla pyrin kertomaan Otepään tarjoamista talvihuveista.

Tässä kuitenkin samalla Päivän kuva, joka on otettu Otepään keskustan tubingmäestä, eli mäestä jota lasketaan autonrenkaita muistuttavilla renkuloilla. On muuten hauskaa!



Ja tässä perään samasta paikasta vielä toinenkin kuva tästä touhusta:



Eli kuten kuvista näkyy, tänään on ollut jälleen aivan fantastinen hiihtolomapäivä. Aurinko on paistanut täydeltä terältä, tuulta on ollut tuskin nimeksikään, ja pakkastakin juuri sen verran, että posket alkavat mukavasti punottaa.

Siis aivan uskomattoman hieno aurinkopäivä!

Siksi minusta onkin niin surkeaa, että niin vähän hiihtolomalaisia on tänä talvena löytänyt tiensä Otepäälle.

Täällä on aivan upeat hanget, satavarmasti tekemistä kaikille, ja silti, kylämme on kovin hiljainen. Meillä, Villa Ottiliassa, on ollut jonkin verran asiakkaita, mutta nyt puhun koko Otepäästä, omasta kaupungistamme, joka selvästi nyt kituu talvivieraiden puutteesta.

Esmerkki: tubingmäessä on tilaa




Minä siis lähdin aamulla kuvailemaan talvisia maisemia, ja samalla kiertelin autolla katselemassa miten meidän kylämme muut talvihuvituksia tarjoavat yritykset voivat. Ja aika surkeaa oli nähtävät. Kaikki oli kunnossa, ladut olivat viimeisen päälle, luistinradalla soi musiikki, hiihtomäet olivat huippuhyvässä kunnossa, mutta asiakkaista uupui.

Munamägi, eli ihan keskustan tuntumassa oleva laskettelumäki oli lähes tyhjä. Yksi lumilautailija harjoitteli nuorten EM-lumilautakisoja varten rakennelluissa hyppyreissä (juu, paljastan tietämättömyyteni, eli en tunne half-pipeja etc, mutta kaikenmoista koroketta etc oli mäkeen rakennettu). Lisäksi paikalla oli pari perinteistä laskettelijaa ja isä kahden pienen lapsen kanssa opettelemassa laskettelua.

Ei elä Otepään turismi ja yritykset tällaisella asiakasmäärällä pitkään, se minua hirvittää.





Ja samaan aikaan mietin, että millaista luksusta nämä tyhjät mäet, vapaat, huippuhývin hoidetut ja pitkälti valaistut ladut ovatkaan kaikille, jotka ovat kyllästymiseen asti laskeneet ruuhkaisissa mäissä tai hiihdelleet ahtailla laduilla, kuin sillit suolassa.



Ja kun kaiken hinta - yöpymisten, rinnelippujen, ravintoloiden - on taatusti vähemmän kuin puolet siitä, mitä ne ovat esimerkiksi Lapissa, on minusta suorastaan ihme, että suomalaiset talvilomailijat eivät löydä tietään tänne. Virossa on lama, ja ymmärrän että virolaisten vierailijoiden määrät ovat laskemassa.

Mutta luulisi, että suomalaiset tulisivat tänne nyt joukolla, taso on hyvä, hinnat edulliset.



Ehkä Otepää, ehkä mekin teemme liian vähän markkinoinnin eteen.

Mainonta on pieni tilkka maailman meressä, siis rahalla ostettu julkisuus. Missä ja miten minä esimerkiksi mainostaisin Suomessa? Olen sitä mieltä, että nyt tarvitaan lisää asiallista tiedottamista! Raavin päätäni täällä ja mietin, miten osaan ja pystyn tuomaan Otepään ja sen tarjonnan suomalaisten lomalaisten tietoisuuteen.

Kerronpa vielä esimerkin. Meillä oli tänään suomalaisia asiakkaita, jotka kertoivat, että heidän tuttavansa, jotka omalla hiihtolomallaan suuntasivat Lappiin ihmettelivät, että voiko etelässä edes olla lunta. Ja mitä siellä Otepäällä oikein voi tehdä?

Millä kanuunalla tai äänitorvella minä töräytän, että herttileijaa, täällähän on mahdollisuudet aivan mihin tahansa. On maisemat, on hanget, on mäet ja on palvelut. Ja kaikki edulliseti.

No laitan tähän loppuun pienen mainospätkän oman yritykseni puolesta:

Jos joku nyt innostuu tulemaan, niin tiedoksi vaan, että meillä on viikonlopun jälkeen vielä talossamme runsaasti tilaa innostuneille lomalaisille.

Ja jos ihan oikeasti kiinnostaa, kurkatkaa lisää täältä

Päivän kuva: Valon lapsi

Tässä pieni valon lapsi kuvattuna tänä iltana pihamaallamme:






Ja tämä koiraherrahan on tietenkin superjulkkis Rummukainen, löytökoira Peipsin rannalta, josta kerroin aiemmin blogissa. Pieni koira, jolla on ihmeelliset voimat, puhumattakaan kyvystä rakastaa ja uskoa ihmiseen kaiken kokemansa jälkeen.

Rummukaisella oli tänään hieman raskas päivä - hän kävi Tarton pieneläinklinikalla ja sai sirun korvaansa sekä kaikki tarvittavat rokotukset. Operaatio, josta Rummukainen ei pitänyt. Ja jälleen osoitti pieni koira suuret voimavaransa. Vaikka Rummukainen on taskukokoinen, tarvittiin useampi avustaja pitämään vastaanhangottelevaa koiraa paikoillaan, että tarvittavat toimenpiteet saatiin suoritettua.

Vaan nyt on Rummukaisella sitten oma passi, oma identiteetti ja oma syntymäpäivä. Lääkäri määritteli Rummukaisen maailmaantulon joulukuulle 2008 -- ja Seijan kanssa tarkensimme sen - täytyyhän pojan saada viettää syntympäpäivää - Lucian päiväksi, 13.12.2008 -- onhan hän Valon lapsi ja tuonut iloa niin Seijan, Riston kuin meidän kummivanhempien elämään.

Tässä tämä valon lapsi vielä kerran:

Päivän kuva: Unikarhut

Päivän kuva on näinkin proosallinen, eli lähikuva meidän karhulakanoista. Ja tämä siksi, että tänään on ollut pyykki- ja petauspäivä, ja olen näiden karhujen kanssa temmeltänyt tuntikausia. Likaiset nallet olen sortteeranut ja lähettänyt pesulaan ja puhtaat karhut levitellyt sänkyihin.



Karhulakanamme ovat herättäneet ansaittua ihastusta - meillähän on talossa karhut teemana. Karhurouva Ottilia ja karhuherra Otto ovat meidän alter egot. Ja karhuja meiltä löytyy tauluina, kaksi puista karhunpentua painii pihalla, ja karhuja löytyy siis myös lakanoista. Pieni yksityiskohta, mutta jostain syystä nämä karhulakanat jaksavat aina vaan naurattaa asiakkaitamme.

Vaan niinhän se onkin: pienet asiat ovat loppupeleissä ne, jotka luovat taloon sen oman persoonan, ja asiakkaalle jonkinlaisen kokonaiselämyksen.

toteaa karhunpainista aika väsähtänyt Karhurouva, alias teidän blogistinne

PS. En muista olenko tänne kertonut miksi Otepää tuntuu kuhisevan karhuja. Sehän tulee paikkakuntamme nimestä: Otepää = Karhunpää. Ja nimensä kaupunki on saanut kaupungin keskellä olevasta linnavuoresta, jonka sanotaan muistuttavan karhun päätä tietystä kulmasta katsottuna. Ensimmäinen maininta Karhunpään kaupungista löytyy kirjallisista lähteistä vuodelta 1116.

PPS. Tässä vielä muutamainen karhunpää bonuskuvana meidän energiapylväästä. Siis Dalai Laman visiitin kunniaksi pystytetystä pylväästä, jota halaamalla saa kuulemma lisäenergiaa. Pitäisi varmaan nuukahtaneen karhurouvan mennä sitä hieman ravistamaan.

Päivän kuva: Supermies

Päivän kuva on rakkaasta ja viehättävästä asiakkaastamme, herra Walterista Saksasta.




Herra Walter oli tänä viikonloppuna luonamme, nyt jo toista kertaa.

Ensimmäisen kerran hän tuli Villa Ottiliaan kevättalvella 2007 ja viihtyi luonamme silloin viikon. Viime vuonna Tarton hiihtomaratoni oli peruttu lumen vähyyden vuoksi, joten viime vuosi jäi väliin. Ja nyt, kun maratoni taas hiihdettiin, saapui herra Walter luoksemme.

Herra Walter pitää ajatuksesta asua kahden ystävällisen karhun luona.

Yllätyksenä hän tänä vuonna tuli, huonetta tilaamatta. Ovikello soi, menin avaamaan ovea ja siellä seisoi Walter:”Karhurouvaa, kuinka mukavaa, olette kotona! Onko teillä tilaa minulle?”

Herra Walter on kotoisin Saksasta ja iältään hän lähenee nyt 80. ikävuotta. Mutta Herra Walter ei laske vuosia, eikä taivu numeroiden alla.

Herra Walter on hiihto-ja ulkoilmaihmisiä, tarkemmin sanottuna maratonimiehiä; hän on kiertänyt World Loppetin eri osakilpailuita kaikkialla maailmassa. Hänellä on samanhenkisiä hiihtoystäviä kaikkialla maailmassa – ja vaikka ei olisi, hän nopeasti niitä saa. Sillä herra Walter on iloinen, sympaattinen, reipas ja avoin ihminen. Hän on kertakaikkiaan fantastinen.

Ja kuinka ollakaan, meillä oli ollut hotellilla peruutus, ja saimme herra Walterin majoitettua luoksemme.

Ensimmäiseksi herra Walter pahoitteli sitä, että ei ollut voinut tehdä varausta luoksemme aikaisemmin. Hänen tulonsa oli hieman epävarmaa, sillä… ja sitten herra Walter kertoo tarinan:

Herra Walter oli vain kuukausi, puolitoista takaperin ollut matkalla Intiassa, jonne hän oli vienyt eläkeläisryhmän, jonka oppaana toimi. Matkan aikana hän oli saanut haavan jalkaansa. Jalka tulehtui ja se jouduttiin leikkaamaan Jaipurissa,ymmärtääkseni alkeellisissa olosuhteissa. Leikkauksen jälkeen tulehdus vain lisääntyi ja herra Walterille kerrottiin, että seuraavana aamuna jalka joudutaan amputoimaan nivusista asti.

Herra Walters päätti toisin. Hän poistui sairaalasta, raahautui lentokentälle, sai lennon Frankfurtiin josta hänet vietiin ambulanssilla sairaalaan. Jalka säästettiin.

”Ja niin minä en ollut ihan varma, pystynkö hiihtämään tänä vuonna Otepään maratonin, enkä uskaltanut tehdä varausta” pahoitteli herra Walter, ”mutta tässä minä nyt olen.”

Herra Walter on Supermies! Siitä olen vakuuttunut. Herra Walter on ihana! Siitä olen varma.

Tiedättekö, tämä on sitä parasta hotellin pitämisessä. Ihmisiä, kuin vanhoja tuttuja tulee uudelleen luoksesi, he tulevat kuin ystävät, he odottavat sinun tapaamistasi, ja kun tapaat heidät, tuntuu kuin olisit saanut kauan kaivatun ystävän takaisin luoksesi.

Juuri nyt herra Walter istuu lentokoneessa ja on matkalla kotia kohti. Toivotan hänelle hiljaa mielessäni hyvää ja suotuisaa matkaa. Ja toivon, että näemme joskus vielä kerran.

Kultakala uiskentelee Pyhäjärvessä

Ensi viikonloppuna, tarkemmin sanottuna lauantaina 21.2.2009 on tiedossa Otepäällä talvirieha vailla vertaansa: jokavuotinen Kuldkala-pilkkikisa, jossa tuhannet ihmiset tavoittelevat kalaa, joka tietää pyytäjälleen kilon kultaa.

Lisää kisoista voi lukea täältä: http://www.kuldkala.ee/fin/index.html

Kisa järjestetään tänä vuonna Pyhäjärven huikaisevan kauniissa maisemissa jo 11. kertaa, ja etukäteisilmoittautumisista voi päätellä, että osanottajia on tulossa tänäkin vuonna runsaasti, ehkäpä jopa aiemmat ennätykset rikotaan.

Ideana kisassa on seuraava: järveen päästetään etukäteen merkittyjä kaloja, ja kalastajien pitää löytää tietyllä merkillä varustettu kala, ja vot, kilo kultaa on heidän. Toinen palkinto on 100.000 kruunua. Jos kumpaakaan merkittyä kalaa ei löydetä, arvotaan tuo 100.000 kruunua niiden kesken, jotka ovat pilkkineet jonkun muun merkityistä kaloista. Ja jos yhtään merkittyä kalaa ei järvestä nouse ylös, arvotaan tuo 100.000 kruunua joka tapauksessa päivän lopuksi kaikkien paikalla olleiden kesken.

Sarjoja on useita: on yksittäiskisat ja on joukkuekisat, ja kisa lapsille.

Varmasti tuo pääpalkinto houkuttaa ihmisiä paikalle, mutta yhtä lailla väki tulee paikalle hauskanpitoon. Se tuntuukin olevan virolaisille tyypillistä ja tästä minä pidän: ei oteta asioita aina niin vakavasti, vaan tehdään urheilujuhlasta kokonainen kansanjuhla.

Niinpä jäällä on jatkuvasti kaikenmoista aktiviteettiä, musiikki raikaa, letkajenkkaa tanssitaan. Ihmiset ovat pukeutunueet hupaisiin asuihin, kuka eläinhahmoiksi, kuka itse kultakalaksi. Jäällä pohottaa sauna, rannalla on lämminvesiammeita, joita ihmiset ovat tuoneet paikalle.

Monet firmat ja urheiluseurat ja yhteistöt ja ihan vaan kaveriporukat tulevat tänne hauskanpitoon. Tuovat tullessaan omat retkigrillit ja järjestävät jäällä omia tempauksiaan.

Tässä kuva viime vuodelta hassuista ukoista tynnyriammeessa. Huomatkaa kultakala joka yhdellä miehistä päässään:

Ja tässä toinen porukka grillaamassa rannalla.




Vakaa päätökseni on tänä vuonna osallistua, jos mahdollista on, itsekin hauskanpitoon. Sataprosenttisen varmaa tämä ei ole, sillä talo on meillä tuon viikonlopun täynnä asiakkaita.

Kimmo on joka tapauksessa lupautunut vetämään reellä kalastajia pitkin järven jäätä – tästä koituvat pennoset menevät sitten hyväntekeväisyyteen.

Ja Seija – eli Rummukaisen mamma, jona hänet taidetaan parhaiten tuntea ainakin blogissani - kertoi että hänen Suomesta saapuvat tuttavansa ovat lupautuneet pukeutua lapinpukuihin. – Jos olen oikein ymmärtänyt, paras asukin palkitaan. Hitsit, minun täytyy jossain vaiheessa hankkia itselleni kunnollinen karhupuku!

Siis, jos joku tämän luettuaan vielä innostuu osallistumaan kalapitoihin, se on vallan mahdollista. Reippaasti ottamaan järjestäjiin yhteyttä.

Lupaan, että hauskaa piisaa – ja kuka tietää, ehkäpä onni suosii rohkeaa ja mukaan lähtee kilo kultaa!

Tässä vielä yhteystiedot kiinnostuneille:

Lisätiedot suomeksi:

puh. +372 51 33033,
risto.vuorinen@gmail.com

Päivän kuva: Tarton hiihtomaratoni

Tänään oli taas varsin toimelias päivä Otepäällä ja Villa Ottiliassa. Eli tänään hiihdettiin 38. Tarton hiihtomaratoni, joka toi paikalle niin huippu-urheilijoita kuin tavallisia hiihdon harrastajia.

Tässä päivän kuva Tarton hiihtomaratonin startista



Osallistujia oli hiihtotapahtumaan kaiken kaikkiaan lähes 5.200 rekisteröitynyttä, ja paljon oli virolaisten ohella hiihtäjiä Pohjoismaista, Saksasta, Venäjältä ja Tsekeistä. Norjalaiset voittivat kisan, paras suomalainen oli meillä yöpynyt Jarkko Jauho, sijoitus: 33.

Matkat olivat 63 km tai 31 km.

Hauska tapahtuma tuo maratonihiihto kaiken kaikkiaan. Paljon oli väkeä liikkeellä pilke silmäkulmassa. Ja se lähtö on ihan uskomaton: miettikää miltä näyttää kun tuo massa lähtee kertarysäyksessä liikkeelle.

Tässä näitä ei niin vakavia hiihtäjiä:







Eli monenlaista suksenkuluttajaa löytyi laduilta.

Minähän itse en ole kova tyttö hiihtelemään, edellisestä kerrasta on lähemmäs 10 vuotta ja sekin oli yksi perin tuskainen ponnistus Saariselällä, sekin työn puolesta.

Mutta äsken huomasin että paikallinen urheilutarvikeliike myy nyt suksipaketteja -70% hintaan, ja jotenkin kerettiläinen ajatus iski mieleeni: entä jos alkaisin minäkin hiihtoharrastuksen. Kerettiläinen siksi, että Linkaman kanssa olemme vannoneet, että kaksi on asiaa, joihin emme ryhdy: kansantanssit ja hiihto.

Seuraavaksi liityn sitten varmaan paikalliseen tanhukerhoon.

Oi aikoja, oi tapoja!

Ja lopuksi kuva siitä miten minulle luultavasti kävisi, jos suksille uskaltautuisin:

Päivän kuva: Ystäväni

Ja tässä hän on, uskollinen ystäväni. Tarvitseeko minun sanoa muuta?

(Klikkaa minua ja tulen ruudullesi suurempana)

Ja tämän kuvan myötä lähetän hyvät Ystävänpäivän toivotukset kaikille muillekin, ehkä hieman karvattomammille ystävilleni.

Kiitos että olette olemassa, kiitos että olette valinneet minut ystäväksenne.

Pidetään jatkossakin toisistamme huolta, soitellaan, kirjoitellaan, välitetään ja osoitetaan se.

Tiina

Ingmar Muusikusen valokuvanäyttely

Edellinen blogikeskustelu heinänteosta toi mieleeni tämän aivan mielettömän upean valokuvanäyttelyn, joka oli keväällä 2008 Tarton kansallismuseossa.

Näyttelyn kuvat on kuvannut yksi Viron kuuluisimmista valokuvaajista: Ingmar Muusikus, ja näyttelyn valokuvat ovat otettu viimeisen 10 vuoden aikana ja tallentavat koskettavasti katoavaa kansanperinnettä.

Valokuvani eivät tee näille upeille ja värikylläisille töille lainkaan oikeutta, näyttelyssä kuvat olivat kooltaan suuria, mahtavia ja vaikuttavia.

Kuvien ohessa oli myös erinomaisen hilpeät kuvatekstit, jotka oli laatinut Tarton yliopiston apulaisprofessori ja folkloristi Madis Arukask.

Valokuvia peitti lasi, ja jotta vältyin heijastuksilta, olen ottanut kaikki kuvat hieman vinoon, mikä sekin tietenkin vähentää alkuperäisten kuvien tehoa.

Mutta tervetuloa siis virtuaaliseen valokuvanäyttelyyn näin jälkikäteen.

Ja suosittelen, että klikkaat kuvia, jolloin ne aukeavat isompina ruutuun.
Ensin näyttelyjuliste:



Ja näyttelyn esittely englanniksi



Ja ensimmäisenä kuva, joka tuli mieleeni, kun tänään oli puhetta heinäteosta:



Ja sitten ylpeät rouvat ja heidän lehmänsä, kuva tuo mieleeni jostain syystä Boteron maalaukset:



Tässä lehmä matkaa norjalaisten turistien ohella saarelta mantereelle:



Seuraavat kaksi kuvaa eivät ole herkkähermoisille.





Ja sitten seuraa minun lempparikuviani, tämä seuraava on niin liikuttava, että sydämestä riipii, mies ja uskollinen polle:



Myös nämä herrat ovat varsinaisia sydämenmurskaajia:







Tässä tupakoiva mies:



Ja tässä rouva matkalla kaupunkiin:



Viimeisenä kuvana lempikuvani - tällaisena soisin itseni vanhana näkeväni. Istun oman tupani rappusilla, myhäillen ja omanarvontuntoisena. Pojanvesselit voivat minulle nauraa, mutta minä olen ylpeä omista tekemisistäni.