Ikäkysymys

Ansioitunut blogisti, Marjatta Huuskonen käsitteli blogissaan tai paremminkin kahdessa erillisessä blogissaan ikääntymistä. Tänään kirjoitin Marjatan blogiin kommentin, ja koska kommentti oli pitkä, ja koska aihepiiri sinällään on kiinnostava, siirrän sen tänne omaan blogiini. Marjatta tuskin siitä loukkaantuu. Muutamien sanojen ja lauseiden osalta olen hieman omaa kirjoitustani illan mittaan viilannut.

Marjatan kirjoitukset löytyvät tästä ja tästä

Ja alla siis minun hajanaisia ajatuksiani iästä ja ikääntymisestä. Mukaan sirottelen kuvia vanhoista valokuvista. Jos mitään muuta ei kuvista ilmene, niin ainakin se, että hiusmuoti on muuttunut vuosien saatossa aika lailla.

Ja näin siis kirjoitin.

Olen tässä mietiskellyt ns. "Vanhan rouvan" kommentteja iästä ja ikääntymisestä. Vanha rouva kirjoitti niin viisasti ja niin oivaltavasti elämästä ja ikääntymisestä, että nuoremman sukupolven edustajana sitä oli hetken suorastaan häkeltynyt. Vanha rouva kirjoittaa hyvin.

Olen yrittänyt jäsentää ajatuksiani asian tiimoilta, ja tällaista pohtinut:

Ikääntyminen on fakta, ja siitä ei ole yli menemistä. Aurinko nousee ja aurinko laskee ja olemme taas yhden päivän vanhempia. Ikääntymisen myötä tulee vanheneminen, joka lienee yhdellä tasolla sitä, että oma ulkomuoto, kasvot, keho alkavat muuttua ja sopeutua elettyyn elämään.








Ikääntymisestä, vanhenemisesta ja rypyistä on naistenlehdistö kerännyt herkullisimmat aiheensa viimeisen puolivuosisataa. Elokuvissa ja musiikkivideoissa on nuoruuden ihannointi viety vielä pidemmälle, muita vaihtoehtoja ei ole. Vanheneminen, kypsä ikä ei ole HIP eikä POP eikä COOL. Se on niin NOT.

Koko mediassa ikääntyminen on keikahtanut nurin niskoin. Tuntuu kuin lehtien jutut keskittyisivät siihen miten ajan kellon saisi pysäytettyä. Kuin se olisi ainoa oikea tapa suhtautua ikääntymiseen.

Vinkkejä kasvorasvoihin ja silmänympärysvoiteisiin. Ihailevia kuvankäsittelyohjelmalla muokattuja kuvia leikatuista näyttelijöistä tai laulajista, jotka nauravat kireillä, rypyttömillä ja epäluonnollisilla kasvoillaan. Kuten vaikkapa Madonna, ikätoverini – tuo kiristetty lihaskimppu – jonka nuoruuden ihannointi on minusta lähinnä vain säälittävää.

Itämaisissa kulttuureissa kunnioitetaan ikää ja sen tuomaa viisautta. Miksi ihmeessä länsimainen kulttuuri ihailee juuri nuoruutta niin paljon, sitä jaksan ihmetellä. Nuoruudella sinällään ei ole maailmalle kovin paljoa annettavaa, enintään energiansa ja ehdottomuutensa. Nuoruus on välitila ennen varttumista ja kypsymistä.







Marjatan kirjoitus sai minut miettimään mitä ikä minulle merkitsee?

Ikä = viisauden lisääntymistä, vai onko?

Kovin mielellään soisin oman ikääntymiseni tarkoittavan automaattisesti viisastumista. Mutta tiedän, että vuosien kerääntyminen mittariin ei sellaisenaan riitä viisautta tuomaan. Olen tavannut paljon tyhmiä vanhoja ihmisiä, ja viisaita nuoria. Ja tietenkin, myös toisinpäin.

Jos olen jotenkin itse henkisesti kasvanut, on se pitkälti riippunut omista valinnoistani ja ponnisteluista jonkinlaiseen henkiseen kasvuun. Henkinen laiskuus on helppoa, ja houkuttelevaakin, mutta se ei lisää tietoa itsestä tai maailmasta. Kasvu edellyttää uuden oppimista, uusien näkökulmien etsimistä, rohkeutta luopua aiemmista käsityksistä ja urautuneista ajatusmalleista. Kasvu ja sen myötä viisastuminen ovat aktiivisia toimintoja, omia valintoja.

Tai sitten on tapahtunut jotain niin rankkaa, että se on rikkonut kaiken entisen, jonka jälkeen olen joutunut uudelleen kokoamaan itseni ja sen myötä maailmani. Myös kriisien kautta oppii, vaikka se on aina rankka tapa. Niitäkin mahtuu kaikkien elämään, kun tarpeeksi kauan elää. Pitkässä iässä on se hyvä puoli, että iän myötä ymmärtää, että kriisin yli voi mennä. Ja että sen jälkeen on jälleen hieman viisaampi ja vahvempi.

Ikä tuo siis itsevarmuutta. Poissa ovat Calimero-ajat, jolloin juoksin munankuori päässä ympyrää ja pelkäsin maailman putoavan päälleni.


Miten koemme iän ja ikääntymisen?

Jokainen kokee iän eri tavoin. Meillä on muistoja eri ikäkausista, jolloin näytimme joltain, jolloin ajattelimme tietyllä tavoin, jolloin odotimme tulevaisuudelta erilaisia asioita.







Minä taidan olla outo tyyppi näissä ikäpohdinnoissa. En ole koskaan ollut oikein minkään ikäinen. Minulla on aina ollut, ja on yhä, ystäviä kaikista ikäluokista. Ja itse en ole koskaan osannut itseäni asettaa mihinkään ikäkategoriaan.



Minun piti siis vastata kysymykseen: mitä ikääntyminen minulle merkitsee?

Se merkitsee paljon hyviä asioita. Vääjäämättä vuosien lisääntyessä lisääntyy myös tieto. Toistaiseksi lanttu leikkaa vielä sen verran, että tietoa osaa jopa järjestää, ja siitä oppii jotain.

Puoli vuosisataa elettyään ei ylläty enää kovin usein, ei ainakaan negatiivisesti. Maailma alkaa olla jollain lailla hahmottunut paikka, se ei ole samalla tavalla outo ja pelottava kuin mitä se oli nuorena. Tällainen se on, maailma. Ihan mukava.

Myös ihmisiä on tavannut vuosien myötä niin paljon, niin monenlaisia, kuullut niin paljon tarinoita, seurannut vierestä erilaisia elämänkohtaloita, että ihminenkään ei ole sama enigma kuin mitä se oli nuorena. Ihmiset tai heidän tekonsa eivät yllätä samalla tavalla kuin nuorena. Eli sanalla sanoen: matkan varrella on tullut ymmärrystä ihmisten suhteen.

Ja kun sanon, että ihmiset eivät yllätä, on siinä selkeä paradoksi: mikään ei yllätä, ei sekään että ihmiset ovat niin yllätyksellisiä.

Oikutteleva bussi

Negatiivista ikääntymisessä on kaksi asiaa.

Toinen on se tosiseikka, että ikääntyminen päättyy kuolemaan. Vanhemmalla iällä tuo viimeinen päätepysäkki on luultavasti lähempänä kuin mitä nuorella. Toistaiseksi en ole vielä valmis jättämään tätä matkaa kesken. Toisaalta, enpä useinkaan pohdi kuolemaa omalla kohdallani.

Toinen negatiivinen fakta on se, että ikääntyminen merkitsee kehon rappeutumista. Väsymistä. Kipuja. Hampaat hapertuvat, lihakset löystyvät, näkö heikkenee, ja jatkuvasti on huono omatunto siitä, että ei pidä tästä maallisesta tomumajasta tämän parempaa huolta.

Mieli on siis yhä ahne, mutta fysiikka jarruttelee menoa.

En minä ole siis huolestunut rypyistä tai muista triviaaleista muutoksista ulkomuodossani. Peilistä katsoo vuosi toisensa jälkeen tutun näköinen tyyppi, vaikka sen pinta hiljalleen muuttuukin. Mutta minä vihaan sitä miten huomaan kehoni rapistuvan, miten en pysty enää juoksemaan bussia kiinni hengästymättä – tuskin pystyn juoksemaan bussia kiinni enää lainkaan.

Aamuisin herätessäni minua kolottaa, käynnistyn hitaasti kuin vanha bussi. Kun pääsen käyntiin köröttelen kyllä menemään pitkiäkin taipaleita, mutta välillä bussi yskähtelee ja nitisee liitoksissaan.

Mutta pidän tästä bussista, onhan se vuosimalliltaan jo vähän vanha, mutta se on kulkenut pitkän taipaleen, ja jos jaksan sitä huoltaa ja tankata, uskoisin sen köröttelevän vielä toisen mokoman.