tiistai 3. helmikuuta 2009

Ikäkysymys

Ansioitunut blogisti, Marjatta Huuskonen käsitteli blogissaan tai paremminkin kahdessa erillisessä blogissaan ikääntymistä. Tänään kirjoitin Marjatan blogiin kommentin, ja koska kommentti oli pitkä, ja koska aihepiiri sinällään on kiinnostava, siirrän sen tänne omaan blogiini. Marjatta tuskin siitä loukkaantuu. Muutamien sanojen ja lauseiden osalta olen hieman omaa kirjoitustani illan mittaan viilannut.

Marjatan kirjoitukset löytyvät tästä ja tästä

Ja alla siis minun hajanaisia ajatuksiani iästä ja ikääntymisestä. Mukaan sirottelen kuvia vanhoista valokuvista. Jos mitään muuta ei kuvista ilmene, niin ainakin se, että hiusmuoti on muuttunut vuosien saatossa aika lailla.

Ja näin siis kirjoitin.

Olen tässä mietiskellyt ns. "Vanhan rouvan" kommentteja iästä ja ikääntymisestä. Vanha rouva kirjoitti niin viisasti ja niin oivaltavasti elämästä ja ikääntymisestä, että nuoremman sukupolven edustajana sitä oli hetken suorastaan häkeltynyt. Vanha rouva kirjoittaa hyvin.

Olen yrittänyt jäsentää ajatuksiani asian tiimoilta, ja tällaista pohtinut:

Ikääntyminen on fakta, ja siitä ei ole yli menemistä. Aurinko nousee ja aurinko laskee ja olemme taas yhden päivän vanhempia. Ikääntymisen myötä tulee vanheneminen, joka lienee yhdellä tasolla sitä, että oma ulkomuoto, kasvot, keho alkavat muuttua ja sopeutua elettyyn elämään.








Ikääntymisestä, vanhenemisesta ja rypyistä on naistenlehdistö kerännyt herkullisimmat aiheensa viimeisen puolivuosisataa. Elokuvissa ja musiikkivideoissa on nuoruuden ihannointi viety vielä pidemmälle, muita vaihtoehtoja ei ole. Vanheneminen, kypsä ikä ei ole HIP eikä POP eikä COOL. Se on niin NOT.

Koko mediassa ikääntyminen on keikahtanut nurin niskoin. Tuntuu kuin lehtien jutut keskittyisivät siihen miten ajan kellon saisi pysäytettyä. Kuin se olisi ainoa oikea tapa suhtautua ikääntymiseen.

Vinkkejä kasvorasvoihin ja silmänympärysvoiteisiin. Ihailevia kuvankäsittelyohjelmalla muokattuja kuvia leikatuista näyttelijöistä tai laulajista, jotka nauravat kireillä, rypyttömillä ja epäluonnollisilla kasvoillaan. Kuten vaikkapa Madonna, ikätoverini – tuo kiristetty lihaskimppu – jonka nuoruuden ihannointi on minusta lähinnä vain säälittävää.

Itämaisissa kulttuureissa kunnioitetaan ikää ja sen tuomaa viisautta. Miksi ihmeessä länsimainen kulttuuri ihailee juuri nuoruutta niin paljon, sitä jaksan ihmetellä. Nuoruudella sinällään ei ole maailmalle kovin paljoa annettavaa, enintään energiansa ja ehdottomuutensa. Nuoruus on välitila ennen varttumista ja kypsymistä.







Marjatan kirjoitus sai minut miettimään mitä ikä minulle merkitsee?

Ikä = viisauden lisääntymistä, vai onko?

Kovin mielellään soisin oman ikääntymiseni tarkoittavan automaattisesti viisastumista. Mutta tiedän, että vuosien kerääntyminen mittariin ei sellaisenaan riitä viisautta tuomaan. Olen tavannut paljon tyhmiä vanhoja ihmisiä, ja viisaita nuoria. Ja tietenkin, myös toisinpäin.

Jos olen jotenkin itse henkisesti kasvanut, on se pitkälti riippunut omista valinnoistani ja ponnisteluista jonkinlaiseen henkiseen kasvuun. Henkinen laiskuus on helppoa, ja houkuttelevaakin, mutta se ei lisää tietoa itsestä tai maailmasta. Kasvu edellyttää uuden oppimista, uusien näkökulmien etsimistä, rohkeutta luopua aiemmista käsityksistä ja urautuneista ajatusmalleista. Kasvu ja sen myötä viisastuminen ovat aktiivisia toimintoja, omia valintoja.

Tai sitten on tapahtunut jotain niin rankkaa, että se on rikkonut kaiken entisen, jonka jälkeen olen joutunut uudelleen kokoamaan itseni ja sen myötä maailmani. Myös kriisien kautta oppii, vaikka se on aina rankka tapa. Niitäkin mahtuu kaikkien elämään, kun tarpeeksi kauan elää. Pitkässä iässä on se hyvä puoli, että iän myötä ymmärtää, että kriisin yli voi mennä. Ja että sen jälkeen on jälleen hieman viisaampi ja vahvempi.

Ikä tuo siis itsevarmuutta. Poissa ovat Calimero-ajat, jolloin juoksin munankuori päässä ympyrää ja pelkäsin maailman putoavan päälleni.


Miten koemme iän ja ikääntymisen?

Jokainen kokee iän eri tavoin. Meillä on muistoja eri ikäkausista, jolloin näytimme joltain, jolloin ajattelimme tietyllä tavoin, jolloin odotimme tulevaisuudelta erilaisia asioita.







Minä taidan olla outo tyyppi näissä ikäpohdinnoissa. En ole koskaan ollut oikein minkään ikäinen. Minulla on aina ollut, ja on yhä, ystäviä kaikista ikäluokista. Ja itse en ole koskaan osannut itseäni asettaa mihinkään ikäkategoriaan.



Minun piti siis vastata kysymykseen: mitä ikääntyminen minulle merkitsee?

Se merkitsee paljon hyviä asioita. Vääjäämättä vuosien lisääntyessä lisääntyy myös tieto. Toistaiseksi lanttu leikkaa vielä sen verran, että tietoa osaa jopa järjestää, ja siitä oppii jotain.

Puoli vuosisataa elettyään ei ylläty enää kovin usein, ei ainakaan negatiivisesti. Maailma alkaa olla jollain lailla hahmottunut paikka, se ei ole samalla tavalla outo ja pelottava kuin mitä se oli nuorena. Tällainen se on, maailma. Ihan mukava.

Myös ihmisiä on tavannut vuosien myötä niin paljon, niin monenlaisia, kuullut niin paljon tarinoita, seurannut vierestä erilaisia elämänkohtaloita, että ihminenkään ei ole sama enigma kuin mitä se oli nuorena. Ihmiset tai heidän tekonsa eivät yllätä samalla tavalla kuin nuorena. Eli sanalla sanoen: matkan varrella on tullut ymmärrystä ihmisten suhteen.

Ja kun sanon, että ihmiset eivät yllätä, on siinä selkeä paradoksi: mikään ei yllätä, ei sekään että ihmiset ovat niin yllätyksellisiä.

Oikutteleva bussi

Negatiivista ikääntymisessä on kaksi asiaa.

Toinen on se tosiseikka, että ikääntyminen päättyy kuolemaan. Vanhemmalla iällä tuo viimeinen päätepysäkki on luultavasti lähempänä kuin mitä nuorella. Toistaiseksi en ole vielä valmis jättämään tätä matkaa kesken. Toisaalta, enpä useinkaan pohdi kuolemaa omalla kohdallani.

Toinen negatiivinen fakta on se, että ikääntyminen merkitsee kehon rappeutumista. Väsymistä. Kipuja. Hampaat hapertuvat, lihakset löystyvät, näkö heikkenee, ja jatkuvasti on huono omatunto siitä, että ei pidä tästä maallisesta tomumajasta tämän parempaa huolta.

Mieli on siis yhä ahne, mutta fysiikka jarruttelee menoa.

En minä ole siis huolestunut rypyistä tai muista triviaaleista muutoksista ulkomuodossani. Peilistä katsoo vuosi toisensa jälkeen tutun näköinen tyyppi, vaikka sen pinta hiljalleen muuttuukin. Mutta minä vihaan sitä miten huomaan kehoni rapistuvan, miten en pysty enää juoksemaan bussia kiinni hengästymättä – tuskin pystyn juoksemaan bussia kiinni enää lainkaan.

Aamuisin herätessäni minua kolottaa, käynnistyn hitaasti kuin vanha bussi. Kun pääsen käyntiin köröttelen kyllä menemään pitkiäkin taipaleita, mutta välillä bussi yskähtelee ja nitisee liitoksissaan.

Mutta pidän tästä bussista, onhan se vuosimalliltaan jo vähän vanha, mutta se on kulkenut pitkän taipaleen, ja jos jaksan sitä huoltaa ja tankata, uskoisin sen köröttelevän vielä toisen mokoman.

8 kommenttia:

Kari ja Johanna kirjoitti...

"Ihmisen ruumis kestää koko eliniän" kirjoitti joku lapsi joskus ainekirjoituksessaan.
Tuntuu vain siltä ettei taida kestää edes sitä. Eniten minua tässä ikääntymisessä harmittaa juuri ulkoisten avujen heikentyminen. Silmälaseja on ainakin kolmet erilaiset, silti ei tahdo nähdä sanomalehden pientä printtiä ja tietokoneen näyttö pitää olla jo pöydän toisella laidalla ollakseen terävä.
Kömpelöksikin olen tullut. Ei sitä aamua ettei kaffenporoja pannuun mitatessa osa ropisisi joko kuumalle hellalle tai lattialle.
Kontalleen jos sattuisit pääsemään, niin ylösnousu onkin sitten jo voimistelumerkin arvoinen suoritus.
Yksi konttoreistani sijaitsee samassa talossa kuin lasten päiväkoti. Kerran pihamaalla kulkiessani kuulin jonkun naskalin huutavan muille: "...kattokaa kun vanha pappa kävelee kummallisesti.."
Yritin itsekin katsella toikkaroivaa vaaria kunnes tajusin lasten tarkoittavan minua.
Kirjoituspöytähommiin olisi kohta päästävä, muutoin sitä joutuu kohta käymään asiakkaan luona tietokone toisessa kainalossa ja kävelykeppi toisessa....enkä ole vielä kuuttakymmentäkään...

Marjatta kirjoitti...

Kiitos Tiina puheenvuorosta ja puffista! Mukava huomata, miten juttuni nostaa pintaan sinun ajatuksiasi aiheesta. Tässä onkin mukava näyte formaatista, jota olen mielessäni kaavaillut: kahden tai useamman henkilön yhteinen blogi! Ikäänkuin julkinen kirjeenvaihto, tuttu formaatti kirjallisuudessa.

Täältä katsottuna 50 on upea ikä. Matka 50-vuotiaassta 66-vuotiaaksi on hyvin pitkä. Matka 66-vuotiaasta 50-vuotiaaksi sujuu silmänräpäyksessä ;-)
Suurimmaksi muutokseksi vanhetessa huomaan juuri aikaperspektiivin.

Toistaiseksi elämä on ollut minulle armelias, fyysinen kuntoni riittää kaikkeen mitä haluan tehdä.

Sanot, ettet koskaan ole kokenut kuuluvasi johonkin tiettyyn ikäryhmään. Se onkin hieno juttu, tunnet olosi luontevaksi kaiken ikäisten seurassa.

Minun asemani perheen kuopuksena on jättänyt voimakkaan jäljen mieleeni. Olen ikuinen pikkusysteri. Ehkä kolmekymppisenä lakkasin haluamasta olla hiukan vanhempi kuin olen. Olin myös 'baby face' varsin kauan, ja totuin kuulemaan jatkuvasti huomautuksia siitä, ettei minua mitenkään voi uskoa ikäisekseni. Se suututti niin vimmatusti! Vasta viiskymppisenä aloin pitää noista huomautuksista. Kuudenkympin korvilla alkoi sellainen puhe käydä harvinaisemmaksi...

Juuri siksi minulle vanheneminen on täydellinen yllätys.En osaa asettua arvokkaasti vanhan rouvan osaan ;-) Minähän olin se nuorin aina joka paikassa!

Kiehtovia kuvia olet laittanut tänne. Edistyneenä valokuvaharrastajana varmaan panet merkille, että dokumentti- ja informaatioarvo ajaa joskus tekniikan ohi ;-)

Noudatan mainiota ideaasi: liitän tämän kommentin sekä omaan että sinun blogiisi.

PS. Kari! Nuori mies, nyt kuntosalille siitä! ;-)

Vallaton mummeli kirjoitti...

Ihania kuvia! Kiva tutustua sinuun nuorenakin. Vika kuva: Lälällää itselleskin :)

marja p kirjoitti...

Pari sanaa ikääntymisestä myös meikäläisen, vanhanrouvan suunnalta! Olen myös niitä ihmisiä, joka ei tule useinkaan ajatelleeksi minkä ikäinen on! Kavereita on sekä nuoria että vanhoja. Toisaalta kun on elänyt jo lähes 70 vuotta, on monenlaisia elämankokemuksia ja vieläkin tuntuu, että kun poikani uusperheen teinihirviö käyttäytyy sopimattomasti, täytyy koettaa ymmärtää aikuistumisen vaikeus ja antaa omasta mielestään kullanarvoisia neuvoja nuoren ihmisen vanhemmille niin, että aikuistuminen tapahtuisi mahdollisimman pienillä vaurioilla. Tiedä sitten onko siitä mitään apua. Että jos ei ole helppo olla vanha ja rapistunut, ei tunnu olevan helppo olla nuori ja kauniskaan! Oman elämäni rikkaus on kuitenkin ollut se, että ympärillä on paljon erilaisia ihmisiä ja kaikenikäisiä. Se antaa ikääntyvällekin "äksöniä" ja aika kuluu mukavasti erilaisia ihmisiä tavatessa ja heidän kanssaan keskustellessa. Askel käy hitaammaksi ja varsinkin silmälasit päässä peiliin katsoessa väliin hätkähtää, että noinko on jo nahka ruttaantunut! Tähänkin lohtua toi taannoin pojantyttäreni (10 v) lausuma, että miksi sinä mummi et olekaan ryppyinen niinkuin vanhat ihmiset yleensä! Että mennä porskutellaan vaan niin kauan kuin jaksetaan ja annetaan madonnojen ja muiden kiristellä nahkaansa mielensä mukaan, jos luulevat sillä elävänsä ikuisesti!

Onukoo kirjoitti...

Monisyinen ja ristiriitainen juttu. Vaikka Suomikin syöksyy parhaillaan kohti syvää lamaa ja ihmisiä viskotaan oman onnensa nojaan kuin lego-palikoita, ei meillä perinteisesti ajateltuna työntekijötä normaali-oloissa omasta takaa riitä. Niinpä vanheneminen ja pois tuottavasta työelämästä pois jääminen ovat ei. Samaan aikaan - voisiko olla edellisen laman jäljiltä, nythän sen kokeneet ovat päättävässä asemassa - työmaailma on eläimellistä taistelua. Vaaditaan osaamista, älyä, kovaa fyysistä kuntoa, loistavia sosiaalisia taitoja, mahtavan laajaa verkottumista ja ties mitä. Eli vain nuoret, "nuoret", kauniit, hyväkuntoiset ja muutenkin virheettömät perivät maan.
Tältä kaikki siis näyttää mediassa ja sellaisena kaikki heijastuu arkeen aamu- ja iltapäiväkahveille, työpäivään.
Meidän ikäluokkamme näkee maailman näin.
Nuoremmat näyttävät ottavan työn ja uran ja elämän rauhallisemmin.
Olisiko meidänkin otettava asiat asioina ja todettava, että muutama ryppy siellä tai täällä, muutama kilo siellä tai täällä ei tarkoita sitä ettemmekö kantaisi korvaamatonta viisautta ja taitoa, jonka nuoremmat oppivat vain meiltä. Joten vanhetaan, viisastutaan ja ikäännytään kaikessa rauhassa:)

Paula kirjoitti...

Rypyistä ja rutuista tulikin mieleen pojanpoikani (6 vee) viime syksynä esittämä kysymys. Olimme käymäseltään minun äitini luona, 80 ja hyvät risat, kun pikkuinen Olavi mietteliäänä silitteli isomummunsa ryppyistä kättä ja kysyi sitten: meinaaks tää sun nahka irrota?

Olen tuonkin tapauksen jälkeen moneen kertaan päättänyt luoda nahkani ja ruveta huolehtimaan itsestäni ja kunnostani, mutta jotakin perin vaikeaa siinä on, ja aina on muka tarjolla mukavampaakin tekemistä.

Sylvia kirjoitti...

Nyt mä kyllä kohta halkeen kiukusta... jo toisen kerran tänään hylkäsi tämä paikka minun piiiitkän kommenttini, jota en millään jaksa kirjoittaa uusiksi!!! Grrr....

Sylvia kirjoitti...

Laitan mukaan saman kommentin kuin Vanhan Rouvan blogiin laittamani.

Oli kiva nähdä nuoruuden kuviasi - heti pulpahti mieleen oma nuoruusaikanani 60- ja 70-luvulla!

Vanha Rouva ja Nuorempi Rouva ovat puhuneet. Viisaita! Eipä ole paljon lisättävää, näinhän se paljolti on.
Mutta: minusta alkaa ainakin meillä tilanne muuttua. Viime vuosien aikana on syntynyt jonkinlainen mappie-kulttuuri, ehkä Amelia Adamon lehden M-magasin aloittamana. Mappie = Mature Affluent Pioneering People (Mogen Attraktiv Pionjär Person). http://www.m-magasin.se/
Lehdessä ja sen sivutuotteessa TV-ohjelmassa ei ihannoida silikooni- ja kirurgihommia vaan yritetään tolkuttaa että kelpaat sellaisena kuin olet. Tietenkin annetaan neuvoja miten voit pukeutua, meikata yms että näytät parhaalta mahdolliselta, jos haluat. Siis jos haluat.
Ilmiön tiimoilta on sitten noussut kuin sieniä sateella yrityksiä jotka ovat keskittyneet vaatteisiin, lyxtavaroihin, matkoihin, ravintola- ja kahvilakulttuuriin yms jotka ovat tarkoitettu meille kypsemmille ihmisille. Hyvä näin. Ei tarvitse mennä vaatekauppaan jossa nirppanenäinen 19-vuotias langanlaiha pimu purkkaa jauhaen nyrtyneesti toteaa että ”meillä ei kylläkään ole mitään ROUVALLE sopivaa…” vaan voin valita liikkeen jossa henkilökunta on samaa ikäluokkaa ja jossa tiedetään mistä puhun kun haluan sitä tai tätä.
Että toivoa on että suurten ikäluokkien vanhetessa myös asenne muuttuu. Mutta minua pelottaa millainen hoito on kuin me olemme siinä pisteessä että tarvitsemme sitä – nuoriso ei vaikuta oikein innostuneelta nykyään…