Linkamat ryhmäkuvassa

Meillä oli tänään pienimuotoinen juhlapäivä. Tänään on kulunut tasan 7 vuotta siitä kun Kimmo käveli elämääni takaisin, 25 vuoden paussin jälkeen.

Päivämäärä oli maaginen 02.02.2002 – ja tapaaminenkaan ei ollut hullumpi. Heh.

Me olimme viettäneet aiemmin yhdessä yhden kauniin kesän vuonna 1977. Minä olin tuolloin koulunsa juuri päättänyt hupakko, joka halusi nähdä maailmaa. Kimmo oli, tai ainakin uskoi olevansa järkevä ja päämäärätietoinen nuori mies, jolla oli selvät sävelet tulevaisuuden suhteen, ensin oikeustieteelliseen ja sitten hyviin töihin ja hyville palkoille. Arvaahan sen, ettei sellaisen parin liitosta olisi mitään pysyvää silloin tullut.

Sen verran järkeviä olimme tuona kauniina kesänä, että emme jääneet toisiimme kiinni, vaikka jokin outo voima meitä toisiamme kohti vetikin, vaan lähdimme molemmat eteenpäin, tavoitellen kumpikin omia haaveitamme.

Ensimmäisen ja viimeisen suudelman sinä kesänä vaihdoimme hyvästellessämme toisemme, Vuosaaren sillan juurella elokuun lopussa. Ja puhuttaessa suudelmista: sen suudelman muistin 25 vuotta. Siinä oli sähköä, magiikkaa.

Tässä välissä tarinaa virtaa vettä siltojen alla. Paljon. Tonneittain. Megatonneittain. 25 vuoden ajan.

Ja sitten soi puhelin, ja sen päässä tuttu ääni. Kimmo soittaa minulle. ”Kimmo Linkama tässä, muistatko?” Johon minä: ”Päätit sitten vihdoinkin soittaa?”

Small talkia puhelimessa, joitain sähköposteja. Ja sitten sovimme tapaamisen.

Päivämäärä on merkityksellinen: 02.02.2002 kello kaksi iltapäivällä.

Ja tuona päivänä, tuona kellonlyömänä Kimmo käveli alas mäkeä pienen pieneen mummonmökkiini Klaukkalassa, jossa silloin asuin. Ja sen jälkeen mikään ei ollutkaan enää kuten ennen.

Naimisiin menimme 5.7.2003. Ja tänään siis vietetään meidän yhteisen elon seitsemättä vuosipäivää.

--

Se historiasta. Tähän päivään!

Aurinko paistoi tänäänkin aivan upeasti, ja minä innostuin ajatuksesta ottaa meistä juhlapotretti. Ryhmäkuva perheestämme. Kimmosta, minusta ja kahdesta kauniista karvakorvastamme. – Sain myös näin tilaisuuden testata uuden kamerani itselaukaisuominaisuuksia.

Näin jo sieluni silmillä täydellisen perhepotretin: me hymyilemme hallitut onnelliset ilmeet viritettyina kasvoillemme rinnakkain ja edessämme istuu kaksi kaunista turkiseläintä hellyttävästi kameraan hymyillen.

Mitä tarvitaan? Kamera, itselaukaisin ja jalustin. Ja hyvä tausta. Ja sitten kuvaamaan!

Tai niinhän minä kuvittelin.

Valitsimme kuvauksen taustaksi Otepään lähellä sijaitsevan Luken vanhan kartanon maisemat, vanhan huvimajan, puutarhurin mökin ja hauskat kivileijonat. Très chic.

Asettelin tripodin pystyyn, tarkensin taustat, asettelin Kimmon ja koirat paikalle – kun toinen koirista haluaa lähteä jonnekin vasemmalle, toinen oikealle ja Kimmo tasapainoilee hihnojen kanssa siinä välissä. Kimmo saa hetkeksi koirat aloilleen, toinen koirista suorastaan istuu hetken ja katsoo kameraan ja minä tarkennan kuvan, asetan itselaukaisijan ja lähden kohti suunnittelemaani paikkaa.

Tulen reippaasti, että ehdin kuvaan 10 sekunnin sisällä, ja siitähän Latte riemastuu, singahtaa kohti minua ja ison pojan rakastava halaus on kaataa minut. Ja Ronja pyllistää mielenosoituksellisesti kameralle.



Uusi yritys.

Taas sihtailua kameran etsimen läpi, koirat paikoilleen, viritä kamera, aloita kuvaus ja sen jälkeen 10 sekuntia aikaa ehtiä paikoilleen. Etenen rauhallisesti, jotta Latte ei riemastuisi, klicks, ja kamera nappaa minusta kuvan vasta matkalla ryhmän luokse.



Uusi yritys.

Nyt koirat ovat jo pitkästyneitä. Ronja ei enää halua tulla kuvatuksi vaan pakenee jalkoihimme.



Taas uusi yritys, nyt jo melkein kaikki kohdallaan, ilmeet, tarkkuus... mutta minne Latte tyrkkää nenänsä, Voi Pyhä Mooses!



Lopulta saimme kaikesta kohelluksesta huolimatta aikaan siistin perhepotretin, jonka siis ylpeänä alla esitän.

Tässä siis perhe Linkama perhepotretissa.



Ja ensi vuonna juhlapäivän tiimoilta mennään sitten valokuvaamoon ja käytetään koirien sijalla pahvikuvia!