Mitä näemme kun katsomme kuvia?

Mitä näemme kun katsomme kuvia?
Tätä kysyi minulta eilen nuori ystävättäreni Kersten, joka itsetuntoani hivelevästi kertoi kuvieni herättäneen hänessä yleisemmänkin kiinnostuksen valokuviin ja valokuvaukseen. Hän oli käynyt myös Meilahden taidemuseon valokuvanäyttelyssä ja ajatuksensa askarteli kuvien katsomisessa.

Eilen hän esitti minulle sähköpostissa kysymyksen: ”Miten kuvia katsotaan? Miten minä katson kuvia?”

Esimerkiksi hän otti tämän kuvan, joka Kerstenistä oli sellaisenaan kaunis, mutta jota hän vierasti, sen terävyyden ja tarkkuuden vuoksi.



Minä siis Kerstenille vastaamaan. Nopeasti, sen enempää ajatuksiani jäsentelemättä kirjoitin näin:


Hyvä kysymys: mitä katson kun katson kuvaa? Odotan, että se puhuttelee minua, kertoo minulle jotain. Siis kuvalla täytyy olla sisältö. Niinkuin se uimarantakuva ja paviljonki. Sen sisältö - minulle - oli talvi, unohtunut rantarakennus, joka odottaa kesää, ja sen juurella suuteleva pariskunta. Joka ei näe minua, joka ei odota kesää, joka ei huomaa kirkasta rakennusta vaan ainoastaan ja vain toisensa.

Joskus se sisältö voi olla puhtaasti muoto tai sävyt. Pelkkä kauneus ei sellaisena ole riittävä, tai sen kauneuden pitää olla jotain sellaista joka yhdistyy johonkin: lapsuuteen, muistoihin, unelmiin, uniin... Esimerkkinä vaikka ne jokikuvat sieltä Soomaalta, jossa sinertävä joenmutka halkoi lunta, ja joessa oli lumilauttoja, jotka nekin olivat pehmeitä väreiltään (kuvat myös siinä parikuvagalleriassa). Niiden kauneus oli jotenkin unenomaista. Valkeaa ja sinistä ja raukeita ja kauniita mutkia, kuin sinisiä savukiehkuroita, kuin usvaa aamuyössä.




Minä pidän kuvissa myös ristiriidoista. Rumassa on kaunista ja kauneudessa rumaa. Sellainen voisi olla vaikkapa se talon ovi niissä parikuvissa, muistatko. Täysin laho ja rikki, mutta väreiltään niin kaunis, että voisi olla suoraan vaikka taiteilijan pensselistä. Ja taas ovella on tarinansa - se muistuttaa, että rahalla ei saa aina kauneutta, eikä kauneus liity nuoruuteen tai raikkauteen tai koreuteen. Joskus vanha, on se sitten vaikka vanha ihminen, huonekalu, puu, tai vaikkapa ovi, on kauniimpi kuin uusi, koska se on elänyt ja muuttunut juuri siksi mitä se nyt on.



Tällä hetkellä harjoittelen Canonilla ottamaan mahdollisimman tarkkoja kuvia. Sen jälkeen alan opetella miten ottaa hieman epätarkempia... Vähän kuten maalaamisessa. Ensin on opittava perusteet, opittava tekniikat, hallittava taiteen perussäännöt, värit, perspektiivi, kultainen leikkaus. Sen jälkeen vasta voi alkaa sääntöjä rikkoa.

Kävin kurkkaamassa sen Meilahti-näyttelyn alkupuheen. Siinä puhutaan valokuvan yhteydessä totuudesta - sehän oli alunperin valokuvan tarkoitus: todentaa olevaista, kertoa siitä totuus. Sanottiin: yksi valokuva kertoo enemmän kuin tuhat sanaa. Valokuvaan liitettiin lahjomattomuus. Dokumentaarisuus.

Nyt tiedetään että yksi valokuva valehtelee enemmän kuin tuhat sanaa. Nykykatsojat, jotka ovat tottuneet videoihin, elokuvien efekteihin, tietokonegrafiikkaan ja digitaaliseen muotoon hyväksyvät sen selvyytenä - vanhemmat ihmiset penäävät vieläkin valokuvalta täydellistä rehellisyyttä.
…

Näin siis eilen illalla kirjoitin.

Aamulla aloin käsitellä kuvankäsittelyohjelmassa omia edellispäivänä ottamiani kuviani, ja mietin miten tuo komea sisällön vaatimus näkyy omissa kuvissani.

Yritän kirjoittamalla hahmotella ajatuksiani.

Mitkä ovat valokuvaamiseni kriteerit? Miksi otan yhdestä kohtaa kuvan, mutta en toisesta? Miksi rajaan ja valitsen kohteeni kuten teen? Onko minulla kuvissani sanoma? Onko niissä edes sisältöä?

Kuvia on niin monenlaisia ja niiden tehtävät ovat niin erilaisia.
Kuvat ovat ensinnäkin muistoja tapahtuneesta – tällaisia ovat kuvat yhteisistä jouluista, hauskoista hetkistä kaverien kanssa, matkoilta. Näissä kuvissa tärkeintä ei ole sommittelu, ei sävyt, ei tarkkuus. Ne ovat tallentaneet pienen palan elämästämme, ja kuvaa katsoessa muistamme tuon, ehkä jo muuten hetkeksi unholaan menneen hetken. Nämä kuvat lienevät meille niitä kaikkein rakkaimpia.



Kuvilla voi olla myös tehtävä – vaikka informaation antaminen. Tähän sarjaan kuuluu runsaasti Viron kuviani. Haluan kertoa kuvillani niiden katsojille jotain Virosta ja Otepäästä.

Sekin vaihtelee kenelle kerron ja mitä haluan kertoa. Samaan tapaan kuin vaihdamme puheen tyyliämme ja aiheen käsittelyä vastaanottajan mukaan. Lapselle kerromme asioita eri tavoin, eri sanoin kuin aikuiselle. Läheisille ystävillemme kerromme myös asioista avoimemmin ja raadollisemmin kuin puolitutuille tai tuntemattomille.



Tämäkin kuva antaa informaatiota Virosta

Ystävättäreni Anna-Leena aikanaan rehellisesti antoi palautetta maisemakuvistani, hänen mielestään ne olivat hyviä, mutta ehkä aavistuksen postikorttimaisia, jos ymmärsin oikein kauniisti kirjoitetun palautteen.

Ja postikorttimaisiahan matkailukuvat usein ovatkin. Niihin ei valita puliukkoja tai liimaa haistelevia teinejä.

Pyrin siis tietoisesti vangitsemaan kamerallani kauneutta ympärilläni. Haluan kertoa katsojille, että Otepää on todella upea paikka, täällä on runsaasti nähtävää ja koettavaa. Mielikuvituksen käyttö matkailukuvissa ei ole tietenkään kielletty, ja tässä onkin yksi selkeä kehittymisen kohde. Miten kuvata tuttua seutua ilman että jumittuu omien maneeriensa vangiksi? – Lämmin kiitos Anna-Leenalle, palautteesta. Se sai minut miettimään jälleen katsomaan omia kuviani uusin silmin



Ja sitten otan kuvia, joiden sisältö on monisyisempi, ne voivat olla kauniita tai olla olematta. Kutsutaan näitä kuvia sitten vaikka ”taidekuviksi”.

Ne ovat niitä kuvia, joiden suhteen olen kaikkein kunnianhimoisimmillani. Kuvia, joiden haluaisin kertovan enemmän kuin vain pintainformaatiota. Kuvia, joiden toivoisin herättävän katsojissa tunteita, reaktioita.

Kauneus herättää aina vastakaikua, uskon että ihmiseen on rakennettu sisäinen kauneuden kaipuu. Miksi me muuten hakeudumme merenrannoille, vuorille ja metsiin tehdassalien, takapihojen tai teollisuusalueiden sijasta.

Mutta pelkkä kauneus ei ole riittävä sisältö minulle. Saatan ottaa kuvan vain siksi, että maisema on niin huikaisevan kaunis, mutta säilyttääkseni kuvan, siirtääkseni sen galleriaan ja näyttääkseni sitä muille, täytyy kuvalla on muutakin sisältöä. Sen täytyy pystyä kertomaan jotain minusta itsestäni, tunteistani, ajatuksistani.

Tässä muutama esimerkki eiliseltä








Lopuksi laitan kaksi kuvaa oheen, joiden toivon selittävän vielä yhdeltä kantilta tätä ”kauneutta”. Molemmissa kuvissa on puu värillistä taivasta vasten.
Ensimmäinen kuva miellyttää minua. Siinä ei ole paljoakaan informaatiota, ellei joku ole kiinnostunut tietämään miltä Tamula-järvi näyttää talvipäivänä. Silti pidän kuvasta. Se on jonkinmoinen sielunmaisema. Pysähtynyt hetki, sininen hetki. Joskus, kun minulla on oikein oikein hyvä olo, kun kaikki sielun pienet puzzle-palaset loksahtavat kohdalleen, henki kulkee tasaisesti, mieli on rauhoittunut, minusta tuntuu juuri tällaiselta.



Ja tässä toinen kuva, joka on minusta aivan sanomattoman ruma. Vastenmielinen.



Siinäkin on puu ja taustaa, on väriä ja kontrastia ja vaikka mitä. Mutta kuva on paitsi kiiltokuvamainen räikeän taivaansa kanssa, ristiriitainen, levoton. Sitä katsoessa tulee suorastaan paha olo. Luoja minua varjelkoon, ettei tämä koskaan kuvaa sielunmaisemaani.

Pitkä juttu valokuvaamisesta ja kuvien katsomiseta.

Täytyy muistaa katsominen on niin subjektiivista, ihmiset näkevät asioita eri tavoin. En lainkaan loukkaantuisi jos jonkun mielestä ylempi puukuva on vain tylsä ja alempi taas virkistävä. Me koemme asioita niin eri tavoin, siksi olemme yksilöitä.

Eli palaan otsikkoon: Mitä näemme katsoessamme kuvia?
Mielipiteitänne jään toiveikkaana odottelemaan.