Yksin Italiassa, osa 7: Trastevere

Tiina suuntaa kohti kaupunkia - tai ainakin kohti Trasteverea. Ensimmäisen päivän ilta. Yhä mennään parin tunnin yöunilla ja muutamilla vastoinkäymisillä. Mutta eihän sitä voi jäädä hotellille nuolemaan haavojaan, kun maailma ja Rooma odottavat valloitustaan

Trastevere - tois pual jokke

Trastevere on yksi Rooman vanhimmista kaupunginosista. Se sijaitsee Tiberin länsirannalla. Aina avulias wikipedia tiesi kertoa siitä ennen matkaani näin:

Trastevere is the 13th rione of Rome, on the west bank of the Tiber, south of Vatican City. Its name comes from the Latin trans Tiberim, meaning literally "beyond the Tiber". The correct pronunciation is [trasˈteːvere], with the accent on the second syllable.

Ja vanha, teille jo aiemmin esittelemäni virtuaaliystäväni Rick Steves taas antaa siitä tällaisen videolausunnon: Rick Steves, Vibrant Trastevere.

Tutkimusmatkailija oli tehnyt tarkkaa etukäteistyötä. Netti oli luvannut minulle mukulakivikatuja, rähjäromantiikkaa ja ennen muuta todellista roomalaista elämänmenoa, taiteilijoita ja gallerioita, boheemeja ja eksentrikkoja. Mikä oli todellisuus?

Vedän hetken henkeä, ja sitten vastaan: Oli se. Ihan jees. Se Trastevere.

Minä vain olin odottanut niin paljon enemmän, olin odottanut vanhojen katukivien puhuttelevan minua, olin kuvitellut etukäteen istuvani piazzalla, suihkulähteen juurella, muinaisten roomalaisten tavoin, ja nauttivani näytelmästä jonka nimi on: Roomalaista iltaelämää.

Kävinhän minä Trasteveren keskusaukiolla Piazza Santa Maria in Trasteverellä. Vierailin sen vanhoissa koristeellisissa kirkoissa, joista komein ja vanhin oli Santa Maria in Trastevere. Istuin suihkulähteenkin juurella, niillä kuuluisilla portailla joissa kansa viettää aikaansa. Ja näin elämää. Mutta jotenkin vain tuntui ettei se elämä ollut oikeastaan lainkaan roomalaista, vielä vähemmän perusitalialaista.

Turistit! Niitä oli kaikkialla! Ja Trastevere - niin pittoreski kuin se monin tavoin onkin - oli turistien kansoittama. Minulle tuli epätodellinen olo. Olin kuin Disneylandissa, teemapuistossa nimeltä Trastevere. Ja kaikkialla oli kovaäänisiä ihmisiä, jotka puhuvat kieltä joka ei todellakaan ole italia. Useimmiten englanti. 

 

Santa Maria in Trastevere -kirkon mosaiikkikoristelua

Santa Maria in Trasteve -kirkon kattoa

Ja niin minä sitten vaeltelin Trasteveren mukulakivikatuja, tuntien olevani ulkopuolinen. Tutkimusmatkailija oli huomannut olevansa vain yksi turisti kaikkien muiden joukossa. Suoraan sanoen, hieman tuo ihmispaljous ahdistikin.

Ilta alkoi laskeutua, minä löysin itsenin Tiberin rannalta. Kävelin sitä pitkän tovin, ihmettelin ihmisiä siltojen alla, vanhaa jokilaivaa joka toi mieleen Turun Vanhan Rahtilaiva -ravintolan. Istuskelin kiviaidan päällä. Ja pimeyden laskeuduttua palasin takaisin Trasteveren lämpimiin valoihin.

 

Alkoi jo väsyttää. Parin tunnin yöunilla mentiin yhä. Olin nähnyt paljon, jotenkin vain oli tunne että en ollut päässyt tähän maailmaan sisään. Kulisseissa kuljin. Päätin palata hotellille.

Raitiovaunukiskot ovat turvalliset. Kun löydät ne, tiedät että jossain vaiheessa raiteita pitkin kolistelee paikalle raitiovaunu joka vie sinut paikkaan, jota hetkeksi kutsut kodiksesi. Palasin kiskojen reitille ja olin jo valmis odottamaan raitiovaunua kun huomasin läheisyydessä elintarvikekioskin, jonka edessä oli jono. Ehkä minun pitäisi ostaa jotain. Vaikka jotain juotavaa. Olinhan kuitenkin vaeltanut pimenevässä illassa monituisia tunteja ilman juomaa tai ruokaa. Käymättä sen ensimmäisessäkään Trasteveren ravintolassa.

Liityn jonoon. Jenkkipoika edessäni huomaa että kioski myy olutta halvalla. Hän ja hänen italialainen kaverinsa innostuvat: "Hey, let's get some beer!" Pojat ostavat Peroninsa ja minä päätän rohkaisuta ja puhutella heitä. Haluan tietää mitä virkavalta Roomassa ajatellee kadulla tai puistoissa juomisesta. Jenkkipoika, joka selvästi oli jo hyvästi roomalaistunut, nauraa: "No problem! Kunhan et mekkaloi tai kittaa kaljaasi ihan turistien nenän edessä."

Hui. Ajattelen. Ja sitten: mikä ettei. Ostan pullon Peroni-olutta ja lähden sen kanssa viereiseen pieneen puistikkoon, jota koristaa runoilija Bellin patsas. Siellä ei ole ensimmäistäkään turistia. Sen sijaan iso kööri italialaisia alan miehiä, jotka patsaan varjossa viettävät omaa alkoholihöyryistä dolce vitaansa. Teen nopean tilannearvion ja totean ettei puistokemisteistä ole minulle mitään vaaraa. Nousen patsaan juurelle, nostan lasin, tai siis pullon runoilijalle, ja rauhoitun.

Ja näin päättyy tämä ilta. Elämä kuhisee kadun toisella puolella, Trasteveressä, missä turistit vellovat kapeilla kaduilla mölyävänä laumana. Minä lepäilen kylmän marmoripatsaan juurella nautiskellen kylmästä oluesta. Puliveivarit pitävät omaa hauskaansa selkäni takana.

Ja ajattelen: ehkä minä opin pitämään Roomasta. Nyt ainakin on hyvä olla. Jollain lailla kuulua tilanteeseen. Olla osa Roomaa ja sen elämää.

Runoilija Belli vartioi Tiinan pussikaljahetkeä

Yksin Italiassa, osa 6: Pizzaveljet

Tapahtunut tähän mennessä: Tiina on saapunut vihdoinkin hotellille, saanut nettiyhteyden, tutustunut Giorgioon. On aika lähteä syömään. Ja siitä sitten kaupungille

Ei gourmet-matka

Nyt minun täytyy tuottaa pettymys niille lukijoille, jotka odottavat matkakertomukseni sisältävän runsaasti ruokapostauksia. Minun tutkimusmatkani Italiaan ei ollut tutkimusmatka peston ja pastan saloihin. Siihen oli kaksi tärkeää syytä.

Ensimmäinen syy oli tiukka matkabudjetti. Italia ei ole suoranaisesti mitenkään halpa maa. Ei tosin sen kalliimpi kuin Suomi. Mutta huomattavasti kalliimpi kuin Viro.

Olin sallinut itselleni lähes kuukauden pituisen matkan, ja voidakseni sen toteuttaa olin kiristänyt päiväbudjetin hyvinkin tiukaksi. Olin päättänyt että en tulisi kuluttamaan rahaa Italiassa sen enempää kuin mitä kotona kuluttaisin. Jo hotellit ja matkustaminen tulisivat haukkaamaan ison siivun matkakassasta. Kalliisiin ravintolaillallisiin ei minulla yksinkertaisesti ollut varaa. Mitä perustarpeiden yli päiväbudjetista jäi rahaa yli, sen sijoitin mieluummin vaikkapa museolippuihin. Olin myös varautunut siihen, että jossain vaiheessa matkaa saattaa syntyä ylimääräisiä kuluja. Ehkä minun jossain vaiheessa tarvitsisi tilata vaikkapa taksi.  Ehkä jotain muuta ennalta-arvaamatonta tapahtuisi.

Toinen, ja itse asiassa paljon tärkeämpi syy oli se, että ruokailu ravintoloissa, erityisesti Italiassa, on hyvin sosiaalinen tapahtuma. Ihmiset, perheet, ystävät ja seurueet kerääntyvät ilta illan jälkeen katuravintoloihin, sulautuvat illan pehmeään valoon, syövät ja juovat.  Keskustelevat ja kinastelevat. Nauravat ja vitsailevat tai parhaimmassa tapauksessa uppoutuvat toinen toistensa silmiin, rakkauden virratessa suonissa kuin hyvä toskanalainen viini.

Minä tiesin että tuntisin itseni hyvin yksinäiseksi ja kiusaantuneeksi astuessani ravintolaan ja vallatessani itselleni yhden pöydän, jonka ääreen voisi istahtaa useampikin ihminen. Olisin yksinäinen nainen. Kummajainen. Vähän sellainen säälittävä. Sitä en halunnut.

Niinpä ruokailuni oli yleensä nälän tappamista. Mutta se ei tarkoittanut kuitenkaan että minun olisi tarvinnut ruuan laadusta tinkiä. Piti vain löytää oikeat paikat. Ja tapahtuipa sellainenkin ihme, että palatessani kotiin oli painoni pudonnut muutamaisen kilon. Ruokaa vain pakon sanelemana ja paljon liikuntaa - siinä se.

Oma kantis löytyy heti ensimmäisenä päivänä

Hotel Ponte Bianco sijaitsee Monteverdessä, siistillä asuinalueella, jossa turisteja ei paljoakaan näe. Niinpä Monteverdessä on myös vähän ravintoloita, ja ne joita sieltä löytyy ovat paikallisten suosimia. Turisti  on siellä kummajainen. Eikä ole laisinkaan varmaa että henkilökunta puhuu englantia edes auttavasti.

Oma kantaravintolani, jos ravintolaksi sitä voi kutsua,  löytyi läheltä hotellia. Se oli pieni pizzaputka, lähinnä kioski, jota pidettiin yllä yhden perheen voimin. Kaksi veljeä vuorottelivat tiskin takana ja yksi serkkupoika toimitti Vespallaan puhelintilauksia lähitienoville. Sisällä ei tuoleja ollut, putkan edessä oli muutamainen muovinen pöytä ja tuoli, joihin oli mahdollista istahtaa pizzaansa nakertamaan.

Valikoima oli silti ruhtinaallinen. Kioskin sisällä vitriinin takana oli päivästä riippuen 6-10 erilaista suurta pizzalevyä. Asiakas sitten kertoi mistä levyistä halusi minkäkin suuruisen palan. Pizzaveli leikkasi palaset saksilla, punnitsi ja heitti pieneksi hetkeksi pizzauuniin lämpenemään. Ateria tarjoiltiin voipaperipalan päällä, ei veitsiä tai haarukoita. Niin simppeliä. Ja niin hyvää!

Ensimmäinen ateriani pizzaveljien luona ensimmäisenä Rooma-päivänäni. Kokonaisuus; 4 pizzapalaa ja 66 cl Peroni-olutta kustansivat 3.80 €. Vertailun vuoksi kerrottakoon että 40 cl hanaolutta Trasteveren keskustorilla maksoi 7 €. 

Itse asiassa pizzaveljet olivat osa kolmen pikkuliikeyrityksen kokonaisuutta. Pizzerian yhdellä puolella oli pieni puoti, alimentari, josta sai lähes mitä vaan. Juustoja, viinejä, vessapaperia, shampoota ja hammastahnaa. Puotia piti vanha herttainen mies, joka vietti yleensä aikaansa kauppansa ulkopuolella, tuolissa istuen ja maailman menoa katsellen. Pizzaveljien toisella puolella oli Snack Bar, jolla oli muutamainen ihan oikea metallinen pöytä ja tuoli baarinsa edessä. Pizzaveljet avasivat kioskinsa puoliltapäivin mutta Snack Bar oli auki aamusta alkaen.

Ja niin tästä kolminaisuudesta tuli minulle hyvinkin tuttu ensimmäisen Rooma-viikkoni aikana. Aamulla kävin Snack Barissa aamiaisella, kuppi caffè lattea ja paikan päällä valmistettu kolmioleipä, jonka tuorejuusto ja kinkku suorastaan sulivat kielen päälle. Päivällä tai alkuillasta kävin pizzaveljien luona maistelemassa aina erilaisia pizzapaloja, ja illalla,  hotellille vetäytyessäni kävin vielä vanhan papan puodissa ostamassa murkinaa yön hiukopalaksi. Juustoja ja suolakeksejä. Ja jos oikein hulvattomaksi ryhdyin, niiden kyytipojaksi pullon hyvää ja halpaa punaviiniä.

Niin simppeliä. Niin hyvää.

Mutta eteenpäin tarinassa. Olemme yhä ensimmäisessä päivässä Roomassa. Olen saanut itseni ravittua. Hyvä ruoka, parempi mieli.  Nyt on aika lähteä katsomaan miten fiinimpi väki aterioi Trasteveressä. Ja sehän onkin sitten jo uuden kirjoituksen paikka.

Yksin Italiassa, osa 5: Giorgio

Tähän mennessä tapahtunutta: Tiina on vihdoinkin saapunut hotellille, sinne minne  ensimmäiset 7 yötä Roomassa oli buukattu. Tiina on väsynyt, nälkäinen, huolissaan ja hetken kiukkuinen kuin ampiainen kun netti ei toimi.

Suuri mies, suuri sydän

Hotel Ponte Bianco sijaitsee Monteverden alueella, Trasteveren liepeillä. Olin netistä antanut itseni ymmärtää että Trastevere on hieno paikka, paljon elämää, paljon ravintoloita. Ja Monteverde taas lähinnä rauhallinen asuinalue ilman sen suurempaa hulinaa.

Olin pullahtanut Ponte Biancoon väsyneenä ja ärtyneenä ja hikisenä. Ilmaissut selkeästi närkästykseni netistä, joka ei toiminut. Turhaantumiseni vastaanotti järkähtämättömän rauhallisena iso mies, vastaanottovirkailija, jonka myöhemmin opin tuntemaan myös nimeltä: Giorgio.

Giorgio on vaikuttava ilmestys, niin vaikuttava että hän ansaitsee oman kappaleen. Giorgio on suuri mies, lähes lamauttavan rauhallinen, hyvin asiallinen, hyvin korrekti. Hän tietää kaiken kaikesta, ja osaa kertoa kaiken sen mitä hotelliasiakkaan tuleekin saada tietää.  Hän puhuu hyvää englantia, kirjakieltä sanan parhaassa merkityksessä, täydellisiä lauseita, hyvin perusteellisesti ja tarkkaan lausuttuina kirjain kirjaimelta. Pikantisti murtaen. Munkkivuoren kansakoulussa olisi mies laitettu toistamaan: "Ärrän kierrän ympäri orren, ässän pistän taskuun. " Eli Giorgio murrrsi ärrät terrrävästi ja tärrryyyttäen. Mikä antoi hänen puheelleen herttaisen lisävärin.

Valitettavasti meidän ensimmäinen kohtaaminen ei sujunut niissä kaikkein parhaimmissa merkeissä. Minä pörisin vihaisena toimimattoman netin vuoksi, ja Giorgio oli sitä mieltä, että nettiongelmissa ei ollut kyse heidän hotellinsa serveristä. Kävi toki asian tarkistamassa. Ja oikeassahan mies oli. Vika oli minun läppärin asetuksissa. (Joitain Kimmon viritelmiä pitää nuuskijarobotit poissa - ei nuuskinut sitten kone hetimmiten koko nettiä. But that's another story.)

Viikon aikana juuri Giorgiosta tuli luottokaverini. Muut respat olivat kylmäkiskoisia, poissaolevia tai hajamielisen välinpitämättömiä. Mutta Giorgion silmiin tuli iloinen pilke kun palasin illalla hotellille. Kasvot pysyivät silti lähes ilmeettöminä. Kuten sanoin, Giorgio oli hyvin korrekti mies, kaikin tavoin.

Mutta Giorgiolla oli salaisuus, jonka hän jakoi kanssani vasta toiseksi viimeisenä iltanani Ponte Biancossa. Hän oli Suomi-fan. Hän oli käynyt Suomessa useasti, Tallinnassakin jo kerran. Hänellä oli suomalaisia ystäviä, ja hän rakasti Suomenlinnaa niin paljon, että edellisellä Suomi-reissullaan hän kävi siellä useampana päivänä, vaikka aika oli hieman kortilla ja muuallakin olisi voinut käydä. Sauna ja mökkeily ja suomalainen siideri olivat miehelle mieleen. Ja hän osasi suomea! Pitkiä, vieraskielisille yleensä mahdottomia sanoja, kuten rautatieasema tai raitiovaunu tai Rovaniemi.

Giorgio sai minut tuntemaan itseni kotoisaksi muuten hieman ilmapiiriltään kalsassa Ponte Biancossa. Muuten hotelli oli toki vallan siisti ja hienokin. Ilmapiiri vain oli huono - pomo kyttäsi ja kaikki tekivät yleensä vain ja ainoastaan juuri sen mitä heiltä odotettiin. Ei tippaakaan enempää. Paitsi Giorgio, joka neuvoi ja auttoi, haki netistä juna-aikatauluja, opasti lähiravintoloihin. Ja muisti aina kirjoittaa kaiken lapulle - meikä kun oli välillä hieman hajamielinen.

Ja tähän päättyy matkakertomuksen osa 5: Olen toipunut sen verran matkan rasituksista että olen valmis lähtemään kartsalle. Rooma here I come! Ja Giorgio opastaa minut raitiovaunulle ja oikealle pysäkille missä hypätä pois. "Belli. Get off at trrämstop Belli." Lupaan tehdä niin, vaikkei minulla ole hajuakaan kuka tai mikä Belli on.

Illan mittaan sekin selviää. Mutta siitä vasta hetken kuluttua.

Yksin Italiassa, osa 4: Sähellystä

Tämä on viimeinen kuulutus Air Balticin lennolle  BT631 Tallinnasta Riikaan kello 07.40. Matkustajia pyydetään siirtymään välittömästi portille 11.

Sähellystä Tallinnan kentällä

Koittaa lähdön aamu. Herätys on 04.10. Aivan liian aikaisin. Viimeiset pari yötä olemme viettäneet Võsulla, josta on Tallinnan lentokentälle huomattavasti lyhyempi matka kuin mitä Otepäältä. Ja edellisenä iltana ei uni tullut silmään kun piti vielä kerran käydä läpi matkatavaroita ja papereita. Nukkunut olen ehkä pari tuntia.

Pimeässä Viron yössä ajamme tyhjää moottoritietä kohti Tallinnaa. Jännittää ja väsyttää samanaikaisesti. On viimeiset hetket käydä läpi vielä yksityiskohtia Kimmon kanssa siitä mitä pitää kotona muistaa tai tehdä poissaollessani. Kuukausi on pitkä aika, sinä aikana lankeaa maksuja ja lainoja. Asiakasposti täytyy tarkistaa päivittäin, verot maksaa, sähkölukemat muistaa ottaa. On niin monta asiaa joista pitäisi vielä muistuttaa, mutta ei vaan jaksa ajatella. Minua jännittää niin että aivot kieltäytyvät toimimasta. Istun lamaantuneena kuin perunasäkki pimeässä autossa. Tuntuu kuin olisin menossa teuraalle. Tuntuu että muutaman tunnin kuluttua minut katkaistaan napanuorasta ja singotaan tuhon tielle tuntemattomaan. Ei tämän lähdön tältä pitänyt tuntua.

Ajatus suostuu askaroimaan vain yhden asian parissa. En tiedä onko minulla voimassaolevaa matkavakuutusta. Mielestäni olin sellaisen ottanut matkatavaroille Air Balticin varauksen yhteydessä mutta muutama päivä aiemmin sitä tarkistaessani huomasin ettei siitä ole missään papereissa minkäänlaista mainintaa. Kotivakuutuksemme pitäisi sisältää jonkinlaisen henkilö- ja matkavakuutuksen, mutta sekään ei selviä mistään selaamistamme papereista. Olemme soitelleet ja kirjoitelleet parin päivän ajan niin vakuutusasiamiehellemme kuin Air Balticiin, asiasta sen suurempaa selvyyttä saamatta. Sähköposteihin ei vastata. Palvelunumerosta ei saa palvelua. Vakuutusasiamiehemme lupaa palata asiaan, sitä koskaan tekemättä. Väsyneenä mietin: muista vaihtaa vakuutusyhtiötä kotiin palattuasi.

Olimme sopineet, että koska vara ei venettä kaada, otan matkatavaravakuutuksen kentältä. Olkoon sitten vaikka tuplavakuutus, mutta olenpahan ainakin vakuutettu. Se ei onnistu. Kun lopulta löydän automaatin joka väittää myyvänsä vakuutuksia, en saa laitetta toimimaan. Naputtelen hermostuneena kosketusnäyttöä ja yritän ymmärtää vironkielistä lakitekstiä. Eikö tämä rakkine osaa englantia?! Laite on valmis tarjoamaan minulle kotivakuutusta ja autovakuutusta, kaskolla tai ilman, mutta matkavakuutus ei onnistu. Laite väittää että se pitäisi ottaa 14 vuorokautta ennen matkan alkua. Tekisi mieli huutaa: Ei voi olla totta! Miksi minä haluaisin ottaa lentokentällä kotivakuutuksen?!! Minä olen lähdössä matkalle!!!

Juoksentelen lentokentällä sinne ja tänne apua etsien, kukaan ei osaa neuvoa. Ei edes sitä kenen puoleen minun pitäisi ongelmani kanssa kääntyä. Ketään ei kiinnosta minun huoleni tippaakaan. Kaikilla on kiire tehdä jotain muuta. Palaan takaisin laitteelle jonka ruudulla loistavat yhä henkilötietoni ja luottokorttini numero,  enkä saa niitä sieltä poistettua. Missä tässä masinassa on delete-näppäin?! Back-näppäin? Go to home page -näppäin? Pakkohan sen on jossain olla. Kello käy, olen niin turhautunut että voisin itkeä. Tekisi mieli potkia rakkinetta tai nyppäistä piuha seinästä. Näpytän ja näpytän ruutua ja kone ilmoittaa running running running. Juuri kun kuulen viimeisen kuulutuksen lennolle BT631 tietoni lopulta häviävät ruudulta. Mutta matkavakuutusta minulla ei ole. Tunnen itseni, paitsi suojattomaksi, hyvin hyvin tyhmäksi.

Miksi en soittanut Kimmolle ja kysynyt apua? No siksi, ettei minulla ollut puhelinta. Tai oli, mutta puhelimessa ei ollut SIM-korttia. Tätäkin oltiin pohdittu pitkään - mitä tehdä puhelimen kanssa, johon tulevat kaikki mahdolliset asiakassoitot. En voi niitä ottaa vastaan reissussa, pitää yllä varauskirjaa. Hankimme siis viidentoista euron halpiskännykän johon asensimme firman puhelimen SIM-kortin ja jätimme sen Kimmon huostaan. Minä otin mukaani vain vanhan kännykän kuoret. "Ostat sitten heti Fiumicinon kentältä Roomasta uuden kortin", Kimmo ohjeisti minua ennen lähtöä. "Tuskin sinä puhelinta kuitenkaan tarvitset lennon tai vaihdon aikana. Tarkistin netistä että kentältä löytyy Telecom Italian toimipiste."

Niin minä sitten astuin koneeseen ilman vakuutusta ja ilman puhelinta, varmana siitä että matkalaukkuni ovat jo matkalla Honoluluun. Ja jos eivät ole, ne minulta heti riistetään kun jalkani Italian maaperälle asetan.

Kone nousee ilmaan, Kimmo jää kentälle. Tiedän, että jossain lasien takana mies seisoo ja katsoo koneen nousua. Ehkä heiluttaa. Painan nenän kylmään ikkunaan, katson kuinka lentokenttärakennus pienenee ja pienenee kunnes katoaa ja ajattelen: "No nyt olet yksin, kuten halusit. Onko kivaa?"

Riiassa vaihto sujui vaikeuksitta, vielä muutama tunti koneessa ja olisin perillä. Hei kaikki Italian taskuvarkaat, murhamiehet ja ryövärit. Täältä tulen eikä minulla ole matkavakuutusta. Come and get me! No, kentältä hankin SIM-kortin, soitan Kimmolle ja Kimmo järkkää kotoa käsin vakuutuksen. Kaikki kääntyy hyväksi. Nyt vaan reipasta mieltä. Ei tämä voi olla näin vaikeaa. Se vaan tuntuu siltä.

Sähellystä Rooman lentokentällä

Putkahdan turvallisesta lentokoneesta ulos kuin vastasyntynyt uuteen maailmaan. Kaikkialla on ihmisiä. Valtavasti ihmisiä. Kiirehtimässä paikasta toiseen. Määrätietoisina, osaavina, korot kopisten. Minne minun pitäisi mennä? Telecom Italian toimistoon, vai matkatavarahihnalle, siltä varalta että laukkuni olisi kuin ihmeen kaupalla saapunut perille. Päätän lähteä hihnalle, sillä tiedän hihnan vierellä seisovan kymmenittäin italialaisia roistoja jotka vain odottavat että musta halpismatkalaukkuni putkahtaa hihnalle kieppumaan, näppärästi siitä noukittavaksi.

Lähden etenemään kentällä omaa hihnaa etsien. Air Baltic, Air Baltic, ei täällä, ei täälläkään. Kuljen ja kuljen käytäviä vuoroin vasemmalle, vuoroin oikealle, eteenpäin ja eteenpäin. Kuinka halvatun iso tämä kenttä voi olla? Air Balticin saapuvien matkatavaroiden noutopiste löytyy - tietenkin - viimeisen käytävän takimmaisesta päästä. Asetun hihnan äärelle ja aikani kun olen siinä seissyt, laukkunikin ilmaantuu. Nyt ulos ja kiireesti. Ja sitten Telecom Italian myyntipistettä etsimään.

Muuten hyvä, paitsi että Telecom Italian myyntipiste on transithallissa, jonne minulla ei ole enää paluuta. Ei auta kuin lähteä eteenpäin, Roomaan. Tarvitaan vain junalippu. Missä lippuluukku? Lippuluukkua ei ole. On vain itsepalveluautomaatti. Jossa kosketusnäyttö. Tuijotan sitä epäuskoisesti. Tallinnan lentokentän kosketusnäytön traumatisoimana asetun jonoon niinsanotusti pelko perseessä. Tästä ei hyvää seuraa.

Aikani näytöllä sähellettyäni ja jonon perässäni koko ajan kasvaessa tulee virkailija lopulta apuun. Saan lippuni ja lähden etsimään junaa. Olen selvittänyt jo kotona hyvissä ajoin millä junalla pääsen Trasteveren juna-asemalle, lähelle hotelliani. Muista validoida lippu, muista validoida lippu, hoen itselleni, kuten osassa 3 esittelemäni virtuaalioppaani Rick Steves on minua opettanut. Tungen lippua koneeseen ja tungen sitä väärinpäin, nurinpäin ja taas väärinpäin. Päässäni soi Maija Vilkkumaan laulu: Elämä, milloin siitä tuli näin vaikeaa.

Lopulta olen saanut lipun validoiduksi. Tarkistetuksi että juna johon olen nousemassa on vitivarmasti juuri se jonka sen pitäisikin olla. Lähtöön on aikaa 10 minuuttia. Junan ovet ovat auki, tarvitsee vain nousta sisään. Mikään ei voi enää mennä pieleen.

Tarkkaavainen lukija on saattanut tässä vaiheessa tehdä huomion. Kuinka on mahdollista että olen edennyt tätä tarinaa näin pitkälle ilman ainuttakaan valokuvaa? Minähän tulin Italiaan erityisesti valokuvaamaan. Kaikkea mitä näen ja koen. Ihan kaikkea. Eikä kuvan kuvaa? Siihenkin on syynsä.

Lähdin liikkeelle niinsanotulla keveällä kuvauskalustolla, johon kuului vain kaksi digijärjestelmäkameraa, neljä objektiivia ja tuttu ja turvallinen Ixus-pokkari. Järjestelmäkamerat ja objektiivit, nuo silmäteräni, oli piilotettu rosmoilta reppuuni ja reppuni oli sujettu kolmella pienellä matkatavaralukolla, sellaisilla jotka aukeavat vain koodilla. Eikä minulla ollut aikaa eikä tilaisuutta alkaa lukkojen kanssa kentällä säheltää. Mutta käsilaukussani oli Ixus-pokkari ja nyt oli oikea aika ottaa se esiin. Oli aika ottaa kuva Rooman lentokentän juna-asemasta. Räps. Ja Ixus hajoaa. Sen pieni titaanirungosta ulos putkahtava objektiivi ei suostu vetäytymään takaisin runkoon. Sur sur sur. Ja ruudussa punaisella: error.

Se ainut kuva jonka Ixuksella sain otettua oli muuten epätarkka.

Sähellystä Trasteveressä

Runsaan puolen tunnin kuluttua juna saapuu Trasteveren asemalle. Minä nousen ulos ja alan könytä yläilmoja kohti. Portaita portaiden perään. Jos Kimmo olisi tässä nyt, hän auttaisi minua kantamaan isoa matkalaukkuani. Mutta Kimmoa ei ole. Hop hop. Askel kerrallaan, rappu kerrallaan.

Olen saapunut asemalle ja käyn ostamassa etukäteissuunnitelman mukaisesti seitsemän päivän bussi-ratikka-lähijunalipun. Kun huomaan että juna-asemalla on Vodafonen toimisto. Kerrankin lykästi, totean ja lähes hypellen ilosta astun toimistoon sisälle. Selitän ongelmani - minulla on puhelin vaan ei SIM-korttia. Olen Italiassa kuukauden, ja haluaisin tehdä sopimuksen kuukaudeksi. Tiskin takana oleva tyttö puhuu hyvää englantia ja kertoo, että sellaista sopimusta ei Vodafonella ole. On vain kahden kuukauden sopimus. Ei haittaa, tehdään sitten kahden kuukauden sopimus.

Kun tyttö alkaa täyttää papereita tarkistan vielä, että voihan sopimuksen mukaisella kortilla soittaa Viroon. To Estonia. "Estonia, Estonia?" tyttö ihmettelee, "onhan se Euroopassa?" Vakuutan että on. Tyttö ottaa esille manuaalin ja alkaa etsiä, Estonia, Estonia. "Finland, yes, but Estonia, no." En voi uskoa korviani. Tarkistan vielä: "You mean you cannot call to Estonia with this SIM?" Tyttö pahoittelee asiaa, mutta sitten silmät sädehtien kertoo että sillä voi soittaa vaikka Amerikkaan. "Mutta kun minä en tunne ketään Amerikassa."

SIM-kortti jää hankkimatta. Ja koko kuukauden olen ilman puhelinta. Mikä pitkälle teknistyneessä itsepalveluautomaattien ja älypuhelimien maassa osoittautuu paitsi hankalaksi, myös monien käsityskyvyn ylittäväksi asiaksi. Kaikilla on älypuhelin. Kaikki hoidetaan nykyisin älypuhelimella. Tutto!

Rautatieasemalta on vain yhden raitiovaunupysäkin pituinen matka hotellilleni. Sen tarkistimme etukäteen netistä. Kävimme kotona läpi kävelyreitin pysäkiltä hotellille Google Street View'tä apuna käyttäen. Kuten olin arvannut, tässä vaiheessa päivää olin hyvin väsynyt. Olin nukkunut edellisenä yönä pari tuntia, tehnyt matkaa puoli viidestä lähtien aamulla. En ollut syönyt palaakaan - halpislentoihin ei ateriat kuulu - ja nyt halusin vain hotellille. Ottamaan läppärillä yhteyttä Kimmoon.

Google Street View on mainio vehje. Siitä on todella apua jos haluaa itsensä paikantaa maailmassa. Olimme etukäteisgooglailleet useimmat reitit niille hotelleille joissa tulisin eri kaupungeissa yöpymään. Tärkeimpänä tämä ensimmäinen. Luottavaisesti lähdin talsimaan katua ylös.  Retuutin laukkua perässäni, reppua selässäni pari kilometriä todetakseni että pieleen meni. Takaisin alas. Harhailua ja hikoilua, neuvon kysyntää. Lopulta perillä. Hotel Ponte Biancossa.

Saan huoneeni, saan salasanan nettiin ja - netti ei toimi. Palaan respaan valittamaan asiasta. "Kyllä sen pitäisi toimia" toteaa vastaanottovirkailija. Minun tekisi mieli huutaa: "Pitäis. Pitäis! Pitäis Koriallakin olla ALKO vaan ei ole!"

Jumppaan tunnin verran koneen kanssa, ja lopulta nettiyhteys aukeaa. Saan laitettua Kimmolle sähköpostilla viestin: "Perillä!"  Kimmo vastaa: "Menikö kaikki hyvin?" Ja minä siihen: "Mitäs luulisit."

Yksin Italiassa, osa 3: Matkapuzzle

Tapahtunut tähän asti: olen potenut matkakuumetta ja päättänyt lähteä reissuun, yksin. Maakin on selvä: Italia. Kaikki muu on vielä auki. Paitsi se, että olin lähdössä tutkimusmatkalle Italian ytimeen.

Tutkimukset alkavat

Yksikään tutkimusmatkailija ei lähde liikkeelle ilman perusteellista etukäteistutkimusta matkakohteesta. Näin tein siis minäkin.

Kuljin aluksi päiviä ympyrää karttakirja kourassani, kirja Italian kohdalta avattuna. Minne minne? Paitsi Roomaan? Samaan aikaan näpyttelin tietokonetta kuin vimmattu. Jos löysin kartasta mielenkiintoiselta kuulostavan kohteen, aloin etsiä siitä tietoa netistä. Googlen kuvahaku loi mielikuvia, wikipedia antoi lisätietoa.

Ja samalla etsin myös halpoja lähtöjä, halpoja hotelleja, juna-aikatauluja, museoesittelyjä. Ja kaikkea muuta sälätietoa mitä matkallani tulisin tarvitsemaan. Alussa oli olo kuin valtava monen tuhannen palan puzzlelaatikko olisi levitelty pöydälle pitkin ja poikin. Mutta kuten puzzlen kanssa, kävi matkan suunnittelussa samalla tavalla. Kunhan saat kulmat ja reunat valmiiksi on helpompi lähteä sitten etenemään kohti kuvan ydintä.

Iltaisin selailin taidekirjoja, taidehistorian oppikirjoja, matkaoppaita, niitä mitä olin käsiini saanut. Täkäläisistä kirjastoista vedin vesiperän. Joka ainoa Italia-opas oli lainassa. Kirjakaupat myivät vain Lonely Planetin Italy -tiiliskiveä, jonka kyllä hankin, mutta jonka huomasin aika vaillinaiseksi. Paljon sivuja, vähän asiaa. Apuun tulivat kaverit. Sari-ystäväiseni huusi minulle huuto.netistä yhden Rooman opaskirjan. Pia lähetti kotikirjastostaan oppaat Toskanaan ja Firenzeen. Ja Mikko lähetti kuivakiskoisen mutta äärimmäisen perusteellisen Matkaopas Italian historiaan -kirjan. (Jotka palautan hetimiten kun tämä matkakertomus on valmis. Jos teille sopii.)

Vietin tunteja ja tunteja kuulokkeet päässä; youtube on varsinainen runsaudensarvi täynnä Italian matkailuvideoita. Kaiken tasoisia. Amerikkalainen Italian ystävä Rick Steves ja hänen iloinen pyöreä naamansa tulivat tutuiksi. Milloin yltiöpositiivinen Steves vaelteli Rooman Trasteveren kaduilla, milloin Sienassa tai Firenzessä. Aina yhtä iloisena. Ja hyvästi informatiivisena.

Ensimmäinen katsomani Rick Steves -video oli 80-minuuttinen luento: Italy Travel Skills. Kun löysin sen, ajattelin, että kaikkea humpuukia sitä onkin. Videolla käydään läpi alusta alkaen mitä erinäisimpiä arkipäivän tilanteita, joita Italiassa matkaillessa nousee esiin. Naureskelin että onpa jenkit sitten avuttomia. Kun kaikki pitää kädestä pitäen neuvoa. Rick Steves oli kuitenkin niin vetävä luennoitsija, että katsoin videon loppuun ja sain sieltä yllättävän monta hyvää vinkkiä. Ei kannattaisi aina olla etukäteen niin varma omista matkailutaidoistaan.  Rick Steves aloittaa luennon lauseella, jonka olen valmis allekirjoittamaan: "Italy, it is the most challenging of all European countries to travel, but it is also the most rewarding."

Melko varhaisessa vaiheessa oli minulle selvää, että matkasta tulee tutkimusmatka taiteeseen - ja tarkemmin sanottuna, koska kaikkea ihminen ei ehdi kuukaudessa: renessanssin taiteeseen. Myös tässä youtube tuli apuun. Olin yllättynyt miten paljon youtubesta löytyy hienoja BBC:n tekemiä taidedokumentteja. Illat pitkät katsoin dokudraamoja Michelangelosta, Berninistä, Rafaellosta, Caravaggiosta, Leonardo da Vincistä.

Aloitin myös italian opinnot youtuben avulla. Kun ketään ei ollut kotona paikalla istuin kuulokkeet korvilla ja toistelin opetusvideoiden avulla: quanto costa... basta... ja prego. Totuuden nimissä, ei minusta kuukauden etukäteisopinnoilla tullut italian taitajaa, mutta peruslauserakenteistakin tai yksittäisistä mieleen jääneistä sanoista oli hyötyä yllättävän monessa tilanteessa.

Travellink, Booking.com, hotels.com, TripAdvisor, Trivago, Air BnB...

Netti on täynnä varausjärjestelmiä jotka kaikki haluavat että teet varauksen heidän kauttaan. Niiden selailu kannattaa. Mutta siinä kuluu aikaa ja se on usein turhauttavaakin.
Sinulla on ajatus siitä mitä yöpyminen saisi maksaa, ja jos olet liikkeellä pienellä budjetilla joudut tekemään väkisinkin kompromisseja sijainnin tai tason suhteen.

Minä toimin niin, että ensin katsoin hintoja ja aloin tutkia niitä halvimman kategorian paikkoja. Miksi maksaa liikaa, jos halvalla saattaa saada myös hyvää. Jos hotellin sijainti oli mahdoton, siirryin nopeasti seuraavaan. Kun löytyi hinnaltaan ja sijainniltaan sopiva paikka, aloin lukea tarkemmin käyttäjien kommentteja. TripAdvisorin ja booking.comin arvosteluja vertaillessa alkoi paikasta muodostua jonkinlainen mielikuva. Silti täytyi olla tarkkana mitä arvosteluista etsii. Joku valittaa siitä että saippuapala on liian pieni tai sitä ei ole. Toinen kertoo samasta paikasta että henkilökunta oli erinomaisen ystävällinen ja avulias. Ketä uskoa ja mitä itse arvostaa. Täytyy muistaa että arvostelijoissa on niuhoja. Mutta pitää osata lukea vaaran merkit.

Lentoja etsin myös monilta eri foorumeilta. Lopulta päädyin Air Balticin halpalentoihin. Vaihtelin lähtö- ja paluupäiviä niin kauan että löysin halvan yhdistelmän: Tallinna - Rooma, lähtö 9.9.2014 ja paluu 1.10.2014. Yksi välilasku mennen tullen Riiassa. Hinta: 102 euroa. Joka ei tietenkään ollut lentojen loppusumma. Siihen kun lisättiin yhden 20 kg:n matkalaukun hinta mennen-tullen, polttoaine- ja muut lisämaksut, mukaan lukien lennon siirtomahdollisuus ja matkatavaravakuutus, tuli lentojen loppusummaksi 380,82 euroa.

Niinhän se aina käy halpalentojen yhteydessä. Hinta oli kuitenkin budjettiin sopiva. Tuli vain löytää mahdollisimman hyvät ja edulliset hotellit.

Puzzle etenee

Päivä päivältä alkoi matkareitti muotoutua. Lentopäivät olivat nyt selvät. Varasin Roomasta yhden hotellin ensimmäiseksi viikoksi travellink.fi-palvelun kautta. Ja toisen majapaikan, kotimajoituksen, viimeiseksi viikoksi AirBnB:n kautta. Kaksi yötä varasin etukäteen Firenzestä, joka on Roomaakin kalliimpi, uskoen että pitkällä etukäteisvarauksella saan edullisen diilin. Sitten alkoi muita paikkoja tulla mieleen. Tein varaukset kotoa lopulta koko reitille. Ja niin oli arpa heitetty. Ja matka valmis aloitettavaksi.

Reittini tulisi olemaan Rooma - Firenze - Lucca - La Spezia (Cinque Terre) - Siena - Orvieto - Rooma.

Tai niinhän minä luulin.

Jossain vaiheessa sunnittelua matkapakaasit näyttivät tältä: rinkka selässä, reppu edessä, kamerat kiinnitettyinä rinkkaan ja reppuun ovelilla koukuilla. Mutta tämäkin muuttui moneen kertaan. Rinkka jäi - ei sinne mahtunut riittävästi tavaraa - ja tilalle tuli iso pyörällinen matkalaukku.

Nyt oltiin vain matkaan lähtöä vailla. Päivät ennen reissua kulkivat ensin hitaasti, sitten mitä lähemmäksi lähtöä tultiin, sitä nopeammin. Olinko muistanut kaiken, miten jaksan kantaa kameroitani mukanani (montako kameraa, montako objektiivia ja mitkä, apua, apua!), miten pidän huolen siitä että minua ei ryöstetä, onko kaikki valmista: onko passi voimassa, vakuutukset, lääkkeet, laturit, hakaneulat, nenäliina, huulirasva, mitä olen unohtanut!!!!

Ja sitten koitti 9.9.2014 ja minä nousin Tallinnassa lentokoneeseen ja lähdin Italiaan.

Yksin Italiassa, osa 2: Tutkimusmatka

Päätös lähteä matkalle on tehty! Ajallisesti tämä tapahtuu jossain vaiheessa elokuuta. Aikaa on, rahaakin hieman. Matka-ajankohta on syyskuu. Lähden yksin, koska Kimmolla ei ole töiden vuoksi mahdollisuutta lähteä mukaan. Mutta miksi juuri Italiaan?

Saappaan muotoinen aukko yleissivistyksessä

Kaikki tietävät ja tuntevat Italian, eikö? Se on länsimaisen sivistyksen kehto - kreikkalaisia yhtään väheksymättä - ja sieltä on lähtöisin kaikki. Tieteet ja taiteet. Tuhatvuotinen valtakunta. Rooma, tuo ikuinen kaupunki. Italia ja renessanssi. Romulus ja Remus. Viinit ja kulinarismi. Rimini ja Riccione. Pisan kalteva torni.

Vielä tänäkin päivänä me mittaamme länsimaista sivistystämme Italian tuntemuksella. Tietoisesti tai huomaamattamme.

Minun ikäpolveni muistaa koska pizza tuli Suomeen. Tuo ihmeellinen eksoottinen lätty, joka vei kanaviillokkisukupolven aivan uudelle makumatkalle. Jossa maistui sellaisia ihmeellisiä mausteita kuin vaikka oregano tai rosmariini. Pizzan jälkeen tuli spaghetti, erityisesti Spaghetti Bolognese, jota vain juntit söivät veitsellä ja haarukalla. Alan harrastajat osasivat pyörittää spaghettinsa lusikan avulla siistiksi nyytiksi.  (Myöhemmin eräs italialainen ystäväni kertoi minulle että vain lapset syövät spaghettia haarukalla ja lusikalla. Tieto joka sai minut heti heittämään lusikan nurkkaan, vertauskuvallisesti.) Pian pizza ja spaghetti olivat jo niin eilisen uutuuksia. Nyt tehtiin Suomen kodeissa tuota ihmeellistä laatikkoruokaa, lasagnea.

Sama on jatkunut tähän päivään asti. Nyt ei syödä pastaa, makaronista tai spaghetista puhumattakaan. Nyt syödään linguineja, farfalleja, fettucinia. Pastakone kuuluu keittiön vakiovarusteisiin, tai ainakin kuului vielä jokunen vuosi sitten. Kotimainen emmenthal vaihtui jo vuosikymmeniä sitten parmesaniin. Se oli hienoa. Aikana jolloin sanat grana padano, mozzarella tai ricotta olivat vain alan harrastajien erikoissanastoa.

Entäpä viinitietoutemme. Oli aika jolloin täällä susirajalla osoitettiin viinitietoutta osaamalla nimetä muutamia eri rypälelajeja. Nyt keskustelemme toskanalaisten viinitilojen viinien erikoispiirteistä ja teemme räätälöityjä viinimatkoja Umbriaan tai Liguriaan. Toskana kun alkaa olla jo niin passé.

Italia on mielikuvia

Via Veneto. Vespa. Sophia Loren. Colosseum. Berlusconi. Fontana di Trevi. Michelangelo. Verdi. Puccini. Visconti. Cicciolina. Giulietta Masina ja Federico Fellini. Julius Caesar, Forum Romanum, Ostia Antica. Jokainen sana muodostaa mielikuvan Italiasta. Jokainen hieman erilaisen ja eri aikakaudelta. Napoli, Bologna, Genova.

Aloin huomata, että kaiken pintasivistyksen jälkeen tiesin oikeastaan aika vähän Italiasta.  Repaleiset kulttuuri- ja taidehistorian opinnot olivat vuosien saatossa muuttuneet vain epämääräisiksi mielikuviksi. Historiasta tiesin vielä vähemmän. Minulla tosiaan oli saappaan muotoinen aukko yleissivistyksessä.

Olin käynyt Roomassa viimeksi yli 30 vuotta sitten. Milanossa myöhemmin parilla messumatkalla. Mitä niillä näin todellisesta Italiasta? Nyt minulla olisi tilaisuus paikata heikkoa yleissivistystäni. Sukeltaa maahan syvällisemmin. Sen historiaan, kulttuuriin ja sen elämään. Oli aika alkaa opiskella.

Huomaamattani jo ennen matkan alkua oli selvinnyt millainen matkastani tulisi. Siitä tulisi tutkimusmatka.

Yksin Italiassa, osa 1: Päätös syntyy

Alkupuhe

Tein matkan Italiaan nyt menneenä syksynä ajalla 9.9.-1.10.2014. Kuten usein ison urakan jälkeen tavataan sanoa, kun ei nopeasti pystytä kaikkea puristamaan yhteen lauseeseen, totean minäkin: paljon se otti, paljon se antoi.

Mitä tapahtui, missä kävin, mitä näin, mitä koin, siitä kaikesta jatkossa seikkaperäisemmin.

Minulla oli runsaasti aikaa valmistautua reissuun. Päivä päivältä epämääräinen toive lähteä vain jonnekin kauas pois sai selkeämmät muodot. Maa valikoitui, Italia. Viikkojen suunnittelun myötä kaupungitkin, joissa tulisin käymään. Alunperin ajattelin lähteä vain Roomaan. Muutaman viikon miettimisen jälkeen oli listalle tullut ainakin Firenze. Ehkä lähtisin Toskanaan syvemmällekin. Sieltä saattaisin jatkaa matkaa Liguriaan, meren rannalle, Cinque Terreen. Kehuvat sitä kauniiksi.

Kauanko olisin reissussa?  Missä asuisin? Mitä tekisin? Ja miksi? Mikä oli reissuni päämäärä, oliko sellaista? Loma on lyhyt sana, mutta sisältää niin paljon. Jokaiselle nuo neljä kirjainta merkitsevät hieman eri asioita. Miksi ja miten ihminen lomailee? Lähdenkö lepolomalle vai seikkailulomalle? Kulttuurilomalle vai bilettämään? Osaan oli vastaukset selvät - mutta lopulta reissu muotoutui vasta paikan päällä. Matka eli ja muutti muotoaan koko ajan. Omasta tahdostani mutta myös minusta riippumattomista tekijöistä johtuen, niistä joita kutsutaan sattumaksi. La Fortuna.

Päätös lähteä liikkeelle syntyy

En pysty laittamaan sormea kalenterille ja osoittamaan sieltä päivää jolloin lopullinen päätös lähteä liikkeelle syntyi.  Jossain vaiheessa vain alkoi tuntua, että on päästävä hetkeksi pois näistä kuvioista. Niin mukavaa kun Otepäällä onkin, niin hauskaa kuin on pyörittää Villa Ottiliaa, jossain vaiheessa vain tuntee, että on päästävä hetkeksi täältä pois. Jonnekin, missä maailma näyttää aivan erilaiselta, missä kasvaa kasveja joita täällä ei kasva. Missä puhutaan eri kieltä kuin täällä. Ja missä eletään ja ajatellaan eri tavoin kuin täällä.

Alusta asti oli selvää, että mieheni Kimmon työkiireiden vuoksi hän ei voi matkaan osallistua. Se torppasikin ensimmäiset hapuilevat ajatukseni matkasta. Majatalomme hiljenee elokuun jälkeen, Villa Ottilia vetäytyy lepotilaan. Minulla olisi aikaa lähteä matkaan. Mutta juuri samaan aikaan Kimmon työtahti kiihtyy. Kimmon asiakkaat palaavat kesälomiltaan ja ovat innokkaita aloittamaan syksyn hommat Kimmon kanssa.

Lähde matkaan yksin

"Miksi et lähtisi matkaan yksin?" kysyi Kimmo eräänä päivänä kun minä podin jatkuvasti pahenevaa matkakuumetta. Ja minä vedin henkeä todetakseni kymmenen hyvää syytä miksi se ei käy päinsä. Vedin henkeä ja huomasin, ettei minulla oikeastaan ollut ainuttakaan syytä esittää suoralta kädeltä. Paitsi ehkä se yksi hieman epävarma ajatus, joka pyöri takaraivossa: "Mutta pystynkö siihen? Uskallanko?"

Olemme viime vuosina matkustaneet koko lailla vähän. Mutta kun olemme lähteneet liikkeelle, olemme tehneet sen aina yhdessä. Jäin mutustelemaan ajatusta - matkustaa yksin. Mitä se käytännössä tarkoittaa? Vaaroja? Tuskin, jos kohteen valitsee oikein. Euroopassa pärjää yksinäinen naismatkaaja hyvin. Vaivoja? Varmasti. Yksin matkatessasi saat retuuttaa laukkusi ja reppusi ja rinkkasi paikasta toiseen ilman apua. Yksin joudut tekemään päätöksiä, etsimään oikeat junalaiturit, hotellit ja bussit. Ja kun eksyt, olet yksin eksyksissä.

Mutta kestäisikö henkinen kapasiteettini? Tuntisinko itseni kovin yksinäiseksi? Olisiko itsestäni riittävästi seuraa itselleni? Kun ei ole ketään kenen kanssa jakaa kokemuksia siinä ja silloin. Olisiko se paha? Vai suorastaan hyvä? Olla kerrankin vain ihan itsekseen, omien ajatustensa kanssa. Ottaa lomaa kaikista ihmisistä - ei vain asiakkaista, vaan myös perheestä. Antaa aikaa itselleen.

Yksin matkustaminen merkitsisi myös vapautta tehdä juuri niin kuin itse haluaa. Vapautta valita reittinsä ja kiinnostuksensa kohteet.

Äkkiä ajatus lähteä liikkeelle ihan yksin muuttui matkan ykkösasiaksi. Halusin lähteä jonnekin ja riittävän pitkäksi aikaa saadakseni olla yksin ja rauhassa. Selvittää, kuka ja mikä minä olen. Onko minulla kanttia siihen. Löydänkö itseni. Rauhoittumalla vieraassa maassa ja kulttuurissa.

Alkuperäinen suunnitelma oli lähteä siis Roomaan kuukaudeksi rauhoittumaan. Kun siitä kaverilleni kerroin tämä nauroi: "Roomaan rauhoittumaan! Siinä sitä on paradoksia kerrakseen!"

Liikkeelle kuitenkin lähdin ja yksin. Mutta olinko Roomassa ja rauhoituinko, se selviää pikku hiljaa tarinan edetessä.

Tässä vaiheessa on kuitenkin päästy jo näin pitkälle: Päätös matkalle lähdöstä on tehty! Ja yksin!