Opetusohjelma: Tuntemattomat taitelijat, osa 2

Hei taas rakkaat katsojat ja tervetuloa takaisin Villa Ottilia Productionin puolivallattoman dokumentaarisarjan pariin. Tuntemattomat taitelijat esittelee aikansa kuuluisimpien taiteilijoiden varjossa eläneiden kollegojen töitä. Viime osassa esittelimme mm. George-Pierre Seurat'n, Alfred William Finchin ja Leonardo da Vincin aikalaismaalareita.

Nyt jatkamme sarjaamme eteenpäin, ja aloitamme sen englantilaisella romanttisella maalarilla Joseph Mallord William "J. M. W." Turnerilla,  (23.4.1775 – 19.12.1851). J.M.W.Turner oli kuuluisa erityisesti dramaattisista ja värikylläisistä merimaisemistaan, joissa taivas ja meri yhtyivät valtavaan värihehkuun.

Alla yksi tunnetuimmista ja tutkituimmista J.M.W.Turnerin teoksista: "The Slave Ship" aiemmin tunnettu myös  hieman pidemmällä ja dramaattisemmalla nimellä: "Slavers Throwing overboard the Dead and Dying—Typhoon coming on". Teos on vuodelta 1840 ja löytyy nykyisin Bostonin taidemuseosta:

J.M.W. Turner: The Slave Ship, 1840

Turnerin aikalainen Tiina Turner (koko nimi: Josef(t)iina, Mallord(t)iina, William(t)iina Turner) on kadonnut taidehistoriasta, sinne ainuttakaan alaviitettä jättämättä. Silti tämä oranssia ja punaista dramatiikkaa runsaasti viljelevä taiteilijatar oli hänkin innostunut veden ja taivaan kuvaaja. Alla hänen teoksensa: Tyrskyjä Taevaskodalla, jossa löydämme samaa turnerilaista vimmaa kuin mitä J.M.W.Turnerin töistä. Pelkistyksen vuoksi Tiina Turner on kuitenkin jättänyt kuvasta orjat ja hukkuvan laivan pois:

Tyrskyjä Taevaskodalla

Siirtykäämme ajassa hieman eteenpäin ja tutustukaamme kreikkalaissyntyiseen mutta Italiassa vaikuttaneeseen taitelijaan Giorgio de Chiricoon (10.7.1888 – 20.11.1978). Ennen ensimmäistä maailmansotaa de Chirico perusti taideryhmän: Scuola Metafisica (metafysiikan koulu), joka myöhemmin vahvasti vaikutti tuleviin surrealisteihin, kuten René Magritteen ja Salvador Daliin.

De Chiricon varhaisimmissa töissä on läsnä usein epätodellinen odotuksen ja vieraantumisen tunne. Työt ovat samalla surrealistisia mutta arkkitehtoonisia. Syvät varjot ja niiden vastapoolina toimiva häikäisevä kirkkaus antavat töille epätodellisen ja surumielisen tunnelman.

Giorgio de Chirico:  Mystery and Melancholy of a Street, 1914

De Chiricon aikalaisiin kuuluva Giorg(t)iina de Chirico on jälleen vähemmän tunnettu taiteilijatar. Myös Giorg(t)iina oli viehtynyt syviin varjoihin ja pimeisiin holvikaariin. Olemme saaneet käsiimme yhden hänen työnsä: Palermon rautatieasema, jossa näkyy Giorg(t)iinalle tyypillinen varjojen ja valon kova leikkaus.

Giorg(t)iina de Chirico: Palermon rautatiasemalla

Viimeisenä on päivän osassa vuorossa meidän kaikkien niin suuresti rakastama Henri-Émile-Benoît Matisse (31.12.1869 – 3.11.1954). Kukapa ei Matissea, tuota impressionismin isää, tuntisi. Hänen viehättävät värikylläiset interiöörinsä ja asetelmansa ovat suurten ja kansainvälisten taidemuseoiden tärkeimpiä ja arvostetuimpia töitä.

Matisse maalasi vain muutamia omakuvia, joista tunnetuin lienee vuodelta 1906: Omakuva raidallisessa t-paidassa.

Henri Matisse: Omakuva punaisessa t-paidassa

Ohjelman lopuksi on Villa Ottilia Productionilla ilo esittää kadonneiden arkistojen aarteiden todellinen löytö, toinen Matissen muotokuva, jonka lienee maalannut hänen aikalaistoverinsa: Henri(t)iina Matisse, joka myöhemmin otti käyttöön taiteilijanimen Tisse.

Tiedämme Tissestä melko vähän – sen verran kuitenkin, että hän ei ollut täysin erakko, vaan perusti pienen taiteilijaryhmittymän, johon kuului hänen lisäkseen toinen naistaiteilija Zanne (koko nimi: Jaana-Paul Cézanne). Tisse ja Zanne ovat tiettävästi maalanneet myös ainakin yhden yhteisteoksen: Sfinksin arvoitus (engl. A Sphinx Day Afternoon), jonka he kuitenkin signeerasivat HéBé-lyhenteellä.

Alla Tissen maalaama muotokuva, jonka uskotaan esittävät juuri Henri Matissea. Täyttä varmuutta tästä ei kuitenkaan ole, kuten ei oikeastaan mistään, mitä tässä ohjelmassa on kerrottu.

Tisse: Erään miehen muotokuva

Ja näin päättyy tämänkertainen osamme sarjasta: Tuntemattomat taiteilijat. Seuraava osa joko tulee tai ei tule tälle kanavalle. Ja kuten kaikkia muitakin sarjan osia, sitä ei voi tilata DVD:nä eikä sitä tulla esittämään YLE:n Teema-kanavalla.

Kuulemiin ja näkemiin. Ja kiitos.

Valokuvatorstain 273. haaste: jää

Kissa joka halusi syödä kaiken

Notre Damen kellonsoittaja

Kirsikkapuu kukkii Kyotossa

Muita jäisiä kuvia löydät täältä: Valokuvatorstain 273. haaste

Peipsillä talvisaikaan

Pari päivää sitten lähdimme taas reissuun, nyt suuntana Peipsi-järvi ja sen rannalla sijaitseva Rajan talomme (joka sivumennen sanottuna on yhä myytävänä, ketä kiinnostaa. Ota yhteyttä!)

Eesti Energia oli meitä jo pitkään hätyytellyt ja halunnut että käymme lukemassa sähkötaulun, joka ei viimeiseen vuoteen ole tikuttanut yhtään pykälää mihinkään suuntaan. Tämä vakuuttelu ei kuitenkaan Eesti Energialle riittänyt, joten mentiin sitten paikan päälle sähkötaulu lukemaan.

Kun reissuun lähdetään, niin tokihan me ajetaan aina pitkän kaavan mukaan. Ja käytiin ihmettelemässä Peipsin rantojen ihmeellisiä maisemia. Mutta pääsimme me toki perillekin. Rajan kylään, missä tämä meidän pieni talomme sijaitsee.

Koska talo sijaitsee rannan lähituntumassa ja koska emme ole talolla sanottavammin käyneet, oli paikallinen lumenluoja tai aura-auto päättänyt siirtää talolta rannalle vievän tien lumet tontillemme. No, ei se paljon haitannut. Hanki kantoi ja pääsimme kuin pääsimmekin sisään. Ja ovikin aukesi ilman mitään mutinoita, vaikka pelkäsimme, että se olisi voinut olla hieman turvoksissa. Puu kun on tunnetusti eläväinen materiaali.

Rajan rantakylässä sijaitseva talomme, josta meidän pitää luopua, koska meillä ei yksinkertaisesti ole aikaa sitä alkaa korjata. Mutta mielestämme silti vallan hauska talo. Ota yhteyttä, jos kiinnostaa. Ei muuten ole edes kallis!

Onnellinen talonomistaja riemuitsee kun ovi aukeaa vaivatta

Mutta mennään jutussa ajallisesti muutama tunti taaksepäin - Raja oli siis meidän rajapysäkkimme reissulta. Mitä teimme ennen sitä ja mitä näimmekään?

Teimme kunnon Peipsin kierroksen ja aloitimme sen Tartosta katsoen lähimmästä vanhauskovaisten kalastajakylästä eli Varnjasta. Samasta paikasta, mistä rakas karvainen miniatyyriystävämme Rummukainen on kotoisin. --  Ja mitä tulee Rummukaiseen, törmäsimme päivän aikana useampaankin veijariin, joiden epäilemme kantavan Rummun geeniperimää, tavalla tai toisella. Veljiä, siskoja, serkkuja vai lapsia alenevassa polvessa?

Varnjan rajavartioasema Emajõe suursoon reunamalla. Järven toisella puolella on Venäjä.

Tästä lähdimme sitten pomputtelemaan kohti Rajaa. Reitti kulki: Varnja - Kasepää - Kolkja - Alatskivi - Kallaste - Raja.

Maisemat olivat jälleen huikean hienoja vaikka päivälle oli luvattu lumisadetta ja tuiskua. Nämä Peipsin pienet kylät ovat vaan niin mahdottoman hienoja, kaikkina vuodenaikoina. Talvella talojen erikoiset värit - kirkasta lilaa, keltaista, vihreää ja kaikkea siltä väliltä - ikään kuin korostuvat lumen valkoisuutta vasten.

Siellä se on - suuri ja laaja Peipsi

Talojen värit ovat huikeita suomalaiselle värisilmälle

Varnjan kylän raittia

Lumenluonti tuntui olevan päivän sana

Jatkoimme retkeämme ja aika ajoin pysähdyimme ihailemaan arkaaisia maisemia, koiria kylätiellä ja tietenkin aina yhtä hienoa ja suurta Peipsiä, sen värejä ja kaisloja.

Kallasteessa jalkauduimme jäälle. Onhan Kallaste tunnettu punaisista hiekkakivitörmistään ja nyt, jäältä käsin, niitä saattoi ihalla koko komeudessaan. Arvatenkin Eräs alias J.Ölli alias Kultainen Leijona nautti. Se olisi halunnut kirmata vapaana, mutta koska jäällä oli pilkkijöitä, päätimme pitää Jässikän tällä kertaa hihnassa. Ei sekään Poitsun riemua rajoittanut.

Peipsin talvista majesteettisuutta

Kallasteen punaisia kallioita lumen alla

Punaisia kallioita toiseen suuntaan

Hiiohoi, mulla on Peipsi-hepuli!

Jäältä katsottuna näkee kuinka pitkä tuo punainen kalliotörmien rivi onkaan!

Kimmo selittää, Latte kuuntelee innostuneena

Mitä kauemmin Peipsin rantoja seurailimme sitä vakuuttuneempia olimme jälleen siitä miten hieno maisema, ja sielunmaisema, Peipsi onkaan. Siinä on jotain ääretöntä ja rauhallista. Ikiaikaista. Ja Peipsin pienet kylät, nekin ovat omassa rujossa kauneudessaan käsittämättömän hienoja. Aitoja.

Rajan talolla minä hiljaa mielessäni manailin, että on niin sääli, että kaikkeen ei meillä riitä aika eikä rahkeet. Kuten talon kunnostamiseen. Siitä saisi joku todella kivan kesäpaikan, aivan hiekkarannan tuntumasta.

Siis, jos innostuit Peipsistä ja haluaisit itsellesi sieltä kesäpaikan, se on mahdollista. Talon hinta on siinä 20.000 euron paikkeilla. Mutta muistettavaa on, että ennenkuin siitä saa nykymukavuuksilla varustetun kesäkodin, tarvitaan rahaa myös remonttiin. Mutta jos innostut - ota yhteyttä!

Rajan kylän raittia taloltamme katsottuna

Rajan vanha rukoushuone ja sen kellotapuli

Ja näihin kuviin lopettelen tämän reissumme - joskin jatkoimme sitä vielä Rajalta Mustveelle, joka on lähin isompi kaupunki taloltamme. Sieltä ajaa hurautimme vielä Laiusen linnanraunioiden kautta kohti kotia.

Kuvia on yllä taas jokunen. Mutta jos sinulle kuitenkin jäi kutka nähdä hieman lisää siitä kaikesta mitä yhden päiväreissun aikana näimme, niin suosittelen että tutustut tähän valokuva-albumiin, missä on vielä monen monta muutakin otosta: Peipsin maisemat

Eipä sitten muuta. Kiitos ja kumarrus mielenkiinnostasi. Ja tosiaan, jos innostut kesäpaikan hankinnasta näiltä ihmeellisiltä ja taianomaisilta seuduilta, ota yhteyttä: tiina.linkama ätti villaottilia.ee

Ciao! (Tai kai se täkäläisittäin kirjoitetaan Tsau!)

Jälkikirjoitus: Ai että Rummukaisen sukulaisia? No mitäs itse sanotte?Aika tutun näköinen se tämäkin veikko! (Kuva otettu telellä liikkuvasta autosta, joten ei ihan tarkka, mutta kyllä silti hahmo tutulta näyttää, vai mitä sanotte?!)

Rummukaisen sukulaispoika kera kaverin

Opetusohjelma: Tuntemattomat taiteilijat, osa 1

Tervetuloa Villa Ottilian opetusohjelmien pariin. Tänään aloitamme uuden tiede- ja taidesarjan, joka käsittelee historian unohtamia taiteilijoita. Noita raukkoja, jotka ovat jääneet suurempien tekijöiden varjoon, kuka mistäkin syystä.

Ohjelmassa esitetyt teokset ovat osa viime aikoina löydettyä harvinaista taideaarteistoa. Villa Ottilia Production ei kuitenkaan ota vastuuta ohjelmassa mahdollisesti esiintyvistä virheistä teosten tekijöiden suhteen - eikä oikeastaan mistään muustakaan mitä ohjelmassa kerrottaan. 

Ohjelmaa ei saa jatkossa tilata DVD:nä YLE-shopista eikä sitä myöskään uusita YLE Areenalla tai Maikkarin Katsomossa.

Alkumusiikkia... ja näin se lähtee:

Georges-Pierre Seurat, ranskalainen pointillisti, on monelle taiteenrakastajalle tuttu ja tunnettu hahmo. Hänen hienovaraiseen, usein vastaväreihin ja niiden tuottamaan optiseen illusioon perustuva tekniikkansa on myöhemmin tullut tunnetuksi pointillismina. George-Pierre Seurat'n teoksia löytyy suurimmista ja arvostetuimmista taidemuseoista.

Harvempi sen sijaan tuntee hänen naispuolista aikalaistaan Georg(t)iina-Pirre Seurat'ia ja hänen tuotantoaan, naista joka kuitenkin töpötteli pensselillä parhaansa mukaan.

Tässä yksi helmi kadonneiden arkistojen aarteista:

Georg(t)iina-Pirre Seurat'n teos: Kiviä Käsmun rannalla

(Alla vertailun vuoksi George-Pierre Seurat'n teos "Le Bec du Hoc, Grancamp vuodelta 1885)

Myös belgialainen Alfred William Finch oli pointillisti, joka useasti tallensi töihinsä ranta- ja merimaisemia. A.W.Finch asui pitkiä aikoja myös Suomessa. Lieneekö siis sattumaa että samalta ajalta löytyy tuntemattomalta suomalaiselta Alfred(t)iina Wilhelm(t)iina Finchiltä pointillistinen teos, jossa on nähtävissä a.w.finchimäisiä vaikutteita:

Alfred(t)iina Wilhelm(t)iina Finchin teos: Suuri aalto Vainupeassa

Ranskalainen impressionisti  Claude Monet ja hänen lumpeensa ovat kaikille tuttuja. Harvempi tuntee kuitenkaan Claud(t)iina Monet'a, jonka elämäntyönä ellei suorastaan pakkomielteenä oli tallentaa näkymiä Otepään lummelammikolta. Ja kyllä se niitä tallensikin!

Claud(t)iina Monet'n teos Water Lilies 1

Claud(t)iina Monet'n teos Water Lilies 2

Italialainen Leonardo da Vinci on meille kaikille tuttu. Paitsi että hän oli loistava taiteilija, oli hän myös keksijä ja tiedemies joka tutki ihmiskehoa ja tallensi sen moniin havainnollisiin piirroksiinsa.

Vähemmän tunnetuksi on jäänyt Leonardon aikalainen  Leonard(t)iina da Vinci, tutkija ja tiedenainen hänkin. Siinä missä Leonardo tutki ihmistä, Leonard(t)iina uupumatta tutki ja tallensi teoksiinsa ajopuita ja kummallisia puun juuria.

 Leonard(t)iina da Vincin teos: Erään ajopuun anatomiaa

Leonard(t)iina da Vincin teos: Erään juurakon anatomiaa

Eikä sitten tällä erää tämän enempää tästä aiheesta. Eli näihin näkymiin ja näihin kuviin päättyy tämänkertainen opetusohjelmamme: Tuntemattomat taitelijat, osa 1.

Seuraava osa nähdään myöhemmin, jos nähdään. Silloin  saatamme esitellä teille englantilaisen William(t)iina Turnerin - myöhemmin myös Tiina Turnerina tunnetun. Ja ehkäpä myös muutamia muita unhoon jääneitä taiteilijattaria. Pysykää siis kanavalla.Tai ihan miten vaan haluatte.

Kiitos ja kuulemiin.Ehkä.

Vincentiina van Gogh -hetkeni

Ei varmasti liene yllätys kenellekään että rakastan värejä ja kuvia ja maisemia. Ja tietenkin, valokuvausta.

Tänään kirjoitin englanninkieliseen blogiini Ottilia's Visions juttua Lahemaan kansallispuistosta. Juttu on aika pitkälti sama kuin mitä tänne kirjoitin eilen suomeksi, mutta kuvakerrontaan valitsin hieman erilaisia kuvia.

Ketä kiinnostaa, se täällä: Lahemaa National Park in Estonia - simply wonderful

Juttua varten kävin jälleen läpi kuvia Lahemaalta ja Võsusta --- ja sitten innostuin leikkimään kuvilla.

Koin suorastaan inkarnaation ja hetkeksi minut valtasi hollantilaisen tuntemattomaksi jääneen taiteilijattaren Vincentiina van Goghin henki.

Ja sen vallassa syntyi jotain tällaista (jos klikkaat kuvaa, saat sen hieman suuremmaksi):

Võsu Beach by Vincentiina van Gogh

 

Lahemaan kansallispuisto - lepoa sielulle ja silmälle

Talvi jatkuu raikkaana, mutta minä katson jo kohti kevättä ja kesää. Ja kohti Lahemaan kansallispuistoa ja siellä, meren rannalla sijaitsevaa pikkuruista Võsua. Ja siellä sijaitsevaa taloamme, Tarvaspeata, jota aiemmin myös Huvikummuksi kutsuttiin. Joka myös ensi kesänä on valmis vastaanottamaan vieraita läheltä ja kaukaa. Jos kiinnostaa, ota yhteyttä! Vaikkapa lähettämällä minulle sähköpostia: tiina.linkama (ät) villaottilia piste ee.

Tarvaspea talvipuvussaan - sijainti: Võsu, pieni kauppala meren ääressä, n. 70 km Tallinnasta

Meillä kävi Otepään Villa Ottiliassa menneellä viikolla mukava reipas pariskunta Portugalista. He tuntuivat saaneen viikon vierailunsa aikana Viro-kärpäsen pureman ja niinpä minä heille kertomaan Võsun talostamme ja Lahemaasta ja kaikesta siitä mitä Lahemaalla on tarjota. Ikäänkuin seuraavana matkakohteena. Ensin Etelä-Viro ja Otepää. Ja sitten Pohjois-Viro ja Lahemaa ja Võsu.

Asiakkaat kuuntelivat kiinnostuneina. Kuviakin näytin heille, mutta huomasin samalla, että minulla ei ole yhtään kattavaa Võsu- ja Lahemaa -kuvakansiota, joten lupasin sellaisen tehdä ja laittaa heille linkin sähköpostissa myöhempää tutkimista varten.

Nyt se on tehty. Yhden päivän kävin läpi valokuva-arkistojani ja hain kuvia, jotka riittävän monipuolisesti esittelisivät tätä luonnonkaunista suurta aluetta, joka sisältää niin monenlaista. On ihania hiekkarantoja, on meri, on valtavia raikkaita mäntymetsiä. On putouksia, jokia, lampia. Mahtavia suoalueita, hyvine pitkospuineen. Pyöräilyteitä, jotka mutkittelevat pohjoisrannikon niemiä ja lahtia. Ja kuvia katsoessani tuli itsellekin kova kaipuu Võsulle ja Lahemaalle.

Lahemaa on Viron vanhin ja laajin kansallisupuisto. Sen nimi kääntyy suomeksi "lahtien maa", ja todellakin, pohjoisranta mutkittelee Lahemaalla muodostaen useita mielenkiintoisia niemiä ja niiden väliin asettuvia suloisia lahdenpoukamia. On Jumindan ja Loksan ja Käsmun niemet ja niiden pohjukoissa olevat suojaisat lahdet, niistä kauneimpana Võsun kolme kilometriä pitkä luonnon hiekkaranta. Kokonaisuudessaan Lahemaan kansallispuisto käsittää 72 500 ha, josta maata on 47 410 ha ja merta 25 090 ha.

Võsun hiekkarantaa ilta-auringossa

Suomenlahden rannat tarjoavat lepoa niin sielulle kuin silmille

Lahemaan rannikko koostuu pienistä niemistä ja suojaisista lahdenpoukamista

Lahemaa on täynnä kulttuuria ja muistoja jotka kattavat koko Viron historian. Meren läheisyys ja komeat mäntymetsät tarjosivat laivanrakennukselle oivat puitteet. Kalastus ja merenkulku olivat perinteisiä elinkeinoja. Suomen läheisyys antoi mahdollisuuden kauppaankin, jos myös salakuljetukseen.

Historialliset kylät, kuten Käsmu, Vergi, Altja ja Viinistu ovat  eläviä muistomerkkejä merenkulun kulta-ajoilta. Käsmusta löytyy myös merenkulkua esittelevä museo, Altjasta taas vanhoja perinteiseen kalastajakylien tapaan rakennettuja olkikattoisia taloja ja kievari. Vergissä on moderni uusi vierasvenesatama. Ja Viinistussa, viinan salakuljettajien kotipaikassa on korkeatasoinen ravintola ja taidemuseo.

Altjan kalastajakylän historiallisia venevajoja

Viinistussa on taidemuseo sekä korkeatasoinen ravintola

Balttisaksan aikana Lahemaan upeisiin maisemiin syntyi useita aateliskartanoita, joista monia on kunnostettu ja avattu uudelleen vierailijoiden tutustua. Kuuluisimmat näistä ovat Palmse, Sagadi ja Vihula, kaikki alta 20 kilometrin päässä Võsulta.

Palmsen kunnostettu kartano on auki vierailijoille vuoden ympäri

Lahemaan kansallispuisto perustettiin vuonna 1971 ja se ei ollut vain Viron ensimmäinen kansallispuisto, vaan se oli ensimmäinen laatuaan koko suuressa Neuvostoliitossa, johon Viro vielä tuolloin kuului. Kansallispuistona Lahemaan metsät säilyivät koskemattomina läpi neuvostovuosien ja ovat yhä harvinaislaatuinen suojelukohde jopa eurooppalaisessa mittakaavassa. Suurissa metsissä asustaa  monipuolinen eläimistö, johon kuuluvat mm. villisiat, hirvet, maakarhut, ilvekset ja ketut.

Löytyy neuvostovuosilta silti jäänteitä, jotka ovat erityisesti sotahistoriasta kiinnostuneille mielenkiintoisia. Jumindasta ja Suurpealta löytyy hylättyjä vanhoja sotilastukikohtia, Rutjasta vanha sotilaslentokenttä, muutamia mainitakseni.

Koiramme Latte takanaan kummitusmainen vanha neuvostoaikainen rannikkovartioasema

Võsu, tuo meidän oma kylämme, on sijainniltaan erinomainen Lahemaahan tutustumiseen. Võsu on ollut perinteinen lomakohde jo tsaarin ajoilta, jolloin venäläinen aristokratia ja tallinnalainen intelligentsia vietti leppoisia kesäpäiviä sen merellisissä huvilamaisemissa. Vanhoja villoja ja historiallisia ravintoloita on vuosien saatossa kadonnut, mutta siitä huolimatta Võsu on idyllisyydessään vertaansa vailla. Talvella se nukkuu ruususen untaan, mutta kesällä se täyttyy lomailijoista, rantaelämän nauttijoista ja retkeilijöistä, jotka leppoisan tai puuhakkaan päivän päätteeksi nauttivat iltapaa tai kahvikupposta Võsun monissa kesäravintoloissa ja -kahviloissa.

Võsun pääkatu on idyllinen

Päivän päätteeksi maistuu kannullinen sangriaa kauniilla terassilla

 Ja siellä - ja voin tämän sanoa sanottavammin liioittelematta - Võsun kauneimmassa kohdassa, meren välittömässä tuntumassa sijaitsee myös Tarvaspea-talomme. Joka odottaa Sinua kokemaan Võsun taika ja Lahemaan kauneus. Tervetuloa! 

PS. Melkein jo unohtui, vaan ei sittenkään. Ohessa linkki kuviin, jotka esittelevät Lahemaata ja Võsua ja sen ympäristöä kaikkina vuodenaikoina. Ja se tässä: Lahemaa ja Võsu. Albumissa on tällä hetkellä 53 kuvaa, mutta jos yhtään itseäni tunnen, sinne tulee vielä lähiaikoina lisää... sillä näytettävää on!

Taivaallisissa ja helvetillisissä maisemissa

Morjensta taas blogi-kaverit.

Seuraa tarinaa eiliseltä. Ja näin se alkaa:

Põlvan kaupungin lähellä, noin 40 minuutin ajomatkan päässä Villa Ottiliasta on luonnonsuojelualue ja ihastuttavaakin ihanampi luontokohde Taevaskoda. Sinne lähdimme eilen. Matkassani oli ystävättäreni Marja sekä kaksi portugalilaista nuorta asiakastamme. Alkumatkassa myös Kimmo ja Latte.

Taevaskoda ei pettänyt tälläkään kertaa - se on kerta kerran jälkeen aina vain erilainen ja yhtä lailla majesteetillisen upea päiväkohde. Punaiset kalliot, lumi, kylmää uhmaava ja talvellakin vapaana virtaava Ahja-joki, ne salpaavat hengen. Kerta toisensa jälkeen. (Blogista löytyy runsaasti siitä kuvia ja juttua, vaikkapa Taevaskoda-tunnisteella edeten.)

Mitä sitten tapahtui?

Tiedättehän laulun pienistä elefanteista, jotka marssii näin, aurinkoista tietä eteenpäin... Ja koska matka oli hauska niin, halusivat ne kulkea aina eteenpäin... (laulun sanoja hieman sovellettuna)

Matka jatkui siis Taevaskodalta eteenpäin. Olimme tulleet paikalle kahdella autolla. Jeepissä istuivat Kimmo ja kaksi kivaa portugalilaista asiakastamme. Ja minun Punaisessa Ranskattaressani matkusti ystävättäreni Marja ja Latte The Dog.

Taevaskodan jälkeen jaettiin joukot. Kimmo ja Latte lähtivät kotiin Jeepillä; Kimmolla oli töitä tietokoneella odottamassa. Ja me muut, eli ystävättäreni Marja ja kaksi nuorta portugalilaista asiakastamme pakkauduimme Punaiseen Ranskattareen ja lähdimme eteenpäin kohti Räpinaa ja Peipsiä.

Normireissu? Ei todellakaan! Kerronpa heti mistä loppureissun draama syntyi.

Minä olen maailman pelokkain talvikuski ja olen ajanut tänä talvena vain miniatyyrimatkoja kotikonnuilla ja aina hyvissä ajo-olosuhteissa. En minä (kai) huono kuljettaja ole, mutta olen äärettömän epävarma. Mikä tietenkin johtuu vähäisestä talviajokokemuksesta.

Kun lähden liikkeelle talvella, tarkistan aina että kelit ovat hyvät, eikä mitään vaaratekijää luimi mutkan takana teiden tai ilmojen puolesta. Tutkin sääkarttoja, ennusteita ja auringon nousuja ja laskuja. Jos vähänkään näyttää epäilyttävältä, lyön jarrut pohjaan jo kotiovella.

Eilinen oli poikkeus siinä mielessä, että liikkeelle lähdettiin alun alkaenkin hieman epävarmoissa keli- ja ajo-olosuhteissa. Parin viikon pakkasjakson jälkeen ilma oli lämmennyt mikä yleensä aiheuttaa liukkautta teille. Säätiedotukset ennustivat lumisadetta seuraavaksi päiväksi - mutta onneksi vasta seuraavaksi päiväksi. Ja niin minä siis uskaltauduin liikkeelle. Kova tahto päästä Taevaskodalle ylitti pienet epäilykset ja arvelut.

Taevaskodalle matka meni hyvin ja niinpä päätimme jatkaa sieltä eteenpäin. Ainoaksi ehdoksi jatkoreissulle laitoin, että meidän täytyy kääntää auto paluusuuntaan niin että pääsemme kotiin ennen pimeää.   Pimeässä ajaminen kun myös on minulle suuri pelkotekijä.

Vaan miten kävi?! Meillä oli niin hauskaa ja maisemat niin hienoja että ajoimme aina vain eteenpäin, ennenkuin ymmärsin kääntää Ranskattaren kotia kohti. Uskoin saapuvani kuitenkin Otepäälle hämärän aikaan. Vaan väärin uskoin.

Pimeys laskeutui yllättävän nopeasti. Ja tuuli oli päivän mittaan viskonut lunta pelloilta tielle niin, että paikka paikoin tie oli lumidyynien peittämä. Samaan aikaan lämpötila nousi koko ajan ja kilometri kilometriltä tielle pakkautunut lumi muuttui epämääräisemmäksi liukkaaksi mössöksi, jossa Ranskatar liukasteli ja heittelehti hiemankin kovemmassa vauhdissa.

Mitäs teet? Kotiin on päästävä ja mukana on ystäviä ja asiakkaita. Et voi alkaa siinä ääneen voivottelemaan että prskele että on hirveää. Sen kun ajat. Muina naisina. Ja yrität pitää hermosi kasassa. Ei pimeys ole niin kauheaa, ei oikeasti, rauhoitin itseäni. Ja kun en kaahaile, vaan etenen tasaisella maltillisella nopeudella niin liukkaasta lumisohjostakin mennään eteenpäin. Ja vastaantulijat - niistä sitten yritetään selvitä yksi kerrallaan - vaikka tie oli kaventunut puoleen entisestään.

Noin 20 kilometriä ennen kotia iski lumimyrsky. Vuoden hurjin lumimyrsky. Räntää tuli tuhatta ja sataa vaakasuorassa ja tuuli heitti sitä tuulilasiin joka suunnalta. Näkyvyys oli mitätön. Ja tie kiemursi. Tuuli tarttui autoon ja tuntui nostavan sitä ilmaan.

Ja minä purin huulta ja ajoin lähes sokkona mutkittelevaa pimeää sohjoista tuulenpiiskaamaa lumiloskatietä eteenpäin. Kaveri jutusteli mukavia vieressä eikä katsellut maisemia, saati pannut merkille kalpeita kasvojani tai  orastavaa kauhuani. Ja portugalilaiset asiakkaamme takapenkillä laulelivat iloisina matkalauluja. Heillä oli mukavaa.

Kotiin pääsimme! Sen jälkeen taisivat kädet ja jalat vispata kymmenisen minuuttia. Sitten rauhoituin.

Tarinan voisi lopettaa tähän, vaan enpä tee, sillä seuraa jälkikirjoitus.

Tänään minua ei pelota ajaminen pienimmässäkään määrin! Olen valmis hyppäämään rattiin vaikka heti. Vaikka maisema on hieman puuroinen ja lämpöasteita on pari astetta. Minulle ei jäänyt kauhua eilisestä - päinvastoin! Tuntuu kuin olisin ravistanut selästäni pelon mustan viitan ja hupun. Jos selviydyin eilisestä,  selviydyn ihan mistä vaan!

Toivotaan että tämä euforia jatkuu tätä päivää pidemmällekin!