Läänemaan lintuja

Haapsalu-aiheisten kuvien esittely jatkuu, toivottavasti ette ole jo aivan kyllästyneet.

Nyt on vuorossa lintuparaati, sillä linnut ovat oleellinen osa Läänemaan merellistä maisemaa.

Lintujen tunnistuksessa nostan heti käteni ylös ja myönnän oman tietämättömyyteni. Minähn olen tottunut jakamaan linnut kolmeen pääkategoriaan: isot, keskikokoiset ja pienet. Ja samaan hengenvetoon todennut että pienet ovat vaikea ryhmä.

Tällä kertaa yritin tunnistaa lintuja jälkikäteen googlailemalla, jotain selvisikin, mutta paljon jäi mysteeriksi.

Joutsenet ja Tiina von Wrightin Taistelevat Sorsat jo esittelinkin aiemmin. En malta silti olla laittamatta vielä muutamaa joutsenkuvaa, kun kyseessä on kuitenkin niin valtavan komea lintu. 

Jatketaan lintusarjaa toisella suhteellisen helposti tunnistettavalla isolla linnulla: hanhi. (Se mitä hanhia kyseessä on, jää taas minulla arvailuiden varaan. Veikkaukseni on merihanhi eli Anser anser).

Hanhet löytyivät Väike-Viigin rannalta, tuulisena päivänä. Niitä oli paljon ja useimmilla pareilla oli jaloissaan tukku hellyttäviä höyhenpalleroisia:

Mutta nyt tulee jo vaikeampi, minun veikkaus on että tämä olisi uikku. Yritin googlata että miltä näyttää silkkiuikku (Podiceps cristatus), mutta vaikka värit olivat jotenkin samansuuntaiset, oli googlen uikulla komeammat poskihöyhenet.

Kuvat ovat valotukseltaan huonot (esim veden väri ei ole luonnollinen) ja ne on otettu telen ääripäällä. Sitä paitsi, aina kun sain tyypin hollille, päätti se sukeltaa:

Seuraava tipu löytyy Nõvan satamasta. Tämän kuvittelin olevan tiira. Vaikeudet tunnistuksessa alkoivat kuitenkin googlatessa, kaikilla googlen tuntemilla tiiroilla oli musta lakki päässä, ja tämähän on täysin valkoinen. Tiiraan viittaavat kuitenkin siro ulkomuoto ja haarautuva pyrstö.

Lintu pysyi uskomattoman pitkään paikallaan, siipiä tuskin liikuttamatta ennenkuin se lähti syöksyyn:

Nämä kaverukset taas istua kököttelivät Alliklepassa kiven päällä. Akateeminen arvaus, jota tukee googlailu: kyseessä on meriharakat:

Suuria lokkeja liiteli Alliklepassa myös. Taas googlailemalla päädyn arvaukseen: kalalokki eli Larus canus. Ainakin linnulla on valkea pää ja tummaa siivenkärjissä.

Tässä vielä lintu alapuolelta:

Nyt tuli minulle vaikea tapaus - mustavalkea sorsan näköinen lintu. Etsin googlesta sorsalintuja, epäilin telkäksikin, vaan telkällä on ihan erilainen nokka, lyhempi. Väritys oli hieman nokikanan, mutta kanan nokkaa tällä tyypillä ei ollut. Oletan että kivellä kököttävä tyyppi on naaras, ja vedessä kelluva lättänokka on uros. Tunnistussavusta ollaan kiitollisia!

Viimeinen kuvasarjan lintu oli minullekin tuttu googlaamatta: varis, takanaan pari joutsenta. Vaan kylläpä lintu lentelee komeissa maisemissa, mitä sanotte?

Tässä siis kuvasaaliini Läänemaan linnuista, unohtamatta aiempia joutsenia ja sorsia. Komeita ovat linnut, mutta liikkeissään pahuksen nopeita...

Ei tule minusta lintukuvaajaa ihan vielä. Niin monta hutia tuli tällä kuvausreissulla otettua - mutta tunnistamisen yrittäminen on omalla tavallaan hauskaa sekin. Kaikkea sitä ihminen alkaa vanhoilla päivillään harrastaa!

Haapsalu Days - Noarootsissa

Kuten Latte eilen kertoikin, meillä oli kahden näyttelypäivän (minä) ja kahden sairaspäivän (Kimmo) jälkeen yksi reissupäiväkin. Lähdettiin Noarootsiin eli uuteen Ruotsiin, joka on perinteistä ruotsinkielistä aluetta Haapsalun pohjoispuolella.

Noarootsista olen täälläkin aiemmin tarinoinut. Viime joulukuussa kävimme siellä kuvailemassa hyisiä kiviä ja talvista merta. Yksi kuvista päätyi jopa H2O-näyttelyyn - sen paraatikuvaksi.

Lisää juttua viime joulukuulta voi lukea vaikka klikkaamalla tästä.

Ja kuvia löytyy joulukuun reissulta puolestaan tästä.

Noarootsin merelliset maisemat kieltämättä kiehtovat mieltä. Ja aina hassut paikannimet kuten Dirhami ja Spithami ja Pürksi, puhumattakaan Persåkerista jaksavat naurattaa. Kun tietää niiden taustat eli alkuperäiset ruotsalaiset nimet: Derhamn, Spithamn ja Birkas. Persåker on täkäläisittäin saanut niinkin lempeän nimen kuin Väike-Nõmmküla.

En ala tähän sen enempää kertoilemaan Noarootsin historiasta, sillä siitä löytyy tietoa Wikipediasta, kuka tietoa kaipaa.

Sen verran kuitenkin, että jos tänä päivänä ostaisin talon Virosta ja asettuisin sinne asumaan, saattaisi se olla juuri Noarootsista. Sillä paikka on paitsi täynnä upeita maisemia ja hienoja merenrantoja myös selvästi virkistymässä. Neuvostoaikaan kuolleet tai kituvat kylät ovat alkaneet uuden elämän, talot ovat komistuneet ja pihat parantuneet.

Reittimme suuntautui ensin Spithamiin ja sieltä Nõvan satamaan ja sieltä vielä Alliklepan rannoille. Mistä jatkoimme vielä Paldiskiin, joka ei sitten enää olekaan Noarootsia.

Ja tässä sitten kuvasaalista reissulta:

Matkalla Spithamiin näimme tien poskessa suuria pälviä valkoisia vuokkoja kukkimassa - yritin googlailla ja päädyin määrityksessä arovuokkoon. Joku voi korjata jos olen väärässä:

Spithamissa tuuli, kuten kaikkialla muuallakin. Päivähän oli mitä aurinkoisin mutta tuuli oli napakka ja tuntui nappaavan kulkijan mukaansa.

Tällaiset kivikylvöt ovat tyypillistä merenrantamaisemaa Läänemaalle ja Noarootsille

Lintutornin juuressa olevassa mökissä on pari punkkaa ja keittomahdollisuus lintubongareille

Noarootsi oli neuvostoaikaan suljettu alue, merenrannat olivat neuvostovoimille tärkeitä ja Spithamista löytyy runsaasti hiljalleen rapisevia muistoja tuolta ajalta:

Spithamista matka jatkui Nõvan satamaan. Itse asiassa etsimme hienoa vierasvenesatamaa, jossa vierailimme vuosia sitten ja jossa muistojemme mukaan oli ravintola ja vessa (jälkimmäinen oli tässä kohtaa tärkeämpi). Tultuamme Nõvan satamaan totesimme, että Nõvassa se ei ainakaan ollut.

Vahva epäilyksemme oli, että tämä laiva ei ollut vieras, eikä satama vierasvenesatama

Mutta muuten Nõvan satama tarjosi jälleen huikeita näkymiä, meren pauhua, outoja kaaleja muistuttavia rantakasveja, komeita kontrasteja ja kalastelevia tiiroja:

Mikä lie tämä vihreä kaalia muistuttava kasvi?

Tiira on huomannut kalan vedessä

Nõvasta matka suuntautui yhä pohjoisempaan, Alliklepan rannoille. Ja jos Spithamissa ja Nõvassa tuuli, niin Alliklepassa tuuli potenssissa kymmeneen. Meri kuohui hurjana ja piti upeaa ääntä:

Mutta veden hurja kohina ei häirinnyt perheen pienintä - Latte rynnisti aaltoihin heti kun irti pääsi. Muistelin miten Ronja-rakkaani vanhoina päivinään meni kumoon jo pienestäkin Peipsin aallosta. Ja katsoin haikeana ja ylpeänäkin sitä miten Kultainen Leijona rynnisti veteen, vahvana, lihaksikkaana, elämää täynnä. Ja ajattelin kiitollisena: meillä on vielä monta yhteistä vuotta edessämme!

Alliklepasta jatkoimme matkaa merenrantaa seuraillen ja lopulta päädyimme Paldiskiin, joka tosiaan ei ole enää Noarootsia.

Paldiski oli matkamme suurin ihme. Olimme käyneet siellä viimeksi 8 vuotta sitten. Ja silloin se oli sanoinkuvaamattoman kamala paikka. Entinen neuvostotukikohta, suljettu kaupunki, joka käydessämme oli täynnä valtavia kummituskerrostaloja, joissa kukaan ei elänyt, joissa ikkunat olivat rikki ja tuuli humisi betoniaukkojen läpi.

Kuka on nähnyt Lukas Moodyssonin järkyttävän elokuvan Lilja 4 Ever saa käsityksen siitä millainen helvetti Paldiski aikanaan, neuvostovallan kukistuttua oli.

Olimme varautuneet kohtaamaan maailmanlopun kaupungin, ja yllätyksemme oli valtava: Paldiski on pantu täydellisesti kuntoon. Siitä on tullut sievä pikkukaupunki, jossa lapset leikkivät siisteillä pihoilla ja puistoissa. Ei pienintäkään jälkeä tyhjillä rapistuneilla pääkaduilla hoippuvista ja tappelevista juopoista ja korot lintassa horjahtelevista prostituoiduista.

Paldiskista oli tullut mallikaupunki. Sen muuttaminen on täytynyt imaista paljon rahaa, mutta lopputulos on hieno. Uusi satama ja Alexela-öljy-yhtiön suuret öljyvarastot ovat tuoneet paikkakunnalle myös työtä ja sen myötä hyvinvointia.

Ja Paldiski-kuviin päätän tämän kuvaraportin. Viimeiset kuvat on otettu hieman kaupungin ulkopuolelta, suurilta jyrkänteiltä, joiden edessä meri temmelsi.

Latte kertoo: Olin siellä minäkin

Hojo hojo eli moikkis,

minä tässä, perheen nuorin, vaan ei välttämättä pienin, eli ystävänne Latte the Dog.

---

Käytiin, joo, Haapsalussa ja Topulla eli meidän mökillä ja kivaa oli.

Eipä silti, ei minulta paljoakaan kysytä mielipidettä kun lähdetään reissuun. Eikä asioista suuremmin edes informoida perheen pienintä.

Näin on siis luonto opettanut tätäkin tikanpoikaa kiipeämään reissuautoon. Voinkin kehaista olevani nykyisin vallan tikkana aina kun aletaan reissupakkaamaan.  Kamera on yksi juttu, mutta se ei vielä kerro paljoakaan. Kumisaappaat lupaavat jo parempaa reissua, ehkä lähetään suolle! Ja sitten on olemassa kaksi vihreää urheilukassia, ja kun niihin mätetään tavaraa kertoo se, että nyt lähdetään reissuun pidemmäksi ajaksi. Oh jee, sanon!

Viime tiistaina nosteltiin vihreitä urheilukasseja autoon, ja minä tyytyväisenä viuhdoin vahvaa kultaista häntääni merkkinä siitä, että minua ei kannata unohtaa kotiin. Eivät ne unohdakaan, se täytyy myöntää.

Sitten ajeltiin kovasti pitkin Viron maaseutua. Vuoroin ajoi johtokunnan miespuolinen, vuoroin naispuolinen jäsen. Ja minä lojuin takapenkillä.

Matkailu on meitsin kannalta vähän sellainen kaksipiippuinen juttu. Meikä lojuu auton takapenkillä voimatta vaikuttaa siihen minne ajetaan. Välillä se touhu ihan oikeasti puuduttaa. Toisaalta, aina on mielessä ajatuksia siitä kaikesta minne me mahdollisesti voitaisiin mennä. Ja niinhän sanotaan, ettei perille pääsy olekaan se tärkein asia, vaan matkan teko. Tiedä häntä. Kyllä minusta on mukava perillekin päästä.

Ja niin sitten kävikin. Monen tunnin ajelun jälkeen saavuimme Haapsaluun, missä tapasin ihmisystävättäreni Annen. Joka on aika täräkkä täti. Se ei turhia minua paijaile, ja niinpä minäkin tyydyin tervetulotoivotuksena vain nuuhkaisemaan Annen polvea, johon Anne totesi: "Ja ongi kõik!" (suom. Ja siinä olikin kaikki). Täytyy sanoa, että jollain lailla pidän Annen suoraviivaisesta tavasta jakaa informaatiota.

Haapsalussa teimme pienen kävelyretken pitkin uutta Promenadia, eli upouutta kävelyreittiä, joka kiertää pitkin Viikin lahtea. Minua kiinnosti kovasti meri - olenhan sisämaan koira ja siksi näissä maisemissa turisti:

Haapsalun kaupungista jatkettiin matkaa Topuun meidän mökille ja siellä odottivat minun toiset ihmisystävät, Marja ja Aatos.

Siitä illasta ei ole oikeastaan kerrottavaa, johtokunta ja Aatos ja Marja istuivat keittiönpöydän ääressä höpötellen kuulumisia. Minä vaan lojuin lattialla, milloin en jahdannut hyttysiä, joita sivumennen sanottuna oli paljon.

Seuraavana päivänä oli johtokunnan naispuolisen jäsenen valokuvanäyttelyn avajaiset, sen verran olin ymmärtänyt jo aikapäivää sitten. Ymmärsin myös, että minua ei sinne kutsuta. Jostain syystä en koskaan saa kutsuja minnekään jännään tai kivaan.

Jäin siis päiväksi möksälle yhdessä Marjan kanssa. Me vaan chillailtiin. Ja illansuussa lähti Marjakin valokuvanäyttelyn avajaisiin.

Niistä en osaa kertoa mitään, paitsi kuulopuheita. Kuulemma hyvin meni.

Seuraava päivä oli edellistä ihmeellisempi. Marja ja Aatos lähtivät Suomeen ja Iskä oli koko päivän ihan kummallinen. Se vaan makasi. Makasi ja makasi. Välillä voihkaisi ja sitten juoksi vessaan. Sillä oli noro-viirus, kuulemma.

En tiedä mikä on noro-viirus, mutta se ei ainakaan kenenkään elämää paranna, sen tiedän. Äiskä vietti aikaansa miten taisi. Anne-täti, se täräkkä, tuli kylään joten oli minulla seuraa kuitenkin.

Seuraava päivä -- nyt menee minulta päivät sekaisin, ja mitä odotatte, olenhan vain koira -- oli taas selvästi parempi. Iskä ei enää vain maannut sängyssä lakananvalkeana, vaan oli jälleen se oma kiva iskä.

Me leikittiin pihalla, jiiiiihaaa! Iskä heitti minulle sapelihammastiikerin lonkkaluuta ja minä hain. Jiiiihaaaa!

Sitten, sitten.... höh, nyt menevät minulla kyllä päivät sekaisin.. sitten eräänä aamuna lähdettiin taas reissuun. Vihreitä matkakasseja ei pakattu matkaan, joten ymmärsin, että kyse on lyhyemmästä matkasta.

Ja me ajeltiin Noarootsiin ja merelle ja maisemat olivat hienoja!

Parasta kaikesta oli kuitenkin Alliklepan mahtavat rannat. Siellä tuuli tuiversi ja meri kuohui ja meillä oli Iskän kanssa ihan hillittömän hauskaa!

Ensin me vaan kävellään, vaikka kyllä minä arvaan että kohta tapahtuu jotain

Iskä kauheesti selittää leikin sääntöjä, niin kuin en niitä jo tuntisi - pääjuttu: ei saa karata

Vielä minulle ohjeita selitetään, suorastaan sormi pystyssä.

Ja sitten alkaa, lopultakin, tositoiminta. Pääsen irti remmistä ja Iskä alkaa viskoa minulle kiviä mereen!!!

Vielä kerran selittelyä -- puuduttavaa -- heitä jo!!

Ja sitten, vihdoinkin, lähtee!!!!!

Ja minähän haen, jiiiihaaaa!!!

Että tällainen oli meidän lomamme Haapsalussa. Äiskä sai aikaan näyttelyn. Iskä sai aikaan vatsataudin. Ja minä, minä sain aikaan pärskeitä meressä. Jokaiselle jotakin!

Että ei sitten muuta kuin moikkaamisiin

terv. Teidän oma Latte

Vallattomia näkymiä

Villa Vallattoman hankinta Haapsalusta yli 12 vuotta sitten lienee viisaimpia tekojani.

Silloin elämä Virossa oli vielä tyystin erilaista kuin mitä se on nyt. Talon hankintaa tuolloin pidettiin tuttavapiirissäni silkkana hulluutena - olinhan tuolloin vielä sinkku ja kaupunkilainen. Minua peloteltiin ryöstöilä ja huiputuksilla. Joidenkin mielestä olin lähdössä Villiin Länteen.

Mutta niin vain talon ostin, vaikka en omakotiasumisesta oikein mitään tiennytkään, ja sinne palaan aina uudelleen, kun kaipaan rauhaa tai levähdystä.

Sinne myös Ronja asetettiin viimeiseen lepoonsa. Sillä kuka tietää kauanko asumme Otepäällä, kauanko jaksan hotellia pitää, kun ikää karttuu ja keho alkaa rapistua. Mutta Villa Vallaton on ja pysyy.

Kaksitoista vuotta on pitkä aika talolle ja pihalle - sinä aikana puut ehtivät kasvaa. Pienistä matalista männyistä on tullut valtavia honkkeleita, jotka kohoavat ylpeinä taivasta kohti. Kahdessatoista vuodessa taloon myös kiintyy. Se on kuin rakas ystävä, hieman jo jostain rapistunutkin, mutta paljon nähnyt ja paljon kokenut.

Aiemmin suhteellisen paljaana seisova talo on nyt peittynyt puiden ja kasvillisuuden sekaan

Vuosien mittaan on taloa kunnostettu, milloin mistäkin kohdasta. Apuna minulla on ollut iki-ihanat Marja ja Aatos, jotka ovat auttaneet minua enemmän kuin osaan kertoa. Aatoksen taitavista käsistä on syntynyt ulkohyyskä ja komea uusi aita. Aatos on korjaillut pumppua ja muita oikullisia laitteita aina tarpeen vaatiessa.

Tänä kesänä syntyi sitten takapihalle uusi terassi, vanhan kasvihuoneen paikalle. Ja ihana ja komea siitä tulikin, suojaisa ja samalla aurinkoinen. Kyllä tässä kelpasi aamukahveja nautiskella.

Toinen kasvihuone on vielä talon takana jäljellä, vaikka sekin taitaa nyt vedellä viimeisiään. Puukehikot hapertuvat ja lasit uhkaavat pudota talvella lumen painosta. Enkä minä siellä voi mitään viljellä - kuka kasvihuonetta kastelisi ja tuulettaisi poissa ollessani. Sääli, sillä se on omalla tavallaan niin idyllinen.

Viime kesänä syntyi Aatoksen taitavista käsistä uusi aita etupihalle

Hortensia on vihdoin röyhähtänyt kasvuun

Tästä kun pergola kesän mittaan tuuhenee tarjoaa se taas Lattelle oivan varjoisan lepopaikan

Ja täällä, suurten omenapuiden alla lepää rakas Ronjani, pienen kiven alla

Haapsalun tiputeema jatkuu

Haapsaluhan on tunnetusti merenrantakaupunki, ja se on kuuluisa, paitsi mutakylvyistään, myös joutsenistaan.

Majesteetilliset lipuvat suuret linnut kuuluvat kaupunkikuvaan yhtä kiinteästi kuin vaikka piispanlinnoituksen torni tai keisarillinen rautatieasema.

Parhaimmillaan joutsenia oli Väike-Viikin lahdella yli 80 kappaletta, minulle kerrottiin. Sieltä osa jatkoi matkaansa, muutaman pariskunnan jäädessä lahdelle asumaan.

Ja tässä kameran silmän kautta näitä dramaattisia lintuja:

Haapsalun dramaattinen Ankdammen

Viime viikko eli lämpimät ja aurinkoiset Haapsalun-päivät käsittivät arvatenkin monenlaista mielenkiintoista, varsinkin kaltaiselleni Luonto-Uunolle.

Kuten seuraavaa.

Olin aina kuvitellut että Ankdammen eli suomeksi Ankkalammikko, joksi usein kutsutaan myös suomenruotsalaisten sisäisesti lämpiävää pientä porukkaa, on mukava paikka. Sellainen leppoisa, jossa kaikki sorsat tuntevat toinen toisensa ja ovat kaikki ihanasti kavereita keskenään. Snälla du, tack tack och så vidare.

Vähänpä tiesin minä ankkalammikon realiteeteista ja ankarasta todellisuudesta.

Kun Kimmo ja Aatos, minun näyttelyni työmiehet, rakensivat Laine Spa-hotellin aulaan H2O-valokuvanäyttelyä, käyskentelin minä Väike-Viikin rannalla. Ihmetellen vetehistä elämää, josta sillä kertaa tarjosivat mielenvirikettä sorsat.

Hiukset pystyssä seurasin tapahtumia, jotka hetki hetkeltä saivat aina dramaattisemman käänteen. Dallas tai edes Twin Peaks on keveää tähän verrattuna.

Tarinan keskiössä oli sorsapariskunta, jossa uros oli harvinaisen äkäisää tyyppiä ja daami blondiini, joka koko draaman ajan tyytyi peilailemaan itseään lahden välkkyvältä pinnalta, ottamatta osaa varsinaisiin tapahtumiin:

Tässä vielä toistamiseen tämä pariskunta, Mister Macho kera Blondin, sopuisassa yhteislennossa:

Samaan porukkaan kuului myös yksi uros, jonka kanssa Mr. Macho tuli aika ajoin joten kuten toimeen. Eli nämä kolme hengailivat enemmän tai vähemmän yhdessä: yksi daami ja kaksi ukkoa.

Vaan sitten alkoivat sutinat.

Paikalle saapui toinen daami, jolloin tällä sorsamaailman alfasorsalla, Mr. Macholla kärähtivät käämit. Ja tätä jaksan ihmetellä, miksi ei Macho raivoa urokselle, miksi se kokee toisen naaraan uhaksi elämälleen?

Alkaa uskomaton ilmasota, jonka aikana nuorta ristiveristä daamia ajetaan pois lahdelta. Daami huutaa kuin sumutorvi, vaan ei suostu myöskään lahdelta ilman tappelua lähtemään.

Siis aivan hurjaa meininkiä, joka ei pääty ennen kuin Mr. Macho on saanut ajetuksi ristiverisen daamin maisemista.

Entäpä Ankdammenin toinen uros? Jossa ei tunnu olevan puhtia saati kilpailuvoimaa Mr. Macholle. Se on pullikoinut Blondiinista hyvän hajuraon omissa ajatuksissaan. Vaan nyt joutuu myös kaveri Machon raivon kohteeksi.

Lopuksi Mr. Macho yrittää hukuttaa kaverinsa painamalla määrätietoisesti sen päätä veden alle, pitkään ja hartaasti:

Siis jumalatonta menoa Haapsalun ankkayhdyskunnassa. Ei lainkaan suomenruotsalaisen Ankdammen-kulttuurin iloisia rapujuhlia, saati joviaaleja miehiä, jotka näyttävät Christoffer Taxellilta tai sivistyneitä mammoja, jotka säteilevät Tove Janssonin hyväntuulisuutta ja maailmoja syleilevää filosofiaa.

Ehei, Haapsalun Ankdammenilla sorsa on sorsalle susi. Ainoa, joka koko aikana ei eväänsä heilauta, tai tässä tapauksessa kai siis höyhentä, on arvon blondiini, joka vain peilailee itseään veden pinnalta.

Älkää siis uskoko kaikkea mitä ankkalammikosta kuulette!

Näyttelynjälkeistä elämää - onko sitä?

Nyt on valokuvanäyttely pystyssä ja avajaiset pidetty.

Hyvinhän kaikki sujui, taulut saatiin ripustettua aikataulussa ja lopputulos oli mielestäni oikein mukava,

Vieraita kävi avajaisissa kiitettävästi ja jopa lehdistön edustaja eli Lääne Elun valokuvaaja oli paikalla.

Tähän asti kaikki hyvin. Näyttelyn jälkeen vasta ongelmat alkoivat.

Laine-hotellissa oli Noro-viirus riistäytynyt käsistä ja Kimmo poimi sen matkaansa sillä seurauksella että kun muu porukka juhli vielä Topussa näyttelyä ja kaverin synkkäreitä Kimmo kieppui punkan pohjalla milloin ei tehnyt syöksyjä pihan perälle.

Tuhti viirus tuo Noro. Ja nopea käänteissään. Eilisen päivän makasi mies tajuttomana ja tänään sitten nousi vuoteestaan kuin aiempien vuosien Lasarus.

Nyt ollaan hetkeksi saavuttu kaupunkiin ja katsotaan miten kevyt kantarellipasta pysyy nälkäisen potilaan massussa.

Ilmat ovat olleet upeat, joskin tänään on tuullut meren lähellä niin että hiukset on päästä lähteä.

Muuten kaikki hyvin. Kuulemisiin ja kuvien katsomisiin kun saan niitä koneelta tänne ladattua.