Meren pauhua kuuntelemassa

Tänään oli Võsulla sateinen ja tuulinen päivä. Mikä tarkoitti, että meri möyrysi taas täydellä teholla. Jo meidän kesy rantamme, joka on turvassa lahden poukamassa, puhisi ja puuskutti aamusta alkaen. Minä tahdoin nähdä millaisiin voimiin tuuli yltyy avomerellä tai niemien kärjessä. Lähdin etsimään aaltoja ja tuulta ja myrskyn voimaa.

Ensimmäisenä pysähdyksenä Lobineeme joka on ensimmäinen niemi Võsulta itään päin ajettaessa. En ollut siellä aiemmin käynyt enkä tiennyt mikä minua siellä odottaisi.

Lobineemelle käännytään Võsulta Altjan suuntaan ajettaessa Lahe-nimisen kylän kohdalta. Sitten ajetaan kuoppaista tietä niin pitkälle että vastaan tulee ajokieltomerkki. Ja loppumatka marssitaan jalan. Itse niemi on 3,5 km pitkä ja 1,5 km leveä. Lähdin siis marssimaan suurten mäntyjen keskelle, metsätietä pitkin.

Maisemat olivat satumaiset, suuria puita, sammalta ja vehreää kaikkialla, eikä ketään missään lähimaillakaan. Suuret puut natisivat ja nitisivät tuulen voimasta ja minä tallustin eteenpäin. Ihmettelin outoja raapaisuja sammalikossa, kuin joku olisi siellä tonkinut, tai sammalia käännellyt. Ihmisen jäljiltä ne eivät näyttäneeet. Paikoitellen sammaleita oli pöllytetty oikein kunnolla, paikoitellen oli kuopaistu vain sieltä täältä. Minua alkoi pelottaa.

Jos näitä sammalikkoja ei tongi tai kääntele ihminen, niin kuka sitten? Kaupunkilainen minussa heräsi henkiin ja aloin vauhkona vilkuilla ympärilleni  - voisiko täällä olla karhuja, mietin. Tai villisikoja? Mietin sitä, että karhu väistää ihmistä ellei kyse ole naaraasta, jolla on poikasia. Ja mietin että milloin karhulla on pentue tai pentuja, keväällä kai ne syntyvät, mutta kuinka pitkään äitikarhu vaeltaa poikastensa kanssa niitä suojellen? Alkoi tuntua tosi epämiellyttävältä. Mutta jatkoin silti matkaani.

Aivan niemen kärkeen en vaeltanut vaan poikkesin niemen länsirannalle kun huomasin sinne polun vievän. Ja kyllähän rannalla hienoa oli, meri velloi ja aallot kuohuivat ja ilman täytti tuulen ujellus:

Aikani vaahtopäitä kuvattuani käännyin paluumatkalle. Yhä kiusallisen tietoisena siitä, että olin yksin suuressa metsässä, jossa saattaisi asustella itseäni isompia eläimiä. Jännä tuo pelko - se on jollain lailla ihmiseen istutettu - karhun pelko vai itsesuojeluvaistoako se on?! Vaikka olisit kuinka kaupunkilainen, joka on nähnyt mesikämmeniä ja metsän omenia vain eläintarhassa. Mietin, pitäisikö vihellellä tai lauleskella - vai olisiko parempi vain tallustaa aivan hipihiljaa.

Pääsin takaisin autolle ilman metsäneläinten invaasiota ja jatkoin matkaani Vergille ja sen rannoille. Lamba-Adan baari oli jo kiinni, mutta jätin auton parkkiin sen eteen ja lähdin jälleen merelle, nyt kaisloja kuvaamaan. Ne kun tunnetusti ovat suosikkiaiheitani.

Punainen ranskatar on saanut hieman ralliviivoja kylkiinsä mutaisilla tieosuuksilla.

Vergistä matka jatkuu  pääkohteeseeni Vainupealle, joka sekin on niemi. Välillä tihuutus ja harmaus muuttuvat jo vesisateeksi. Hetken jo mietin, kannattaako edes jatkaa matkaa, vai kääntyisikö kotia kohti. Päätän kuitenkin jatkaa, ja hyvä niin. Sillä Vainupean näkymät niemen kärjestä ovat kaltaiselleni myrskybongarille herkkua.

Otin kuvia paljon, suurista aalloista jotka iskeytyvät kiviä vasten, aaltorintamista joista tuuli leikkaa harjan tuhansiksi pisaroiksi. Kivistä, kaikenvärisistä, jotka kiiltelevät sateessa märkinä kuin suuret hylkeet.

Yritän olla maltillinen kuvien esittelyssä, tässä siis vain pieni maistiainen Vainupealta:

Myrskybongaus on hauskaa, mutta auttamatta kylmää puuhaa. Puolen tunnin kuluttua olen koko lailla kylmissäni ja pakenen autoon. On aika kääntyä kotia kohti. Pieni puikkaus vielä Haljalaan, äkkiä kauppaan sisään ja ulos. Ja sitten paluu Võsulle.

Hieno päivä, vaikkei sitä ehkä heti ilmasta olisi uskonut. Olen aiemminkin sanonut, ettei ole huonoja valokuvausilmoja. On vain hyviä ja sitten vielä parempia. Mitä mieltä olette tästä päivästä kuvasaalista katsellessanne, kumpi päivä oli tänään?!

Kaiken maailman kiviä

Seikkailuni kivien keskellä jatkuvat. Eritoten kun huomasin toissapäiväisen kirjoitukseni saamista kommenteista, etten ole yksin tässä kivihurahtanaisuudessani. Muutkin näköjään kantelevat pikkukiviä taskuissaan kotiin. Ja rakastavat kivien kummallisia värejä ja muotoja. Ehkä tämä on ihan yleinen hurahduksen alalaji. Lieneekö sille latinankielistä nimeä?

Eilen siis lähdin uudelleen ajelemaan kivisille merenrannoille ja jatkoin matkaani hieman pidemmälle Võsusta, tarkemmin sanottuna Vainupealle, joka sijaitsee sekin Suomenlahden rannalla. Olen käynyt täällä aiemmin ja huokaillut ihastuksissani Vainupean ihmeellisille kivikylvöille mereen.

Vainupealta jatkoin matkaani pitkin rantateitä ja tulin Toolseen ja Toolsen ritarilinnalle. Joka on rakennettu, mistäpä muusta kuin kivestä. Siellä kuljin ihmisen rakennelmien keskellä ja silittelin ikiaikaisia kivia ja kivimuureja.

Toolsesta seuraava kohde oli Kundan teollisuuskaupunki, jossa valmistetaan kiven kilpailijaa, sementtiä, joka on kaikkea muuta kuin kivi. Se on elotonta ja rumaa. Mutta tehokasta ja käytännöllistä. Kuten niin monet nykyajan asiat. Löysin sentään ihan aitoja luonnonkiviä Kunda-joen koskesta!

Viimeisin pysähdykseni oli upea Mallan autiokartano ja kun kiertelin sen valtavia maita, seurasin miten kiveä oli käytetty eri aikakausina muurissa,  siitäkin alla kuva.

Keräsin kuvista tänään tällaisen kivikertomuksen, kiven matkasta merestä muuriin. Kundan teollisuuskaupungin ja Mallan autiokartanon esittelen sitten joskus toista. Nyt on näyttämö varattu vain kiville:

Kolme suurta kiveä Vainupean rannalla.

Hiekkaa ja kiviä Vainupeassa.

Monivärinen kivi Vainupean rannalla.

Vainupean kivikylvöä laajakuvana.

Suippopäinen kivi Vainupassa.

Valtava siirtolohkare Vainupeassa - kyltissä lukee: Kaarnakivi eli Korppikivi.

Aavelaiva on karahtanut kiville Toolsessa.

Toolsen ritarilinnan rauniot.

Toolsen ritarilinnan moninaisia kiviä.

Kiviä Kunda-joen koskessa.

Kiviä eri aikakausilta Mallan kartanon muurissa.

Här kommer Pippi Långstrump eli matkalla Huvikumpuun

Sulahopsulahei vaan kaikille!

Eilen tehtiin matka Huvikumpuun, kera Priitun eli remppamiehemme. Matkaa taitettiin kahdella autolla, minä ja Latte punaisella ranskattarella ja Kimmo Priitun isossa pakettiautossa.

Matkaan oli varustauduttu hyvin - monen monta päivää olen kerännyt mitä erilaisempia tykötarpeita, joita viedä talkooväkeä ja myös remppaakin varten: peittoja, petauspatjoja, sisustuskankaita, joita löysin Kanepin kirpparilta, tukevia verhoja ja pöytäliinoja, joilla verhota aika ankeat talkoopedit. Jotta kaikilla on mukavaa.

Pikku hiljaa olohuoneeseen alkoi kerääntyä myös laatikoittain laseja, lautasia, kahvikuppeja, lusikoita, haarukoita ja kaikkea muuta mahdollista mitä talkooväki tarvitsee elääkseen ihmisiksi.

Tavaravuori alkaa kasaantua

Ja sitten matkaan.

Kuten sanoin, lähdin kahden Karvapojan kanssa liikkeelle, ja sehän minua tietenkin hieman jännitti. Matkaa kuitenkin tulee hyvät 200 km Otepäältä Võsuun ja minä olen aina vaan hieman epävarma kuljettaja. Tai ainakin matkaan lähtö aina hieman jännittää.

Mutta hyvin reissu sujui, minä juttelin Lattelle ja Poika kuunteli takapenkillä lörppäkorvat höröllä mitä kaikkea Mamma sille höpöttää.

Mikä parasta, kun itse ajaa, voi itse päättää missä pysähtyy. Kun ratissa on perheen Dedikoitu Kuljettaja, hurauttaa Dedikoitu päämäärätietoisesti pisteestä A pisteeseen B sen suurempia pysähtelemättä, ellei todellista tarvetta tule.

Niinpä esimerkiksi mystinen nähtävyyskyltti: Preilikivi Jõgevamaalla on aina ohitettu lennossa. Vaan nyt painoin jarrua ja lähdin ihmettelemään minkä kokoluokan nähtävyydestä oli kyse.

Tällainen oli Preilikivi eli suomeksi Neitikivi:

Kivi keskellä metsää

Ei siis megaluokan nähtävyys. Vaan kyltti kiven vieressä kertoi kiven taustaa, ja kyltti oli niin hauskaa luettavaa, että se piti myös kuvata. Tällaista tekstiä syntyy, kun joku joka osaa suomea "oikein hyvin" tekee kuva- tai esitetekstejä. Teksti on melkein oikein, mutta kuitenkin täynnä huvittavia ilmaisuja, jotka naurattavat suomea äidinkielenä puhuvia (klikkaa kuvaa jos tekstin lukeminen pienestä kuvasta on vaikeaa):

Kysyin Lattelta onko hän kuunnellut jo riittävästi vapaata henkeä leijumassa tuulenpuuskissa puiden ladvissa, ja Poika vastasi: WUF! Jatkoimme siis matkaa.

Rakvere ohitettiin heittäen - sen tutkiminen oikein perinpohjin jää myöhemmäksi herkuksi, ja jatkoimme kohti Haljalaa ja Lahemaata.

Koska tiesin olevani perässä tulevia miehiä nopeampi päätin tehdä pienen koukkauksen Vainupean niemeen, jonka tiesin kauniiksi paikaksi. Takapenkkiläinen innostui ajatuksesta ja niin pian kun Poitsu sai meren hajun sieraimiinsa kuului takapenkiltä innostunutta vikinää.

Vainupea ON hieno paikka. Ja aivan tasavarmasti, kun asumme Huvikummussa, tulen tänne maalaamaan. Ehkä töistäni tulee juuri yhtä hirveitä 'meritauluja' kuin mitä näkee toreilla kesäisin myynnissä - meri ja aallot tuntuvat kiehtovan niin monia, mutta useimmiten tuloksena on jotain, joka aiheuttaa katsojassa vain myötähäpeää. Meri on vaikea! Mutta aion yrittää.

Sillä maisemat ovat inspiroivia, vai mitä sanotte?!

Täällä siis vietimme Karvapojan kanssa tovin jos toisenkin ja Karviksen mielestä paikka on VERY YES eli MUY BUENO. Tänne taas ja monta kertaa!!!

Nyt olimme jo lähellä päätepistettä, Huvikumpua ja Võsua. Kimmo oli jo saapunut perille ja soitteli kysyen missä minä viivyn. Jatkoimme matkaa tarkoitsena ajaa pysähtymättä viimeiset kilometrit.

Mutta sitten oli pakko taas painaa jarrua. Suuret peltoaukeat olivat täynnä kurkia. Satoja ja satoja ellei tuhansia kenokauloja levähtämässä ja etsimässä matkaeinettä tulevalle muutolle. Suomestako olette tulossa, mietin.

 

Komeita lintuja, nämä kurjet. Vaikka hanhien tapaan helposti hermostuvia tyyppejä. Vaikka pysyttelin melko kaukana ja kuvasin teleobjektiivin ääripäällä, hermostuivat linnut ja ryhmä toisensa perään lehahti lentoon, siirtyen kaakattaen toiselle, kauemmalle peltoaukiolle.

Haikein mielin jätin kurjet ja jatkoin viimeiset pari kilometriä Võsulle. Ja siellähän Huvikumpu jo odotti!

Ennen varsinaista töihin ryhtymistä en malttanut olla tekemättä vielä lyhykäistä kävelyä rannalle, se kun on niin ihana, vielä syksylläkin.

Miehet ovat ottaneet kengät jalasta - viimeisiä kertoja, luulisin

Huvikumpureissun päämääränä oli kartoittaa niin itselle kuin talkooväelle remppatarve. Ja näin teimme. Mutta siitä sitten ihan omassa postauksessa.

Ei siis tällä erää muuta kuin sulahopsulahei ja hopsansaa. Jatkan aiheesta tuotapikaa.