Ensimmäisenä pysähdyksenä Lobineeme joka on ensimmäinen niemi Võsulta itään päin ajettaessa. En ollut siellä aiemmin käynyt enkä tiennyt mikä minua siellä odottaisi.
Lobineemelle käännytään Võsulta Altjan suuntaan ajettaessa Lahe-nimisen kylän kohdalta. Sitten ajetaan kuoppaista tietä niin pitkälle että vastaan tulee ajokieltomerkki. Ja loppumatka marssitaan jalan. Itse niemi on 3,5 km pitkä ja 1,5 km leveä. Lähdin siis marssimaan suurten mäntyjen keskelle, metsätietä pitkin.
Maisemat olivat satumaiset, suuria puita, sammalta ja vehreää kaikkialla, eikä ketään missään lähimaillakaan. Suuret puut natisivat ja nitisivät tuulen voimasta ja minä tallustin eteenpäin. Ihmettelin outoja raapaisuja sammalikossa, kuin joku olisi siellä tonkinut, tai sammalia käännellyt. Ihmisen jäljiltä ne eivät näyttäneeet. Paikoitellen sammaleita oli pöllytetty oikein kunnolla, paikoitellen oli kuopaistu vain sieltä täältä. Minua alkoi pelottaa.
Jos näitä sammalikkoja ei tongi tai kääntele ihminen, niin kuka sitten? Kaupunkilainen minussa heräsi henkiin ja aloin vauhkona vilkuilla ympärilleni - voisiko täällä olla karhuja, mietin. Tai villisikoja? Mietin sitä, että karhu väistää ihmistä ellei kyse ole naaraasta, jolla on poikasia. Ja mietin että milloin karhulla on pentue tai pentuja, keväällä kai ne syntyvät, mutta kuinka pitkään äitikarhu vaeltaa poikastensa kanssa niitä suojellen? Alkoi tuntua tosi epämiellyttävältä. Mutta jatkoin silti matkaani.
Aivan niemen kärkeen en vaeltanut vaan poikkesin niemen länsirannalle kun huomasin sinne polun vievän. Ja kyllähän rannalla hienoa oli, meri velloi ja aallot kuohuivat ja ilman täytti tuulen ujellus:
Aikani vaahtopäitä kuvattuani käännyin paluumatkalle. Yhä kiusallisen tietoisena siitä, että olin yksin suuressa metsässä, jossa saattaisi asustella itseäni isompia eläimiä. Jännä tuo pelko - se on jollain lailla ihmiseen istutettu - karhun pelko vai itsesuojeluvaistoako se on?! Vaikka olisit kuinka kaupunkilainen, joka on nähnyt mesikämmeniä ja metsän omenia vain eläintarhassa. Mietin, pitäisikö vihellellä tai lauleskella - vai olisiko parempi vain tallustaa aivan hipihiljaa.
Pääsin takaisin autolle ilman metsäneläinten invaasiota ja jatkoin matkaani Vergille ja sen rannoille. Lamba-Adan baari oli jo kiinni, mutta jätin auton parkkiin sen eteen ja lähdin jälleen merelle, nyt kaisloja kuvaamaan. Ne kun tunnetusti ovat suosikkiaiheitani.
Punainen ranskatar on saanut hieman ralliviivoja kylkiinsä mutaisilla tieosuuksilla.
Vergistä matka jatkuu pääkohteeseeni Vainupealle, joka sekin on niemi. Välillä tihuutus ja harmaus muuttuvat jo vesisateeksi. Hetken jo mietin, kannattaako edes jatkaa matkaa, vai kääntyisikö kotia kohti. Päätän kuitenkin jatkaa, ja hyvä niin. Sillä Vainupean näkymät niemen kärjestä ovat kaltaiselleni myrskybongarille herkkua.
Otin kuvia paljon, suurista aalloista jotka iskeytyvät kiviä vasten, aaltorintamista joista tuuli leikkaa harjan tuhansiksi pisaroiksi. Kivistä, kaikenvärisistä, jotka kiiltelevät sateessa märkinä kuin suuret hylkeet.
Yritän olla maltillinen kuvien esittelyssä, tässä siis vain pieni maistiainen Vainupealta:
Myrskybongaus on hauskaa, mutta auttamatta kylmää puuhaa. Puolen tunnin kuluttua olen koko lailla kylmissäni ja pakenen autoon. On aika kääntyä kotia kohti. Pieni puikkaus vielä Haljalaan, äkkiä kauppaan sisään ja ulos. Ja sitten paluu Võsulle.
Hieno päivä, vaikkei sitä ehkä heti ilmasta olisi uskonut. Olen aiemminkin sanonut, ettei ole huonoja valokuvausilmoja. On vain hyviä ja sitten vielä parempia. Mitä mieltä olette tästä päivästä kuvasaalista katsellessanne, kumpi päivä oli tänään?!
