keskiviikko 8. maaliskuuta 2017

Yksin Italiassa osa 62: Kotiinpaluu ja hei hulinaa

Matka on tässä. Melkein. Ja tämä on viimeinen kirjoitus tähän matkakertomukseen.

On viimeisen päivän aamu. Ja matka suuntautuu kohti kotia.

Edellisiltana olin pyytänyt Elisaa tilaamaan minulle taksin seuraavaksi aamuksi, mutta hän oli luvannut viedä minut itse kentälle. Lähtö kello 12.00 kämpiltä. Olin asettanut ajan hyvin aikaiseksi lentoon nähden, koska epäilin Elisan täsmällisyyttä. Itse asiassa epäilin ihan kaikkea.

Elisaa ei näy koko aamuna, hän on ilmeisesti edellisenä iltana lähtenyt bilesakin mukana jonnekin, ehkä poikaystävänsä luokse. Istun kämpillä yksin ja odotan. Laukut ovat pakatut. Olen valmis. Mutta Elisaa ei näy.  Kun kello on 13.00 ja mitään ei tapahdu päätän toimia. Minulla ei ole puhelinta, mutta tiedän missä on bussipysäkki josta kulkee bussi joka vie keskustaan. Sieltä voin ottaa taksin eteenpäin. Lähden bussipysäkille. Jätän kämpän avaimet pöydälle.

Seison bussipysäkillä tunnin ja yhtäkään bussia ei tule, ei mene. Kello on 14.00. Koiraansa ulkoiluttava rouva kertoo minulle että tänään on il scopero. Lakko.  Lentoni lähtee 15.30.

IL SCOPERO! Siinä sitten seison keskipäivän helteessä tavaroideni kanssa, ilman puhelinta. Eikä yhtään ihmistä missään. Kun en keksi muutakaan palaan Elisan kämpän eteen ja alan pimputtaa pihalle avautuvan portin ovikelloa. Pimputan niin kauan että joku päästää minut pihalle. Ja siellä hakkaan Elisan ovea. Ja lopulta se aukeaa.

Oven aukaisee jenkkijannu joka asuu myös samalla kämpällä. En ole häntä ennen koskaan nähnyt. Hermostuneena kysyn onko hänellä puhelinta. On. Pyydän häntä soittamaan Elisalle ja kysymään mitä on tapahtunut. Elisa vastaa ja kertoo olevansa ihan juuri hetimmiten paikalla.

Kello käy ja Elisaa ei vieläkään kuulu. Olen jo valmis pyytämään jenkkijannua soittamaan taksia kun Elisa ilmestyy. Täysin rauhallisena ja ilman huolen häivää. Kaikki järjestyy, hän vakuuttaa. Minä en sano mitään. Mutta päässä risteilee monenlaista ajatusta. Lähdemme liikkeelle.

Automatkan ajan puhumme enemmän kuin koko sinä aikana jolloin asuin hänen luonaan. Elisa kertoo olevansa toimittaja ja kiireinen. Työt vievät hänen kaiken huomionsa. Sanoin että sen huomaa. Kerroin myös että itsellänikin on majoitusyritys ja oman yksityiselämän ja töiden sovittaminen yhteen vaativat taitoa. Elisa myötäilee ja sanoo että yleensä asiakkaat ovat ärsyttäviä ja häiritsevät hänen keskittymistään. Vastasin että sen kyllä huomaavat asiakkaatkin. Kukaan ei ole tyytyväinen.  Elisa rypisti otsaansa mutta ilmeisesti kohteliaisiin sanoihini verhottu moite meni perille.

Tulemme lentokentälle. Lennon lähtö on jo käsillä, olen jo myöhässä pahasti. Onneksi lähtöportilla virolainen perhe lastenvaunujensa kanssa aiheuttaa sen verran häiriötä että ehdin heidän mukanaan viimeisenä koneeseen.

Ja sitten kone nousee ja vie minut takaisin Viroon.

Kentällä odottaa minua Kimmo. Ja miehellä on kukkapuska käsissään. Ja ilme niin nätti että arvaan että ehkä hänellä on ollut minua jopa ikävä. Itsellekin ryöpsähtää kyyneleet silmiin kun katsomme toisiamme lasilevyn läpi.  Kotona. Ei enää yksin.





Loppulause: Mikä on tämän tarinan ja reissun opetus? Ei sitä ole. Maailmassa on monenlaista. Ja ihminen on mukautuvainen. Utelias kulkee eteenpäin, vähän kuin koirani Latte, vaikka jännittäisi. When the going gets tough, the tough get going. Yksin pärjää. Mutta yhdessä on kivempaa. Maailma on suuri ja avoin. Koti pehmeä ja lämmin. Ja koiralla ihana musta kylmä kuono ja vispaava häntä.

Jälkikirjoitus: Muutama kuukausi matkan jälkeen kävin huvikseni katsomassa Air BnB:n sivuja. Ja huomasin että Elisa oli vetänyt oman bisneksensä sieltä pois. Ehkä hyvä niin. Kaikille.



6 kommenttia:

Sylvia Svensson kirjoitti...

Ihana kertomus! Ja vähän hiuksianostattava tämä lähtöhässäkkä... kyllä sä olet rohkea mimmi!

Tiina Linkama kirjoitti...

Kiva kun jaksoit seurata matkalla mukana. Vaikka tämä kirjallinen matka ottikin pari vuotta. :)

Marjattah kirjoitti...

Kiitos mukaansavetävästä tarinasta! Lukijasta näyttää että kirjoitat nopeasti ja helposti, sormet kiitäen näppiksellä. Ehkä niin, mutta taustatyö on vallan ammattimaista. Rohkea reissaaja olet! Nyt onkin kiva odottaa uutta tarinaa :) Onnea matkaan Tiina!

Tiina Linkama kirjoitti...

Kiitos Marjatta kommentistasi.

Sormeni kiitävät vielä näppiksellä lujaa. Ajatus ei ole enää ehkä yhtä nopea kuin joskus aiemmin. Mutta sormet ja ajatus toimivat vielä yhteistyössä.

Eli kirjoittaminen ei ole se suurin työ.

Kuten arvasitkin, taustatyöhön menee aikaa. Ajatteluunkin menee tovi. Kuvien etsimiseen, valikointiin ja käsittelyyn menee myös aikaa. Se fyysinen kirjoittaminen on sitten lopulta vaan sellainen mekaaninen suoritus.

Bloggerille eli tälle käyttämälleni blogipohjalle täytyy kyllä vielä lähettää terveisiä: se toimii surkeasti kuvien lisäämisen osalta. Mitä enemmän kuvia keskellä tarinaa, sitä enemmän ongelmia.Joskus aika joka menee bloggerin kanssa on moninkertainen tarinan kirjoitukseen nähden.

En tiedä pitäisikö koko blogipohja vaihtaa. Aika näyttää.

Iloinen olen kuitenkin siitä että pitkän tauon jälkeen blogi oli jäljellä ja sain sinne nämä tarinat lisättyä.

Anna-Mari kirjoitti...

Kiitos, oli tosi kiva lukea matkan tarina loppuun! Ja matkakuumettahan se nostattaa... taas. Taisi nimittäin alkupään juttujen seuraus olla yksi meidän Italianmatka. :D

kaari3 kirjoitti...

Huh, ihan nousin jo tuolilta ylös jännittämään. Kirjoitat kivasti ja sujuvasti luettavaa. Home Sweet Home.