Yksin Italiassa osa 51: Perugia! Italia!

Edellisessä matkakertomuksen osassa jäin kapean ja varjoisan kujan päähän, ja siitä sitten humpsahdin portin kautta aivan uuteen paikkaan. Perugian vanhan kaupungin keskustaan. Suoraan taidemuseon juurelle ja pääkadun varrelle. Aurinko paistoi häikäisevästi. Ihmisiä kaikkialla. Ja kaikki italialaisia! Turistia ei näkynyt mailla halmeilla, paitsi tietenkin minä. Ja minua ei lasketa, koska, kuten lukija tietää, minä en ole turisti vaan tutkimusmatkailija.

Elämää ja ihmisiä

Umbrian kansallismuseon sisäänkäynti

Katedraalin edessä oleva Fontana Maggiore suihkulähde lienee kaupungin keskipiste

Mutta jotta lukija ymmärtäisi mitä tarkoitan huudahduksella "kaikki italialaisia", täytyy hieman pakittaa matkakertomuksessa. Mennään takaisin Roomaan, Firenzeen, Luccaan ja Cinque Terreen. Ja minun haluuni löytää se 'Italian ydin'. Se, joka tekee Italiasta omanlaisensa. Sitä en noista mainitsemistani paikoista löytänyt, kuin pirstaleisena ja hieman turistien makuun väritettynä versiona. Tai näin minä itse asian koin.

Ja minä kun tällä matkalla yritin niin etsiä "sitä aitoa Italiaa'" En postikorttien Italiaa. Hetken jo mietin: onko sellaista?

Ajatus kokonaisesta Italiasta on tietenkin absurdi. Eri osat maata ovat erilaisia ja jokaisella osalla on oma yksilöllinen ominaislaatunsa, oli turisteja tai ei. Enhän ajattele kotimaastanikaan että Suomi olisi yksi kokonainen tasalaatuinen könttä jonka nimi on Suomi - Finlandia.

Ongelmani oli tähän asti - no Orvieto oli jo erilainen - että italialainen elämänmeno tuntui aina hukkuvan turistien alle missä ikinä olinkaan. Ymmärrän senkin, että turistit ovat osa Italiaa. Mutta minun tutkimusmatkallani oli tarve löytää kaupunki, paikka, jossa italialainen elämä puskisi turismin läpi. Jonka tuntisin sykkivän omalla pulssillaan, ilman turistien ja matkailun tekohengitystä.

Se paikka oli Perugia.

Nyt täytyy minun vielä keksiä, miten Perugiasta teille kertoa.

Katsotaan miten se onnistuu, seuraavassa postauksessa.