Juna saapuu päärautatieasemalle eli Roma Terminille. Joka arvatenkin on iso. Ensin wc:n etsintää ja sitten ulosmenoaukon ja metron etsintää. Metron sisäänkäynti löytyy. Lippu koneeseen ja... PATAM ... jään jumiin automaattiseen porttiin. Tiina portin etupuolella. Tiinan reppu portin takapuolella. Portti siinä välissä.
"Tämä on niin tätä!" huokaan itsekseni.
Ja nytpä kerron jotain joka ei sinällään liity Italiaan tai Roomaan, vaan koko elämääni. Olen koko ikäni kärsinyt ja pelännyt mitä erilaisimpia teknisiä innovaatioita, kaikkea sitä mitä kutsutaan automatisaatioksi. Ja syystä.
Jo nuorena, heti kun kauppoihin keksittiin metalliset sisään ja ulos heilahtavat metalliportit, löivät ne minua aina kintuille. Se on näky kun yritän rynniä portista läpi kuin vauhko hevonen! Entäpä automaatisesti avautuvat markettien liukuovet? Eivät aukene minulle. Kun muut vaan purjehtivat sisään joudun minä useasti steppaamaan ees taas siinä valokennon janassa että ovet minutkin huomioisivat. Usein hipsin sisään salamatkustajana jonkun toisen vanavedessä.
Entä yleiset naistenhuoneet joissa on automaattisesti käynnistyvät vesihanat! Tulet käsienpesupisteelle, siellä neljä lavuaaria joista yksi vapaa. Kolmessa muussa kolme naista pesevät käsiään. Asetut lavuaarin eteen ja viet kätesi sinne lavuaarin valokennoon saadaksesi vettä. Mitään ei tapahdu. Yrität uudelleen. Mitään ei tapahdu. Vetelet kädellä ees taas, nostaen, laskien käden kaarta etsien oikeaa pistettä joka reagoisi liikkeisiisi. Mitään ei tapahdu. Tunnet itsesi tyhmäksi.
Päättelet että juuri sinun hanasi valokenno on rikki. Kun ensimmäinen kolmesta muusta naisesta tulee valmiiksi ja lähtee pois rynnistät hänen lavuaarille. Yrität saada vettä. Mitään ei tapahdu. Samaan aikaan joku muu tulee sinne sinun hylkäämälle lavuaarille ja pesee kätensä ilman vaikeuksia.
Aikasi kun olet siinä sitten huitonut hana lirauttaa armosta pikkuruisesti vettä. Olet siitä vähästä kiitollinen ja poistut käsienkuivausautomaatille. Se toimii aina, jostain syystä.
Tämä kaikki vilahtaa salamannopeasti mielessäni kun yritän vapautua metron portista. Oh Lord, why me!
Jatkan metrolla matkaa Ottavianon metroasemalle ja poistun metrosta, arvatenkin väärästä ulosmenoaukosta. Olen tullut Piazza Risorgimentolle, isolle aukiolle josta lähtee bussi Elisan luo. Kierrän piazzaa kuin dementoitunut karusellihevonen oikeaa bussipysäkkiä löytämättä. Kyselen bussikuskeilta neuvoa ja jokainen neuvoo minua hieman eri tavoin. Ja karuselliheponen jatkaa kehää.
Lopulta pääsen oikeaan bussiin. Olen tarkkana ja pääsen bussista ulos oikeassa paikassa. Edellisellä kerrallahan vetäisin vähän turhan pitkän kiekan erehtyessäni poistumispysäkistä.
Tulen Elisan talokompleksin rautaporteille ja pimputtelen kelloa. Uudelleen ja uudelleen. Kukaan ei vastaa. Ei jumantsuikka! Joko se taas on tehnyt oharit!
(Tähän tarvitaan pientä kertausta siltä varalta että kaikki eivät ole lukeneet aiempia postauksiani aiheesta tai sitten on vain tarina Elisan kanssa ensikohtaamisesta jo unohtunut.
Olin siis varannut Elisalta huoneen AirBnB:n kautta. Paikka vaikutti hyvältä, hinta edullinen. Mutta Elisa oli vallan temperamenttinen. Se selvisi kun kävin viemässä hänelle säilöön yhden matkalaukun ennen kuin lähdin maaseutukierrokselle. Siitä juttua tässä: Antakaa mun nukkua!
Jotta asiat olisivat menneet vielä tästä mutkikkaammiksi, perui Elisa koko varaukseni kun olin Sienassa. Jouduin muuttaamaan matkasuunnitelmiani ja päätin lyhentää Roomassa oloaikaa loppupäästä. Myöhemmin selvisi että Elisa oli vain möhlinyt varauksen kanssa ja minulle olisi sittenkin sijaa hänen kodissaan. Kun iso matkalaukkuni oli jo valmiiksi Elisan luona odottamassa päätin ottaa tarjouksen vastaan ja viettää viimeiset kolme yötä hänen luonaan.)
Ja nyt seisoin rautaportin takana ja pimputtelin ovikelloa.
Lopulta Elisa ilmestyy. Hänellä ei ole mitään kiirettä. Mutta hän on tänään hyväntuulinen. Hän näyttää minulle pikkuruisen huoneeni, esittelee muut tilat ja kertoo talon käytännöistä. Näin toimii internet. Näin ovet ja ikkunoiden säleiköt avataan ja suljetaan. Näin toimii espressokeitin. Ja näin kaasukeitin.
Ja sitten hän poistuu enkä näekään naista enää aikoihin. Ja ehkä ihan hyvä niin.
Elisan asunto on melko iso ja sijaitsee maantasalla. Siihen kuuluu ns. puutarha ja olohuone, jotka ovat myös asiakkaiden käytössä. Joskin olohuoneen sohvalla lepää ja nukkuu Elisan kämppis Rita, joka ilmeisesti asiakkaiden välillä nukkuu huoneessa jossa minä nukun. En ole oikein ymmärtänyt Ritan roolia. Hän lienee talonmies ja siivoaja makuusijaa vastaan. Eli jonkinlainen palkollinen tai hyyryläinen.
Kaksi erillistä huonetta on varattu asiakkaille. Ja sitten on vielä Elisan oma huone joka on sellainen pyhättö että sen ovea ei saa koputtaa koskaan eikä missään tilanteessa. Tämän selittää minulle Rita. Joka muuten ei kylläkään puhu montaa sanaa englantia. Rita on aika omituinen, jos suoraan sanotaan. Ja niin on Elisakin.
 |
| Minun huoneeni. Varustus mallia: vaatimaton |
 |
| Olohuone |
 |
| Olohuone ja sohva jossa Rita nukkuu kun joku asiakas on hänen huoneessaan. Pöydällä minun miniläppärini. |
 |
| Elisan 'puutarha' |
Minulla oli tarkoitus lähteä vielä iltapäivällä läheiseen puistoon, mutta päätän kuitenkin piipahtaa sitä ennen 'kaupassa nurkan takana'. En tiedä katsoinko väärien nurkkien taakse, mutta lähin kauppa oli reilun parin kilometrin päässä asunnolta. Päätin jättää puiston seuraavaan päivään.
Päivä painui iltaan, sain Kimmoon nettiyhteyden ja kerroin siihenastiset kuulumiset. Vietin aikaa pihamaalla tai siis 'puutarhassa'. Kirjoittelin päiväkirjaa.
Seuraavana aamuna sitten puistoon, uusin voimin! Näin lupaan itselleni ennen nukkumaan menoa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti