Yksin Italiassa osa 58: Man not sit in my chair

Matkakertomus on edennyt viimeiseen Perugian iltaan. Vietän sen, kuten edellisen illan, Hotel Priorin aulassa, josta saan nettiyhteyden.




Edellisiltana olin ollut ainut asiakas hotellin hieman nuhjuisessa aulassa ja skypetellyt ja kirjoitellut Kimmon kanssa päivän tapahtumista kuten useimpina iltoina tapanani oli ollut. Hotelli oli hiljainen, vain yksittäiset asiakkaat olivat ulko-ovista kulkeneet sisään tai ulos. Kunnes äkkiä tilanne muuttui merkittävästi.

Priorin ovet pamahtivat auki ja paikalle pelmahti ehkä 20-25 hengen afrikkalainen seurue. Suurin osa lapsia. Jotenkin päättelin porukan olevan samaa sukua, jollain tavoin. Kaikki olivat jotenkin hermostuneen ja väsyneenkin oloisia.

Ryhmällä ei ollut varausta ja määrätietoinen tyylikkään rastakampauksen omaava keski-ikäinen nainen, joka selvästi oli ryhmänjohtaja, alkoi selvittää respan kanssa löytyykö majatalosta tilaa tälle seurueelle. Puheensorina on kova enkä kuule mitä he puhuvat. Osa aikuisista tuli aulan sohville odottelemaan ja jalkojaan lepuuttamaan, mutta useimmat lapset seisoivat eteisessä hieman järkyttyneen ja pelokkaankin oloisina. Suuret silmät ammollaan.

Mietin itsekseni että onpa erikoista. Noin iso seurue saapuu illansuussa, ilman varausta. Kuka lähtee noin liikkeelle? Ellei ole ajolähtö päällä. Hätä tai kiire.

Kuuntelen uteliaana mitä kieltä he puhuvat. Kielet aina kiinnostavat. Ja yllättäen he kaikki puhuvat keskenään englantia. Mutta hyvin alkeellista töksähtelevää englantia. You come, me help. Not touch. Go sit!

Ja mietin että jos tämä porukka on samaa sukua, miksi he eivät puhu yhteistä kieltä keskenään vaan tällaista kummallista alkeellista englantia. Mietin myös että mistäköhän maasta he tulevat. Matkalaukut näyttävät kalliilta, samoin kännykät ja läppärit joita jotkut naputtelevat aulan sohvilla. Mutta useilla lapsilla ei ole kunnon kenkiä, ainoastaan kuluneet flip-flopit jaloissaan. Ja monet lapsista ovat pelokkaan näköisiä.

Rastahiuksinen nainen on kuitenkin mitä ilmeisimmin onnistunut saamaan kaikille huoneet. Seuraa kovaa keskustelua: You now go. Room 202.  Later come. We eat.

Ryhmä katoaa huoneisiinsa ja minäkin lopettelen oman nettisessioni ja menen nukkumaan. Tämä siis eilen.

Seuraavana aamuna lähtiessäni hotellilta huomasin että kaikki sohvat ja nojatuolit olivat tämän ryhmän valtaamia. Monella oli läppärit mukanaan. Mutta monet lapset vain nukkuivat nojatuoleissa, pieniksi keriksi kääriytyneinä.

Ja nyt ollaan palattu Perugian viimeisen päivän iltaan. Olen saapunut aulaan oman läppärini kanssa ja vieressä yksi ryhmän miehistä puhuu puhelimessa - tai tarkemmin sanottuna lähes huutaa tablettiinsa. Hän on vihainen ja antaa jollekin ohjeita: "Woman, now! Man not sit in my chair! Listen. Not sit. Me angry!" - Tai ainakin jotain tämän suuntaista.

Minä selailen hiljaisuudessa miniläppäriäni kun aiemmin näkemäni tyylikäs rastahiuksinen nainenkin tulee aulaan ja vaihtaa muutaman sanan tablettiin aiemmin huutaneen miehen kanssa samalla kömpelöllä englannilla. Sitten hän katsoo minun suuntaan ja katseemme kohtaavat. Nainen hymyilee minulle kauniisti. Minä hymyilen takaisin.

Nainen puhuttelee minua. Ja tässä kohtaa on hyvä, että istun aloillani. Olisin muuten ehkä pyllähtänyt istualleni. Sillä hän puhuttelee minua äärettömän kauniilla, hieman yläluokkaisella aksentilla sävytetyllä brittienglannilla: "Good evening ! I hope you don't mind my asking, but where are you coming from? Oh Finland! Such a wonderful country. I remember having recently read about your beautiful ice hotels. They are in Finland, ice hotels, are they not?"

Nainen kertoo heidän tulevan Lagosista ja kysyy tiedänkö missä se on. Vastaan, vaikka hieman epävarmasti, että eikö se ole Nigeriassa. Nainen nyökkää tyytyväisenä. Juttelemme vielä hetken lisää niitä näitä kun muukin ryhmä saapuu paikalle. Taas kieli muuttuu tönköksi ja kulmikkaaksi englanniksi, vähän sellaiseksi Bob Marley -tyyppiseksi: No woman no cry.

Kun ryhmä on poistunut jään paikoilleni ihmettelemään. Ja sitten muistan joskus historian alkuhämärissä ja kieliopintojeni aikana kuulleeni pidgin-englannista. Menen nettiin ja tarkistan. Nigeriassa puhutaan 521 eri kieltä ja yleisin kieli kaupunkilaisten keskuudessa on englanti. Tarkemmin sanottuna juuri pidgin-englanti.

Wikipedia kertoo Nigerian pidgin-englannista näin:

Nigerian Pidgin is an English-based pidgin and creole language spoken as a lingua franca across Nigeria. The language is commonly referred to as "Pidgin" or Broken (pronounced "Brokin"). It is distinguished from other creole languages since most speakers are not true native speakers although many children learn it at an early age. It can be spoken as a pidgin, a creole, or a decreolised acrolect by different speakers, who may switch between these forms depending on the social setting.^[3]
Variations of Pidgin are also spoken across West and Central Africa, in countries such as Equatorial Guinea, Ghana and Cameroon. Pidgin English, despite its common use throughout the country, has no official status.


Kun poistun aulasta mietin että maailma on mielenkiintoinen, ja niin ovat kieletkin.  Ja matkustaminen kannattaa aina! Sillä matkustaessa aina oppii jotain uutta!