Alttarin takana on metalliristikolla peitetty aukko ja sen takaa kuulen latinankielistä laulua, jotain hyvin vanhaa ja hyvin rauhottavaa. Ristikoiden välistä näkyy etäisesti nunnia kerääntyneenä yhteen. En mene kurkkimaan vaan kierrän valkoiseksi kalkittua salia ja katselen niitä muutamia pyhäinkuvia joita askeettisessa kirkkosalissa on.
Olen yksin kirkkosalissa, vain nunnien kaukainen laulu, rauhoittava ja vieraskielinen, kuuluu vaimeasti ristikon takaa. Istun hetkeksi penkille, jalkojani väsyttää. Ja sitten näen tämän kyltin:
Vajavaisella kielitaidollani ymmärrän että nuoli osoittaa ihmeitätekevän jeesuslapsen luokse. Seuraan nuolta ja tulen pieneen syvennykseen jossa on ristikon takana nukke, mitä ilmeisimmin nuolen kertoma ihmeitätekevä lapsi. Ristikon edessä on yksinkertainen puutuoli. Pieni hylly jossa leikattuja tyhjiä paperilappuja. Ja lyijykynä. Sekä laatikko, jonne voi paperin pudottaa.
Istun alas ja katselen nukkejeesusta. Mietin sitä miten erilaisia katolilainen ja luterilainen uskonto ovatkaan. Meidän luterilainen uskomme ei usko ihmeisiin, ei ainakaan samalla tavoin kuin katolilainen. Meillä ei ole verta tai kyyneliä vuodattavia pyhäinkuvia eikä ihmeitä tekeviä nukkeja tai patsaita joiden edessä voi toivoa ja kirjoittaa toiveensa paperilapulle ja sujauttaa toiveensa laatikkoon.
Minulla ei ole kiire minnekään. Istun kovalla puutuolilla ja lepään. Ja sitten mietin: jos olisin Jerusalemissa itkumuurilla, varmaan kirjoittaisin toiveen paperille ja sujauttaisin sen muurin aukkoihin. Vaikka en juutalainen olekaan. Miksi en tekisi sitä samaa täällä?
Hieman jännittääkin. Saako näin tehdä? Kun ei ole katolilainen. Otan valkean pienen lapun ja kynän käteeni ja mietin: "Sinulla on nyt yksi toive. Mieti tarkkaan mitä toivot."
Nopeasti ajatus lähtee laukkaan, maailmassa on niin paljon. Mutta jos saa toivoa vain yhtä asiaa, mikä se on? Mietin pitkää ikää, mietin terveyttä. Ne ovat tärkeitä asioita. Raha, menestys, mammona eivät niinkään. Mikään ei tunnu oikealta, siltä yhdeltä ainoalta ja kaikkein tärkeimmältä toiveelta.
Kun silmieni eteen nousee kuva Äidistäni, kuten hänet viimeksi näin. Eksyneenä alzheimerin spiraalisiin ja mystisiin labyrintteihin, katse kuin pienellä lapsella. Hymy joka on niin epävarma, että ei tiedä oliko se hetken kasvoilla vilahtanut ilme hymy laisinkaan. Äidin ruusunpunaiset posket, pehmeä iho, ja hätääntynyt katse. Vihreät hieman vetiset silmät jotka eivät näe sitä mitä me näemme.
Ja silloin tiedän mitä kirjoitan. Mutta en pysty kirjoittamaan koska samalla hetkellä huomaan romahtavani. Olen tehnyt matkaa pitkään, nähnyt paljon, mutta juuri sillä hetkellä teen syvimmän ja koskettavimman matkan, valtavan syöksyn sydämeni suurimpaan murheeseen. Siihen suruun joka syntyy kun ei voi auttaa rakkaintaan, vaikka miten tahtoisi.
Äkkiä kaikki matkan rasitukset vyörähtävät yli. Tunnen olevani yksin ja pieni ja väsynyt. Ypöyksin ja avuton. Avuton niiden asioiden edessä, joita ei voi muuttaa, vaikka kuinka haluaisi. Ja minä itken. Pitkään ja pakahduttavasti.
Kun itku loppuu on olo keveämpi. Nunnat laulavat jossain kaukaisuudessa yhä. Minä otan lapun ja kynän ja kirjoitan: Paranna Äiti. Ja jos et voi parantaa, älä ainakaan anna hänen kärsiä.
Sujautan lapun pieneen laatikkoon ja poistun. Ulkona paistaa taas sateen jälkeen kirkas aurinko.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti