Lähdin Italiaan etsimään rauhaa tai vastauksia. Ja huomasin laukkaavani paikasta toiseen. Ensin Roomassa massojen keskellä - sillä kukapa ei haluaisi nähdä kaikkea sitä mistä on vain kuullut tai lukenut tai nähnyt televisossa kuvia! Kaikki nähtävyydet, ne tärkeimmät ainakin kolusin läpi. Haipakkaa piti.
Sitten lähdin maaseutukierrokselle: Firenze - Lucca - La Spezia - Porto Venere - Cinque Terre - Pisa - Siena - Orvieto - Perugia. Jatkuvasti siirtyilyä paikasta toiseen, uusia paikkoja, uusia nähtävyyksiä. Upeaa, useastikin, mutta rauhasta ei tietoakaan. Aina olin pakkaamassa, tulemassa tai lähtemässä.
Paljon ehdin nähdä, paljon kokea. Mutta vasta toiseksi viimeisenä päivänä koko kuukauden aikana otin päivän itselle sillä ajatuksella, että nyt ei ole kiire mihinkään. Lähdin puistoon. Villa Doria Pamphilin puistoon. Joka sijaitsi kävelymatkan päässä Elisan majapaikasta.
Päivä oli kuuma vaikka mentiin syyskuun viimeisiä päiviä. Puisto oli kaunis, ja tarjosi varjoisia penkkejä suurten pinjojen tai muun suojaavan kasvillisuuden alla. Missä vain istua ja olla ja miettiä olevaista. Tai olla miettimättä mitään. Vain olla.
Vaelsin puistossa useita tuntia, moneen otteeseen istuen. Katselin lammikkoja, hieman sameita kylläkin, jossa sorsat ja joutsenet porskuttivat. Kuuntelin suihkulähteiden lorinaa. Ja yritin rauhottua ja miettiä: mitä olen nähnyt, mitä kokenut. Osaanko tehdä jonkinlaisen yhteenvedon koko reissusta?
Puistot ovat mielestäni tehty kaikkialla maailmassa mielenvirkistykseksi. Parhaimmillaan ne ovat paikkoja jonne vetäytyä rauhaan, hetkeksi irti maailmasta ja sen hullusta menosta ja kiireestä. Ja näin toivoin Pamphilin puistonkin olevan. Toivoa aina saa.
Ei kestänyt kauaakaan ymmärtää että suurimmalle osalle puiston vierailijoista tämä upea ja vehreä viheralue oli vain suuri juoksurata tai kuntosali. Lenkkeilijöitä, hölkkääjiä ja polkupyöräilijöitä viiletti jatkuvasti ohitseni. Jokainen suorittamassa jotain. Jotkut liikunnan riemusta nauttien, mutta paljon myös kasvot tuskaisessa irvistyksessä punnertaen. Hiljaa mietin muutamaisenkin papan kohdalla että jos tuo tuosta edessäni kuukahtaa, osaanko antaa ensiapua.
Miten meistä tuli tällaisia suorittajia?! Miksi jopa terveyttä ja sen myötä tulevaa hyvinvointia pitää suorittaa?! Mottona: Kunto on niin tärkeää! Hyvä kunto, hyvä terveys! Uhrautumista ja tuskaisaa suoritusta! No pain, no gain!
Hyvä kunto ja terveys ovat tietenkin tärkeitä. Elämämme ja tulevaisuutemme pankki, ainakin lyhytaikaisilla talletuksilla mitaten. Mutta milloin maailma muuttui sellaiseksi että ihmisen pitää piiskata itseään jatkuvasti eteenpäin, tuskan kautta? Ettei normaali, terve, leppoisa elämä riitä?
Tällaisia mietiskelin puun alla istuessani ja seuratessani useamman tunnin ajan kun kuntoilevat roomalaiset puuskuttivat ohi, kuka raskaammin, kuka keveämmin.
Jatkoin matkaani, varmasti hitaammin kuin kukaan muu koko puistossa. Nuuhkin puiden tuoksuja ja kuvailin näkemiäni kauniita maisemia. Tullen Villa Dorian palatsille. Kaunis rakennus, upea puisto. Hieno puutarha.
Täältä kurvasin takaisin Elisan kämppää kohti. Ilman kiirettä. Tämän ylellisyyden sallin itselleni siis täksi yhdeksi päiväksi.
Seuraavana päivänä Vatikaaniin. Ja se oli sitten siinä. Sen jälkeen ei ole kuin yksi suunta: kotiin.
Jaksaa, jaksaa!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti