Yksin Italiassa osa 49: Nonna lentää kuin Nykänen

Matkakertomus jatkuu. Orvietossa olen viettänyt kaksi päivää ja nyt matka jatkuu kohti Perugiaa.  Se, kuten Orvieto myös Umbriassa.

Miksi Perugia?

Italia on täynnä huikeita paikkoja, kuuluisia kaupunkeja, nimiä jotka herättävät mielikuvia. Kaikkialle ei voi kerralla mennä, joten miten Perugian kaupunki valikoitui viimeiseksi matkakohteekseni ennen palaamista Roomaan?

Kaikki kunnia menee miehelle nimeltä Pietro Vanucci. Miehelle joka sai kotikaupunkinsa mukaan lempinimen: Perugino. Ja jonka vuoksi kaupunki yhä tunnetaan.

Perugino oli korkearenessanssia edeltävän ajan uranuurtajia. Mies jota kyllä riittävästi arvostettiin niin että hänenkin nimensä  löytyy Vatikaanin taidemuseon ulkoseinältä muiden suuruuksien kuten Da Vinci ja Botticelli rinnalla.  Perugino oli teknisesti taitava, hän rikkoi maalauksen konventioita, mutta ennen muuta, hän oli renessanssin kultapojan Rafaellon oppi-isä. Ja sellaisena hänet muistetaan.

Minäkin taisin tulla Perugiaan koska tiesin siellä olevan Rafaellon ensimmäinen tunnettu fresco. Sorry Perugino. Rafaello vaan vie aina sen pidemmän korren.

Pietro Vannucci, Perugino. Kaupungin oma poika.

Tiesin minä jotain muutakin Perugiasta, nettihakujen myötä. Tiesin että se sijaitsee korkealla. Ja että se on yliopistokaupunki. Tiesin että siellä valmistetaan suklaata ja se on kuuluisa tryffeleistä. Ja näine tietoineni hyppäsin junaa ja ajaa hurautin Perugiaan.

Juna jätti minut alas laaksoon ja Perugian kaupunki, se vanha kaupunki, oli jossain ylhäällä. Seisoskelin bussipysäkillä ja kyselin apua paikallisilta. Pysäkillä oli 3-4 henkeä joista kukaan ei puhunut englantia. Vanha rouva, eikö isoäiti ole italiaksi 'nonna', oli porukan rohkein ja halusi auttaa minua. Hetken meillä oli Nonnan kanssa yhteinen kieli. Tuo aina niin kätevä kehonkieli.

Kerroin Nonnalle että hotellini on Hotel Priori. Nonna nyökkäili sen merkiksi että tiesi hotellin sijainnin. Reittejä sinne oli kaksi. Nonna viittelöi vasempaan ja askeskeli eteenpäin monta kertaa. Pyyhki hikeä näyttävästi otsaltaan. Olin ymmärtäväni että tämä oli se raskaampi reitti.

Sitten Nonna näytti oikeaan. Hän otti muutaman näytösaskeleen, sitten pari korkeampaa hyppyaskelta ja sen jälkeen hän suoristatui huikeaan asentoon josta tuli mieleen nuori Matti Nykänen parhaimpina ilmalentoaikoinaan.  Nonnan keho oli puoliviistossa, kädet kurkottivat kohti yläilmoja ja silmissäni hän lensi kuin Nykänen.

Tämän pantomiimin jälkeen Nonna rohkaisevasti tyrkkäsi minua kohti osoittamaansa tietä, oikeaan. En ollut aivan varma mitä olisi tulossa, ja hämmentyneenä kiitin häntä. Lähdin etenemään epavarmasti ja kun katsoin taakseni näin Nonnan, joka heti otti uudestaan Nykänen-asennon, kädet kohti yläilmoja liitoa ja sen jälkeen hän rohkaisevasti housui: eteenpäin, eteenpäin.

Mistä luulette olleen kysymyksen?

Viiden minuutin jälkeen tulin liukuportaille jotka nousivat vuoren seinämää pitkin jyrkästi kohti korkeuksia. Otin askeleen ja pian minäkin lensin kuin Nykänen, kohti Perugian vanhaa kaupunkia! Mikä veto, mikä meno, mikä lento!

Kiitos Nonna!