Yksin Italiassa, osa 18: Rooman barokkikirkot, ne todella kääntää mun pään

Viimeinen Rooma-aiheinen postaus ensimmäiseltä viikolta käsittelee Rooman kirkkoja. Ei sinällään mikään vähäinen aihe. Rooma on täynnä kirkkoja, ja kirkot tarjoavat matkaajalle aivan huikeita elämyksiä - ja kaikki vielä ilmaiseksi. Suurin osa kirkoista on roomalaiskatolisia, mutta etsivä löytää myös joitakin muitakin eri uskontokuntien pyhättöjä. Minä en etsinyt.

Roomassa on kirkkoja yli 900. Useimmat niistä kätkevät sisäänsä suoranaisia taideaarteita. Michelangelo ja Rafaello, Tiziano ja Bernini ovat kaikki jättäneet jälkensä Rooman kirkkoihin. Ja nämä taideaarteet ovat jokaisen kulkijan tavoitettavissa. Kirkkojen ovet ovat auki. Pitää vain astua ovesta sisään.

Ja niin minä teinkin. Aina kun näin avoimen kirkonoven menin sisään. En osaa näin nopeasti suoralta kädeltä edes laskea monessako kirkossa kävin - monessa joka tapauksessa. Kaksikymmentä, kolmekymmentä kirkkoa. Jokainen erilainen ja jokainen niin huikea. Sitä koristelun määrää, sitä kultaa, sitä mahtavaa vaikutelmaa!

Ja niin kävi, ainakin minulle, että ajan myötä kaikki kirkot alkoivat näyttää samoilta - valtavilta hulppeilta interiööreiltä, joiden mahtipontisuus kilpaili toinen toisensa kanssa. Ja minä turruin. Liika on liikaa. Ja Rooman barokkikirkoissa less is more -lause ei päde. More is more, and even more is needed!

En ole erityisen uskonnollinen ihminen, tai jos olen, oma uskoni on hiljaisena säikeenä omassa sielussani, osana minua. Sen säikeen herättämiseksi uskon paloon eivät ainakaan nämä Rooman yltäkylläiset ja valtavat mahtipontiset kirkot pystyneet. Ne saivat äimistymään. Ihailemaan käsityön, kultauksen, materiaalin ja taiteen määrää. Mutta kirkko kirkon jälkeen huomasin miettiväni sitä mitä on usko, mikä on uskon propaganda, mikä on Raamatun sanoma. Ja sitä sanomaa en kirkoista löytänyt. Propaganda sen sijaan tuli selkeästi esille.

Olisi liioittelua sanoa että kirkot alkoivat minussa jossain vaiheessa herättää suoranaista  vastenmielisyyttä - kyllä minä jaksoin niitä huikeita viritelmiä ihailla. Mutta herkistymään tai henkistymään nämä kullalla ja marmorilla silatut kirkot eivät minua saaneet.

Niinpä säästän teidät lukijat sadoilta kuvilta joita eri kirkoissa otin ja esittelen vain viimeisen: kirkon, joka italiaksi kulkee nimellä La chiesa di Sant'Ignazio di Loyola.

Kirkko oli yhtäältä  erilainen ja toisaalta niin samanlainen kuin ne kymmenet ja kymmenet barokin kirkot, joita Roomassa olin jo ennen tätä nähnyt. Hieno se oli, aivan käsittämättömän hieno. Mutta niin olivat ne kaikki muutkin. Ylenpalttisen koristellut huikeat kirkot.

Liika on vain liikaa. Rooman barokkikirkot, ne todella käänsi mun pään. Mutta eivät koskaan sydäntä.

Ja tähän lauseeseen lopetan nyt Rooma-postauksen tältä erältä ja lähden pakkailemaan laukkujani, ajatuksissani. Huomenna jätän Rooman taakseni ja suuntaan kohti Firenzeä.

Jauzaa!

Yksin Italiassa, osa 17: Ei pulputa Fontana di Trevi

Olemme siirtyneet ensimmäisen Rooma-viikon viimeiseen päivään, tässä vaiheessa ollaan jo iltapäivässä. Olen saanut vietyä laukkuni talteen tulevan vuokraemäntäni kämpille ja minulla on vielä yksi iltapäivä aikaa haahoilla Roomassa.

Vielä tämän päivän on viikon bussi-ratikka-lähijunakortti voimassa. Hyppään siis bussiin ja päätän hypätä pois kun se tulee jonnekin, mikä näyttää kiinnostavalta. Kun Castel Sant'Angelo ilmestyy näköpiiriin on aika jalkautua.

Kiertelen tätä vanhaa linnoitusta (rakennettu vuosina 123-139 jKr) ja istun hetken sen puistikon varjoissa. Minua väsyttää. Ajatukseni ovat jo siirtyneet huomiseen ja lähtöön kohti Firenzeä. Ylitän Tiberin ensin yhteen suuntaan, sitten toiseen. Napsin kuvan sieltä, toisen täältä. Komeaa on, ja mahtipontista, totean. Ohitan Vatikaanin sisäänkäynnin, mutta en lähde sinne. Sen jätän seuraavaan Rooma-osioon. Eli viikon päähän. Tai näin ainakin tässä vaiheessa matkaa kuvittelen.

Castel Sant'Angelo

Silta yli Tiberin

Komeaa ja mahtipontista on Rooman julkinen taide

Vatikaanin sisäänkäynti - ohitan sen ja jätän seuraavaan kertaan

Silta Castel Sant'Angelolle

Hevosia virastotalon katolla

Yksinäinen soutaja Tiberillä

Pietarinkirkko

Ennen paluuta hotellille ja ennen pakkaamista seuraavaa päivää varten päätän kuitenkin etsiä vielä yhden pakollisen Rooma-nähtävyyden, Fontana di Trevin. Heittämällä kolikon tähän kuuluisaan suihkulähteeseen varmistan paluuni takaisin Roomaan. Matkavakuutukseni kanssa kun on vähän niin ja näin - minulle ei vieläkään ole täysin selvää kuinka hyvin minut on vakuutettu, joten kolikko saa puolestani varmistaa ainakin paluuni Roomaan.

Matkakertomukseni alussa mainitsin että Rooma on ihmisille pitkälti mielikuvia, joita olemme muodostaneet kirjojen tai elokuvien pohjalta. Minun mieleni verkkokalvolle on piirtynyt kuva Anita Ekbergistä pelmuamassa Fontana di Trevissä -lähteessä yhdessä Marcello Mastroiannin kanssa Federico Fellinin elokuvassa La Dolce Vita.

Kun Marcello Mastroianni kuoli vuonna 1996, Rooma kunnioitti häntä kääntämällä suihkulähteen pois päältä ja kietomalla sen mustaan kankaaseen.




Saapuessani suihkulähteelle koen pettymyksen. Lähdettä korjataan, se on kuiva ja rakennustelineiden peitossa. Jalankulkukäytävä on silti järjestetty turisteille - sinällään kai pitäisi siitä olla iloinen, sillä se tarjosi tilaisuuden nähdä suihkulähteen veistokset kerrankin lähempää. Kolikkojen heittely kuivaan altaaseen oli kuitenkin kielletty.

(Kolikon heitto Fontana di Treviin on itse asiassa hyvää bisnestä Roomalle. Kun suihkulähde oli vielä toiminnassa heitettiin sinne päivittäin rahaa 3.000 euron edestä. Raha kerättiin sieltä ylös ymmärtääkseni päivittäin ja se käytettiin Rooman vähäosaisia auttavan supermarketin ylöspitoon.)

Lähden Fontana di Treviltä kohti hotellia. Poikkean matkalla vielä yhdessä Rooman monista sadoista kirkoista, Chiesa di Sant' Ignazio di Loyolassa. Mikä antaa aiheen viimeiseen  Rooma-postaukseen, tällä erää. Se koskee Rooman kirkkoja yleisemminkin. Ei tarvitse pelästyä, en aio esitellä kaikkia Roomassa näkemiäni kirkkoja - ainoastaan tämän viimeisen. Se saa luvan edustaa niitä kaikkia muita näkemiäni  barokkikirkkoja, joita oli sivumennen sanottuna monta!

Nyt siis kirkon kautta hotellille ja sitten Firenzeen! Pysykää kanavilla.

Yksin Italiassa, osa 16: "Antakaa mun nukkua!"

Maanantai 15.9.2014, viimeinen kokonainen Rooma-päivä ennen lähtöä Firenzeen ja maakuntakierrokselle.

Edellisillan kävimme Kimmon kanssa keskusteluja Skypessä ja yritimme saada sumplittua tapaamista Elisan kanssa, jälkimmäisen Rooma-viikkoni kämpän haltijan kanssa. Jotta voisin viedä ylimääräisen matkalaukun Elisalle viikoksi säilöön. Elisa oli periaatteessa siihen suostuvainen mutta hänelle oli tärkeää koska tulisin. Hän muistutti jokaisessa sähköpostissaan että on hyvin kiireinen. Ja tekee öisin töitä. Ja että heidän kotonaan on hyvin rento meininki. "We are very laid back" oli termi, jota hän usein käytti.

Olin tehnyt jälkimmäisen Rooma-viikon majoituksen AirBnB-järjestelmän kautta, joka välittää yksityismajoituksia kaikkialla maailmassa.  Kaikki sähköpostikirjeenvaihto minun ja majoittajan välillä käytiin näin ollen myös samaisen varausjärjestelmän kautta. Elisa ei tuntunut kovin usein vastaavan sähköposteihin ja kun hän vastasi olivat vastaukset jotenkin epätarkkoja. Useaan otteeseen hän ehdotti että soittaisin, jotta voisimme puhelimitse sopia tapaamisajasta ja muista yksityiskohdista. Minä vastasin yhtä monta kertaa, että minulla ei ole puhelinta, enkä siksi voi soitaa.  Elisa ratkaisu ongelmaan oli: "Laita sitten  tekstari."

Kun tuntui niin kovin vaikealta saada Elisa ymmärtämään että minulla ei tosiaan ollut puhelinta, jolla voisin edes tekstaria laittaa, sovittiin sitten niin että Kimmo lähetti Virosta Elisalle tekstareita joissa yritti saada järjestettyä tapaamista. Päivä oli selvä, maanantai, ja kellonaikakin summittaisesti selvä,  puoliltapäivin ja siitä pari tuntia eteenpäin olisi kuulemma hyvä aika tulla. Viimeiseen tekstariin, missä Kimmo ehdotti että tapaamme Elisan asunnolla maanantaina tasan kello 12.00, emme saaneet vastausta. Lähdin kuitenkin matkalaukkuni kanssa aamulla liikkeelle.

Olin katsonut bussireitit ja vaihdot etukäteen netistä. Silti onnistuin ajamaan tärkeän pysäkin ohitse. Minkä jälkeen bussi jatkoi matkaansa pysähtymättä lujaa ja pitkään. Kun jäin ensimmäisellä mahdollisella pysäkillä bussista pois olin jo kaukana Elisan majapaikasta. Ei auttanut kun kävellä koko matka takaisin. Toiseen suuntaan kun bussi ei ajanut - kyse oli rengaslinjasta joka kulki vain yhteen suuntaan.

Ja niin lähdin tarpomaan iso matkalaukku matkassani takaisin päin. Kävelytietä ei ollut. Erittäin liikennöity kapea tieosuus kulki Pamphili-puiston muurin ja akveduktin välissä. Autoja pyyhälsi ohitseni lujaa ja läheltä. Kuljin nyt kuumuudessa henkeni kaupalla. Ihan oikeasti pelotti - muurin mutkan takaa esiin pyyhältävät autot tulivat todella lujaa ja näkivät minut siinä tienreunalla aivan viime tingassa. Kiskoin laukkuani ja puhisin. Puolen tunnin kuluttua olin vihdoin Elisan talon edessä. Kello oli juuri tasan 12.00.

Olin valinnut Elisan kämpän useastakin syystä. Ensinnäkin, se oli hyvin edullinen. Kolmekymmentä euroa yö. Toiseksi, alue vaikutti hyvältä. Se oli Rooman hyvin toimeentulevien ihmisten asuma-aluetta, kuitenkin suhteellisen lähellä keskustaa. Elisan kotikadun päästä näkyi Pietarinkirkko, ei hullumpaa. Kolmanneksi, pohjakerroksessa olevaan asuntoon kuului suuri puutarha ja vuokraamastani huoneesta oli käynti suoraan puutarhaan.

Näkymää Elisan kotikadun päästä, lähimmältä bussipysäkiltä

Nyt seisoin modernin kerrostalokompleksin porttien takana ja pimputtelin ovipuhelinta. Lopulta siihen vastattiin ja luvattiin tulla portti avaamaan. Aikani odotettuani ilmestyy lähitalosta nuori nainen joka päästää minut sisälle. Kysyn: "Elisa?" johon nainen vastaa: "No, Rita."  "Well, hello Rita. I am Tiina."

Pääsen kämpille ja hieman säikyn oloinen Rita ilmoittaa että minun pitäisi hetki odottaa. Rita ei puhu viittä sanaa enempää englantia mutta saa sen verran kerrottua että Elisa tulee hetken kuluttua. Minä puhisen kuumuutta. Naamani on punainen kuin ravulla ja otsa pukkaa hikeä suihkulähteen tavoin. Olen vieläkin hieman järkyttynyt viimeisestä puolituntisesta autojen seassa ja kysyn josko saisin vettä. "Si, si!" sanoo Rita ja hakee minulle vesilasin.

Ja sitten saapuu majatalon emäntä, nuori ehkä 25-vuotias nainen. Hän on juuri herännyt ja hiukset ovat pörhöllään ja hän on hyvin hyvin vihainen. "Miksi minun ei anneta nukkua?!!" hän manaa ja nostelee teatraalisesti käsiään ilmaan. Minä en oikein tiedä mitä sanoa. "Anteeksi, mutta kyllä minä ilmoitin tulevani tänne kello 12.00." Elisa katoaa takaisin omiin tiloihinsa vihaisesti tuhahdellen.

Hetken kuluttua hän palaa takaisin, hiukset kammattuna, ja alkaa tiskata mielenosoituksellisesti. Hänen kiukkunsa on kuitenkin laantunut ja hieman sovittelevasti hän selittää, että tekee öisin töitä. Laukun voin jättää olohuoneeseen. "Ilmoita sitten koska tulet takaisin" hän muistuttaa kun poistun koko lailla hämmentyneenä kämpiltä.

Olen nyt tavannut tulevani vuokraemäntäni. "Mitähän tästä tulee", mietin, kun lähden takaisin kaupunkiin. Ensitapaaminen ei ainakaan mennyt kaikkein parhaimmissa merkeissä.

Mitä siitä tuli, se selviää myöhemmin. Mutta nyt lähden viimeiseksi päiväksi vielä sightseeing-kierrokselle Roomaan.

Yksin Italiassa, osa 15: Porta Portese - Rooman paras kirpputori

Olemme edenneet tarinassa sunnuntaihin 14.9.2014

Sunnuntaisin pidetään Trasteveressa kuuluisat Porta Portesen markkinat. Netti on kertonut niiden olevan Rooman suurimmat, ja monen mukaan parhaimmat. Englanninkielisissä arvosteluissa niistä käytetään nimeä fleamarket - kirpputori. Sinnehän on sitten ihan pakko päästä. Rakastan koluta vanhojen tavaroiden markkinoita ja kirpputoreja.

Porta Portesen markkinat ovat valtavat. Ne alkavat tai loppuvat, riippuen miten päin markkinoita kulkee, Porta Portesen porteilta, Via Portuensen päästä ja jatkuvat sitten pitkin jokirantaa kilometrikaupalla yltäen aina Trasteveren juna-aseman lähistölle.

Kirpputori on hieman harhaanjohtava nimitys näille värikkäille markkinoille, joilla myydään kaikkea mahdollista maan ja taivaan väliltä, lähinnä piraattikopioina. Toki täältä löytää aitojakin tuotteita ja varsinkin toisessa, Trasteveren aseman puoleisessa päässä, on kaupan myös ihan oikeaakin vanhaa tavaraa ja antiikkia.

Suurin osa tuotteista on kuitenkin kiinalaisia halpakopioita,  nahkavöitä parilla eurolla, laukkuja ja kenkiä viidellä tai kymmenellä eurolla. Alusvaatteita, miesten tai naisten sukkia nipuissa. Laatu ei ole kummoista mutta eivätpä hinnatkaan huimaa. Tarjolla on vaatteita isoissa keoissa pöydillä, joiden päällä keikkuu hintalappu: 2 euroa tai 5 euroa tai  10 euroa. Jokainen saa sitten penkoa näitä kasoja mielensä mukaisesti.

Panen merkille että markkinoilla kiertää turisteja vähän - nämä äänekkäät ja värikkäät markkinat ovat selvästi roomalaisia varten. Kauppa käy ja väkeä riittää.

Toisessa päässä markkinoita on myynnissä ihan oikeaakin vanhaa tavaraa

Tarjolla olisi nyt taidetta koteihin - vai olisivatko kultaiset rokokootuolit enemmän mieleen?

Kirpparikauppiaita

Tästä mukaan näyttävä kristallikruunu Villa Ottiliaan - hieman hankala vain pakata reppuun

Pieni pala taivasta

Naisia peileissä

Kuljen koko pitkän markkinan läpi, hipelöin sitä sun tätä, teen muutamia ostoksiakin. Olen kulkenut tähän asti ilman kelloa ja ilman kännykkää. Rannekelloa en ole muistanut ottaa mukaan kun en sitä kotonakaan käytä - kännykästähän näkee aina ajan. Nyt ilman kännykkää olen myös kelloton. Lähden siis etsimään rannekelloa.

Löydän veikeän rannekellon kiinalaiselta kauppiaalta, joka ei puhu englantia. Kun ystävällinen italiaano antaa minulle tulkkausapua selviää, ettei kiinalainen oikein italiaakaan puhu. Kellotaulussa on puhemies Mao, joka vilkuttaa. Sekunttiviisarissa punatähti tekee kiertoaan ympäri kellotaulun. Teen kaupat.  Kiinalainen yrittää selittää miten kello täytyy vetää. Ja se täytyy osata tehdä oikein - vain kerran päivässä ja ei liian kireälle, mutta ei liian löysälle.

Ja niin matkaan loppureissun heilutteleva Mao ranteessani. Ajan myötä huomaan ettei Mao ole kovinkaan luotettava. Joinain päivinä se edistää, toisina jätättää. Eli keskimääräisesti ottaen se näyttää oikeaa aikaa.

Mao-kello on hauska, mutta ei kovin käytännöllinen

Mao-kellon ohella teen toisen tärkeän ostoksen markkinoilta. Olen ollut tyytymätön matkalaukkuihini - minullahan oli kotoa lähtiessäni mukanani iso musta pyörällinen matkalaukku ja pienehkö reppu. Iso matkalaukku on liian iso retuuttaa matkassa pidemmän päälle. Ja olen lähdössä parin päivän kuluttua Roomasta eteenpäin maakuntakierrokselle. Niinpä olen sopinut että saan viedän ison matkalaukkuni säilöön seuraavaan Rooman majapaikkaan, sinne jonne tulisin palaamaan viikon kuluttua.  Roomasta eteenpäin jatkaisin keveämmällä varustuksella. Olen alkanut kuitenkin epäillä että pieni reppu ei ole sittenkään riittävä maakuntakierrokselle ja Porta Porteselta hankin sen oheen isomman repun, sellaisen jossa on olkahihnojen ohella pyörät ja vetokahva.

Markkinat ovat hauska tapahtuma, vaikka varsinaisen kirpputoritavara onkin aliedustettuna. Nautin elämän sorinasta ja seuraan mielelläni miten muut hierovat kauppoja. Otan kuitenkin mieluummin kuvia kuin teen ostoksia. Näin se tulee edullisemmaksikin.

Kun tutkin myyntipöytää missä tarjolla on mustavalkoisia Italia-aiheisten elokuvien valokuvia, myyjä huomaa kamerani ja haluaa ehdottomasti että otan hänestä valokuvan. Mies on hyväntuulinen, suorastaan hilpeä ja nauraa estottomasti kamerallani. Paikalle ilmestyy miehen vanha tuttu, liekö entinen heila. Jälleennäkeminen on riemukas. Ja kauppias innostuu, tästä pitää saada kuva. Minua komennetaan uudestaan ottamaan kuva. Mies ja entinen sussu asettuvat rinnakkain ja kuin yhteisestä äänettömästä sopimuksesta nostavat kätensä nyrkissä ilmaan. Mies antaa minulle käyntikorttinsa ja vannottaa että lähetän kuvan hänestä ja sussusta sähköpostitse hänelle. Minkä myöhemmin teenkin.

Mustavalkoisten elokuva-aiheisten kuvien kauppias

Jälkikäteen jäin miettimään näiden kahden rakkaan ystävän tapaamista ja menneisyyttä.

Audrey Hepburn on päässyt Vespan puikkoihin

Gregory Peck ja Audrey Hepburn pärräävät Roomassa

Porta Portesella kuluu mukavasti koko päivä. Palaan sieltä hotellille ja alan järjestellä seuraavan päivän ohjelmaa. Minun pitää viedä matkalaukku seuraavaan Rooma-majapaikkaani, jonne palaisin viikon kuluttua. Mutta se ei ole lainkaan niin yksinkertaista kuin mitä luulisi. Siitä lisää seuraavassa postauksessa.

Yksin Italiassa, osa 14: Ostia Antica

Olin lähtenyt Italiaan muutama päämäärä mielessäni. Alunperin olin halunnut vain pois. Pois tutuista ympyröistä, pois arjen puuduttavista rutiineista. Olin halunnut olla vain yksin. Itsekseni. Rauhottua.

Ja kuinka oli käynytkään. Kolme päivää olin paahtanut hikisessä Roomassa ihmismassojen keskellä nähtävyydeltä toiselle. Olin kolunnut sen sata kirkkoa, kierrellyt antiikin raunioilla, kulkenut ihmisvirran mukana Trasteveren vanhassa kaupungissa. Olin jonottanut Pantheoniin joukon jatkona, istunut Piazza Navonalla tuhansien muiden mukana. Oli käynyt ilmeiseksi että Roomassa tuo etsimäni rauha ei tulisi löytymään ainakaan kovin helposti.

Toki olisin voinut joka päivä vetäytyä Villa Borghesen puiston rauhaan ja istuskella vain suurten pinjojen juurella omat ajatukset seuranani. Mutta toisaalta se tuntui ajan haaskaukselta, kun Roomalla kuitenkin oli niin paljon tarjottavaa. Ristiriitaista, tiedän. Ihminen joskus on.

Neljäntenä päivänä päätin kuitenkin ottaa hajurakoa Roomaan. Päätin lähteä Ostia Anticaan, Rooman keisarikunnan vanhaan satamakaupunkiin, joka sijaitsee noin 30 kilometrin päässä Roomasta, Tiber-joen suulla. Kimmo oli jo kotona paikkaa minulle suositellut.

Rooman ensimmäinen siirtokunta

Ostia Antican kaupunki perustettiin 300 eKr suojelemaan Roomaan johtavaa Tiber-jokea merirosvoilta. Alunperin 300 sotilaan siirtokunnasta kasvoi elinvoimainen satama- ja kauppakaupunki, jonne muutti ihmisiä niin Roomasta kuin muualta Rooman valtakunnasta. Ostia Antican läpi kulki Välimereltä saapuneet kauppatavarat, jotka väliaikaisesti varastoitiin kaupungissa ja kuljetettiin sieltä sitten Tiberiä pitkin Roomaan.  Ostia Antican suuruudenvuosina, 200- luvulla ja 300-luvun alkupuolella sen väkiluku hipoi parhaimmillaan 100.000 asukasta. Varastojen ohella Ostia Anticassa oli keskusaukio, forum, oli kauppoja, leipomoita, värjäämöjä, kylpylöitä, viinibaareja ja jopa oma amfiteatteri.

Ostian merkitys Rooman ulkomaankaupan varastona alkoi hiipua 300-luvun loppupuolella. Sen hallintokoneisto ja infrastruktuuri rappeutuivat ja ihmiset muuttivat sieltä pois. Väen vähetessä Ostian ympäristö muuttui soiseksi ja malarian vaivaamaksi. Kaupunki hylättiin lopulta kokonaan samoihin aikoihin kun Rooman valtakunta romahti. Sen rakennuksia purettiin ja materiaalia kierrätettiin; sanotaan että Pisan kalteva torni olisi  rakennettu  Ostiasta peräisin olevasta materiaalista.

Historia herää henkiin

Ostia Anticaan pääsee kätevästi junalla, asema on aivan Piramide-metroaseman vieressä. Junamatka kestää parisenkymmentä minuuttia ja Rooman seitsemän päivän bussi-ratikka-metro-lähijunalippu kelpaa junassa.

Turisteja oli paikalla vain kourallinen ja nekin katosivat mitä pidemmälle kuljin. Toiveeni saada kulkea yksin omia aikojani toteutui. Ostia Antican arkeologinen museoalue on yllättävän laaja.

Istuin pitkään amfiteatterin muurin varjossa ja piirsin luonnoslehtiöön näkemääni. Viiva viivalta, porras portaalta, pylväs pylväältä maisema alkoi elää, se syöpyi mieleen tavalla jota sata valokuvaakaan ei pysty tekemään.

Kuljin aina vain edemmäksi, mutkittelin pienillä kujilla missä ei näkynyt ketään. Istuskelin pitkään yksin yhden talon sisäpihalla, nojailin muuriin ja katselin kuinka neonvihreät sisiliskot vilistivät mustavalkoisilla mosaiikkilattioilla. Ja hiljalleen maisema heräsi henkiin. En tuntenut enää kulkevani vain kulisseissa, kuten olin esimerkiksi Forum Romanumilla tuntenut. Olin keskellä ikiaikaista kaupunkia jossa oli elänyt oikeita ihmisiä, sellaisia kuin minä, kaikkine toiveineen ja pelkoineen ja unelmineen.  Tuolta on haettu vettä. Tässä nukuttu. Tuolla kylvetty ja käyty kauppaa. Ja mikä hurjinta, näitä ikiaikaisia katuja ovat kulkeeneet ihmiset jo lähes 2000 vuotta sitten.

Olin vaikutettu. Ymmärsin äkkiä ajan jatkumon. Melkein pyörrytti. Saattoi se tietenkin johtua porottavasta auringostakin.

Useimmat tiiliseinät olivat Ostia Antican suuruuden päivinä peitetty marmorilla.

Myös valtavat ikiaikaiset pinjat tekivät Suomi-tyttöön lähtemättömän vaikutuksen

Asuntoja, kauppoja, elämää

Rouva oli halunnut tähän seinään tällaisen kuvioinnin

Jokaisessa pienessä asunnossa on asuttu ja eletty - lähes 2000 vuotta sitten

Spot the Looney

Kylpylän lattian mosaiikkikuvioita

Amfiteatteri

Kuuman päivän kovia varjoja

Mitä kaikkea täällä onkaan esitetty. Gladiaattoritaisteluita vai antiikin draamoja?

Forumin pylväikköä

Tuntikausia vaeltelin lähes yksin näillä syrjäisillä kujilla

Hiljalleen alkaa maisema herätä henkiin - täällä on tosiaan eletty hyvin hyvin kauan sitten

Asuntojen mosaiikkikuvioituja lattioita

Ihmisillä on aina ollut pyrkimys kauneuteen

Näillä katukivillä on kuljettu lähes 2000 vuotta sitten

Yhä pystyssä

Vietin Ostia Anticassa lopulta seitsemisen tuntia. Palasin hotellille väsyneenä ja levänneenä. Ristiriitaista? Selitän. Olin sanut paljon kaipaamaani lepoa ihmisistä ja hälinästä. Kokenut suuria tunteja ja kuullut suorastaan historian siipien havinaa. Jalkaparkani sen sijaan olivat joutuneet tekemään koko työn - vaeltamaan tuntikaupalla epätasaisilla kaduilla. Kipuamaan ylös ja alas monelaisia portaita. Joten annoin niille luvan levätä loppuillan. Palasin suorinta tietä hotellille ja menin nukkumaan aikaisin.

Huomenna olisi kuitenkin uusi päivä - oli vuoro lähteä Rooman kuuluisimmalle kirpputorille, Porta Porteselle.

Jälkikirjoitus: Ostia Anticasta löytyi myös ensimmäinen matkamuistoni Kimmolle, jonka suosituksesta olin tänne tullut. Ostia Antican valtavat ikiaikaiset pinjat olivat tehneet minuun suuren vaikutuksen. Kuin myös niiden kävyt, jotka olivat suuruusluokkaa valtava. Ja käpyjä löytyi sieltä täältä. Keräilin niitä, sitä oikeaa  etsien, kunnes sen löysin. Ja niin palasin hotellille käpy selän alla tai ainakin repussa selkää vasten. Olin tyytyväinen tuliaiseeni. Aito roomalainen Ostia Antican antiikkikäpy.  Ei sellaisia olekaan joka pojalla. :)