Tiina eksyy Truman Showhun

Toissa päivänä minä siis ajelin lähes päämäärättömästi pitkin Etelä-Viroa, jonkinmoisena matkakohteena Räpinan kaupunki, jonne en koskaan päässyt. Erehtymätön sisäinen kompassini, joka on kieputtanut minua aiemminkin ympyrää tai johdattanut perin outoihin ilmansuuntiin, vei minua pitkin pieniä hiekkateitä paikkoihin, joista monikaan ei ole koskaan kuullut ja Räpinan sijasta saavuin lopulta Lasvan taajamaan, joka sijaitsee keskellä ei mitään.

Päivä oli ollut kuuma ja olin niellyt hiekkateiden pölyä jo riittävän pitkään. Kaipasin juotavaa, mutta kauppoja ei niin vain tien varrelle sattunutkaan. Lopulta kaivoin kartan esiin ja totesin toiveikkaana, että ehkäpä Lasvassa sellainen voisi olla. Sinne siis.

Saavun Lasvaan takakautta - toisaalta, en tiedä voiko sinne muuta kautta saapua, onko Lasvalla joku paraatisisäänkäynti? Ohitan romahtaneen kolhoosinavetan, ruostuneen neuvostoaikaisen viljasiilon ja hylätyn näköisiä teollisuustontteja täynnä sekalaista rautaromua. Hyvin tuttu näkymä useammassakin kylässä ja kauppalassa tässä maassa.

Pitkän rakennuksen seinä näyttää kaukaa olevan töhrityn graffiteilla. Mutta kun silmä katsoo tarkemmin, ei graffitit olekaan töhryjä. Painan ensimmäisen kerran jarrua lujaa ja hyppään autosta ihmettelemään Lasvan graffititaidetta:

"Janus on pede" ja "Mine munni" -tyyppisten teiniviisauksien sijasta Lasvan graffitit toivottavat saapujan tervetulleeksi. "Make Art Not War" ja "Everyone is Somebody" ja "Love" -tekstit hehkuvat positiivisuutta sateenkaaren väreissä. Suttuisten hämähäkki väärinpäin -tuhrujen sijasta on Lasvan graffiteissa kukkia ja sydämiä.

Kas kuinka herttaista, totean. Ehkä joku koulun taideprojekti. Mukavaa. Erilaista.

Graffiteista silmä siirtyy seuraavaan näkyyn: iso valkea neuvostoaikainen tiilirakennus, joka on saanut uutta väriä pintaansa. Nyt jo lähes ääneen huudahdan: WOW! Onpa jollain ollut hauska idea!

Minulla ei ole hajuakaan mikä rakennus voisi olla. Ehkä vesitorni? Myöhemmin kotona tämäkin mysteeri selviää, mutta siitä lisää hetken kuluttua. Edetään tarinassa kronologisesti.

Jatkan graffiteilta ja etnotalolta matkaa Lasvan sisuksiin yhä kauppaa ja juotavaa etsien. Ja seuraavan mutkan takaa löytyykin Lasva Kauplus eli pieni kauppa. Kurvaan kaupan pihalle kiitollisena ja laitan auton parkkiin.

Kaupan edessä ajelee nurmikkoa synkeän näköinen kaljuksi parturoitu nuorimies. Kasvoilla suuret mustat aurinkolasit ja yrmy ilme, kuin suoraan poliisitelevision lähetyksestä. Näitähän on nähty, pohdin, mitä varmimmin tulevia pikkurikollisia, ja tarkistan että auto on lukittu ennen kuin suuntaan kaupalle.

Kaupan ovelle on suuntimassa myös keski-ikäinen pariskunta, joista mies minut nähtyään lähtee pieneen raviin ehtiäkseen ovelle ennen minua. Olen jo valmistautunut siihen, että ukko tunkee tuulikaapissa väen vängällä ohitseni, tämäkin on niin tuttua, mutta väärin oletan. Mies juoksee ovelle... ehtiäkseen avata sen minulle. Olen hämmästynyt ja kiittelen.

Saavun kauppaan ja odotan näkeväni, kuten niin usein näissä pikkukaupoissa, kassan takana elämäänsä tyytymättömän teinin, joka haluaisi sillä hetkellä olla jossain ihan muualla. Nuori tyttönen onkin kassan takana, mutta umpimielisen katseen sijasta hän iloisena tervehtää minua. Hämmästyn uudelleen.

Kauppaan saapuu lisää ihmisiä ja pienellä paikkakunnalla kun ollaan kaikki tuntevat toisensa. Samalla kun suuntaan kylmäkaappia kohden etsien jääteepulloa kuuntelen kahden pariskunnan keskusteluja. "No mutta hei! Ai kun kiva nähdä taas, aamullahan jo kohdattiin!" ja "Onpa hieno päivä, eikö vain!" ja "Kai tulette illalla meille kylään vielä?" ja "Tottahan toki, sepä mukavaa."

Lasvassa on ystävällisiä ihmisiä, päättelen. Suorastaan aurinkoisia.

Olen saanut jääteeni ja sitä kaupan ulkopuolella availlessani näen paikkakunnan muistomerkin, tutun näköisen muistopaaden, joita on ripoteltu pitkin Viroa ja joka muistaa Suuren Isänmaallisen Sodan uhreja. Näitähän on nähty.

Haen kameran autosta ja kuvaan muistopaaden, onhan se luultavasti Lasvan ainut nähtävyys.

Mutta jälleen olen väärässä.

Muistopaadella seisoessani näen metsän reunassa oudon halkokuution, jota täytyy mennä ihmettelemään tarkemmin:

Avaan oven - sehän on puucee. Sanan varsinaisessa merkityksessä.

Minua naurattaa. Kaikkea sitä näkeekin!

Puuceen kulmalta silmä nappaa seuraavan näyn, näenkö oikein, onko tuolla hirvi!

Lähden kohti hirveä ja puistomaisessa metsässä tulee vastaan mies, joka tervehtii minua iloisesti, kuin vanhaakin tuttua. Alan tuntea oloni surrealistiseksi. Missä minä oikein olen? Truman Showssa? Tiedättehän tuon Jim Carreyn elokuvan, jossa päähenkilö elää Seahavenin ystävällisessä kaupungissa, jossa kaikki on hieman liiankin täydellistä, aurinko paistaa aina ja ihmiset ovat niin niin onnellisia. Ennenkuin selviää, että kaupunki onkin suuri Hollywood-studio, jossa kaikki muut, paitsi päähenkilö itse, ovat näyttelijöitä.

Hirven luona on myös vasa, ja kolme riekkoa vai metsojako nuo lienevät?

Villisika imettää poikasiaan:

ja Herra ja Rouva Pupu seisoskelevat aukion reunalla:

Kuka tai ketkä nämä patsaat on tehneet? Ne vaikuttavat koululaisten töiltä vai olisiko paikkakunnalla joku taidepiiri, jossa näitä on urakalla tehty? Materiaali on jotain muoviseosta, en osaa sitä sen paremmin analysoida. Puput ja villisika ja metsot ovat melko krouvia kädenjälkeä, sellaista kauniisti sanottuna kansantaidetta, mutta hirvi ja sen vasa ovat itse asiassa erittäin onnistuneet.

Outoa, pohdin, kun taas joku ohittaa minut ja tervehtää mennessään.

Lähden uimarannalle, jonka huomaan olevan kaupan lähellä, ja siellä jatkuu Seahavenin ja Truman Shown tunnelmat. Kaikki ovat hyväntuulisia, lapset ja koirat polskuttelevat Lasva-järvessa sulassa sovussa:

Palatessani autolle, joka on kaupan edessä, nuorisorikollisen näköinen kalju pojankloppi on saanut ruohonleikkuunsa päätökseen. Katson yrmeää nuorta miestä ja totean, että jos tuota jässiä ei olisi, luulisin todellakin eksyneeni Truman Showhun, jossa kaikki ihmiset ovat ystävällisiä ja sosiaalisia.

Samaan aikaan kaupasta tulee toinen kaljupää jannu. Hän vetää esiin taskustaan kaksi mehujääpuikkoa ja ojentaa niistä toisen nurmikonleikkaajalle. "Hei Märt, katso, toin sullekin mehujäätä!" johon toinen: "Voi jumpe, tosi reilua, kiitos!" ja vetää suunsa leveään hymyyn.

Totean, autoon noustessani, että ei tämä Lasva ole todellakaan ihan tavallinen paikkakunta!

Ja pois ajaessani, katsoessani heinäpaaleja tien poskessa vakuutun asiastani: olen Truman Showssa, joka on samalla hyvin taidepainottunut:

Jälkikirjoitus: Kotiin palattuani etsin tietoa internetistä Lasvasta ja silloin selvisi sen etnotalon arvoitus. Mutta jätänpä sen tuonnemmaksi. Tästähän tulee suorastaan jatkokertomus.

Keskikesän värejä etsimässä

Asiakkaita on ollut heinäkuussa kiitettävästi, ja se on tarkoittanut, että olemme olleet aika lailla kiinni talossa.

Eilen kuitenkin aloin tuntea ahtaanpaikan kammoa ja halua lähteä suureen maailmaan kera kameran.

Hyppäsin Punaiseen ranskattareen eli vanhaan Pököttiini, jossa tietenkään ei ole ilmastointia, ja helteitä ja hiekka- ja sorateitä uhmaten lähdin etsimään kameralle kuvattavaa. Ajatuksena oli etsiä kesän värejä, ja erityisesti tämän huippulämpimän kesän värejä.

Ajelin lähes päämäärättömästi kuutisen tuntia ja usemmankin kerran pysähdyin kameralla tähtäilemään erilaisia ohra- ja vehnäpeltoja, jotka olivat ennätyshelteissä punertuneet kultaisiksi ja oransseiksi. Poikkesin sivupoluille ja jouduin outoihin paikkoihin, joilla oli vielä oudompia nimiä. Niistä ehkä kaikkein erikoisin: Soodoma.

Soodomassa oli ihan oikeasti jännä hylätty tunnelma. Lähes pahaenteinen. Ja äkkiä alkoi mielikuvitukseni laukata ja mieleen tuli Stephen Kingin romaanit ja paikka nimeltään Salem's Lot, johon useampikin Kingin romaani sijoittuu. Ja juonihan on usein Kingin romaaneissa alkuasetelmiltaan seuraava: ulkopuolinen henkilö  saapuu Salem's Lot'iin sattuman oikusta,  tietämättömänä paikan oudosta historiasta. Auto hajoaa tai jostain muusta yhtä vähäpätöisestä syystä matkaaja joutuu pysähtymään paikkakunnalle, ja äkkiä hän on joutunut tahtomattaan temmatuksi outojen tapahtumien pyörteeseen. Mikään ei ole sen jälkeen kuten ennen, sillä Salem's Lot on paikka jossa tapahtuu pelottavia asioita.

Näitä siis ajattelin kun katselin Soodoman vanhoja osittain romahtaneita taloja. Pysähdyin kuvaamaan kissaa bussipysäkillä ja äkkiä tyynessä helteisessä päivässä kävi läpi kylmä tuulenpuuska, joka kahisutti heiniä tien varrella. Kissa naukaisi ja loikkasi heinikkoon. Ja Tiina loikkasi autoonsa ja jätti Soodoman taakseen pikavauhtia. Niin sitä saattaa käydä kun lukee liikaa kauhukirjallisuutta ja omaa vähintäänkin vilkkaan mielikuvituksen!

Soodomasta jatkoin matkaa jonkinmoisena suuntana Räpinan kaupunki. Mutta pienillä viitoittamattomilla hiekkateillä eksyy helposti ja kun näin kyltin: Paidra järv käännyin sinne. Ja taas jouduin vallan outoon, mutta viehättävään paikkaan. Paidran suojärvelle.

Tämä on niin mukavaa Etelä-Virossa. Yhä uudelleen löytää uusia ihmeellisiä paikkoja, joista ei ole koskaan ennen edes kuullutkaan. Kuten tämä Paidra-järvi. Ihmeellinen kirkas suojärvi, jota reunustivat taivaisin kurottautuvat männyt. Rantakaislojen ja kortteiden ohella rannalla kasvoivat suopursut ja muut suokasvit. Metsässä jäkälä ja sammal. Sekä somasti punertuvat puolukat ja kyljet jo sinisinä kiiltelevät mustikat.

Muutama uimari oli löytänyt tiensä järvelle, samoin oli yhdelle rannan reunamalle pystytetty muutamainen teltta. Muuten alue oli tyystin luonnonvarainen, ilman ihmisiä tai heidän jälkiään.

Näkymää Paidra-järvelle

Kortteita ja suopursuja

Kelopuu Paidra-järvessä

Mäntymetsää Paidra-järven ympäristössä

Paidralta jatkoin matkaani vielä eteenpäin ja päädyin lopulta Lasvan taajamaan, joka oli niin ihmeellinen paikka, että jätän siitä kertomisen erilliseen kirjoitukseen.

Kerroin lähteneeni reissuun etsimään keskikesän värejä, ja löysinhän minä niitä!

Tässä muutamia:

Yksinäinen puu kulottuneella pellolla, ja ne pilvet, pilvet!

Kullankeltaista ohraa silmänkantamattomiin

Veden kimmellystä ja kaislojen viheriää

Oranssinpunaisia peltoja

Okranvärisiä ja kultaisia vehnäpeltoja

Horsmien räikeää lilaa

Pilvien valkeita kuvajaisia sinisellä joella

Tällaisia ovat minun keskikesän värini. Alkukesä on aivan eri värinen, tietenkin, raikkaampi, keveämpi. Tämä helteinen keskikesä tekee kaikesta vahvempaa, tuoksuista, tuulista ja väreistä.

Mitkä värit symboloivat sinulle kesää tai tuovat kesän mieleen? Mikä on kesän väri?

Latte osallistuu HS:n julkkiskisaan

Hesarissa on kesän ajan julkkiskuvakisa, jossa etsitään eläintä, joka muistuttaa selkeästi jotain julkisuuden henkilöä. Näytillä on Kekkosen ja Jorma Uotisen ja Pedro Hietasen kaksoisolentoja, samoin löytyy kuvista Michael Monroe, Saimi Hoyer ja Kirsti Paakkanen. Kuvia voi käydä katsomassa vaikkapa klikkaamalla tästä.

Täytyihän Lattenkin, tuon monikasvon, osallistua tähän jaloon kilpaan. Nuorena poikanahan Latte poseerasi useammankin filmitähden malliin.

Alla kuva, jolla Latte lähti kisaan mukaan:

Samasta muistojen valokuvakansiosta löytyi useampikin muu Latten poseeraus Erään nuoruusvuosilta:

Latte ja Tom Hanks

Latte ja Al Pacino elokuvasta Scarface

Latte ja nuori Antonio Banderas

Latte ja Al Pacino elokuvasta Naisen tuoksu

Latte ja Edward G. Robinson - kera sikaarin

Pojasta siis on moneen. Odotamma (yhä) kutsua Hollywoodista!

Virolainen kultakuume

Ei voi olla totta! huudahdan kun luen päivän uutisia.

Jälleen on kolmen herran seurue käynyt kultakuumeen huumassa vierailulla helsinkiläisessä kultasepänliikkeessä. Uutisessa ei suorasanaisesti kerrota, että kyse olisi virolaisista vierailijoista, mutta ikäväkseni arvaan näin olleen, etenkin kun miehet pidätettiin (uutisen mukaan) neuvokkaan laivahenkilökunnan avulla. Voin vain arvella minne päin laiva oli suunnattu.

Ei voi olla totta! huudahdan uudestaan. Nämä uutiset kun jollain lailla alkavat kääntyä komiikan puolelle. Tai ainakin tragikomiikan.

Viimeisen kymmenen vuoden sisällä on tehty käsittämättömän monta törttöä, hölmöä, uhkarohkeaa, huimaa, idioottia ja suunniteltua tai useimmiten ei sitten niin suunniteltua iskua Helsingin Aleksanterinkadun kultasepänliikkeisiin. Iskuissa pääosaa ovat esittäneet virolaiset anti-sankarit.

Ymmärtääkseni jokainen rikos on selvitetty ja jokainen kullanonkija on istutettu kaltereiden taakse.

Ja silti, joka vuosi, näitä yritteliäitä löytyy.

Tämäkin yritteliäs tonttu unohtaa sellaisen pienen yksityiskohdan kuin valvontakamerat. Kuva Poliisin arkistosta.

Onko virolaisilla päteillä ('pätt' = virolainen sana rosmolle, hulttiolle) joku oma Helsinki by Day and Night -opaslehtinen, jossa luetellaan mielenkiintoisimmat vierailukohteet lahden tuolla puolen: Tillander, Oscar Lindroos ja  muut huippukalliit kultasepänliikkeet etunenässä?

En tiedä miten olisi poliittisesti korrekti tapa suhtautua tähän virolaiseen kultakuumeen erikoisalueeseen. Itkeä vai nauraa? Varmaa on, että virolaiset, se suurin osa kansasta, ovat itse häpeissään näistä toimeliaista yksityisyrittäjistä.

... ja kuitenkin, ja eipä unohdeta tätä:

Miestä nimeltä Aleks Lepajõe. Joka aloitti tämän Helsingin Aleksanterinkadun kultakuumeen yhdessä kumppaninsa Raivo Roosnan kanssa vuonna 1985. Ryöstö oli näyttävä ja ennen muuta ensimmäinen tulevassa pitkässä listassa vastaavia ryöstöjä. Sillä erotuksella, että Raivo Roosnan ja Aleks Lepajõen ryöstö oli törkeämpi kuin yksikään muu sitä seurannut, mukana oli mm. konekivääri, jolla ammuttiin varoituslaukauksia.

Ja näin syntyvät legendat: ryöstösaalista ei koskaan löydetty.

Lepajõe kärsi tuomionsa, pyysi anteeksi ja alkoi sitten uuden elämän ja ennen muuta uuden liikemiehen elämän uudessa ja uljaassa itsenäisessä Virossa. Lepajõesta tuli suurliikemies, ja mikä ihmeellisintä, ihailtu julkkis ja  televisiotähti, jonka ohjelma Täna Õhtul, Alex Lepajõe -show rikkoi pitkään katsojaennätyksiä. Mieshän oli suorastaan esikuva monelle uutta ja parempaa elämää tavoittelevalle!

Uskoisin, että tällainen ei olisi Suomessa mahdollista. Voin tietenkin olla väärässäkin.

Epäilen silti että esimerkiksi YLE olisi ollut valmis aloittamaan raflaavaa talk show'ta: Illat Volvo Markkasen kanssa, vaikka Volvo ei koskaan käyttänytkään aseita tai väkivaltaa ryöstöissään.

Joku roti se olla pitää.

Ja jos olisin herra tai rouva Tillander tai Lindroos Aleksanterinkadulla, sulkisin oveni entistä tiukempaan ja kohottaisin vakuutusmaksujani. Ja jos olisin herra tai rouva Vakuutusvirkailija, olisin varpaillani.

Sillä kultakuume on kova kuume. Se vei aikanaan epätoivoisia onnenonkijoita Amerikan Klondykeen. Samalla tavalle se houkutteli monta unelmoijaa Suomen Lappiin, joista jotkut saavuttivat unelmansa, useimmat kohtasivat vain kurjuutta ja pettymyksiä.

Ja sama kullanhohto näyttää yhä tuovan Viro-Suomi -lauttalinjoilla kullan kiillon sumentamia onnenonkijoita Helsingin Aleksanterinkadulle.

Ukkossinfonia kolmessa osassa

Päiväni auringon tainnuttamana Frieda Kahlona kuvitteellisen Meksikon taivaan alla ovat, ainakin hetkellisesti, ohitse.

Eilinen aamu koitti yhtä kuumana ja päätä sumentavana kuin viimeiset aamut ovat tavanneet. Aurinko porotti   pistävänä ja toi tullessaan pienen piinaavaan päänsäryn, jota lähdimme koko perheen voimin hävittämään Kaarnajärvelle.

Eräs nauttii. Kuten se vain osaa:

Minä liityn vesipedon ja kymmenien ärhäköiden paarmojen seuraan. Vesi on lämmintä, +28c  astetta, eihän se enää edes viilennä sanottavammin:

Uinnin päätteeksi vedän vain mekon märän uimapuvun peitoksi. Ennen kuin olemme edes päässeet kotiin ovat vaatteet jo kuivuneet.

Kimmo lähtee kauppaan, minä jään kotiin. Ja huomaan miten taivaalle alkaa kerääntyä pilviä. Ilma on kuumuudesta ja sähköstä tiheä, päänsärkyni yltyy, korvissa ja poskionteloissa tuntuu olevan painetta. Ei epäilystäkään: ukkonen on lähenemässä.

Ja sitten tulevat pisarat, ensimmäiset, odotetut. Isot ihanat pisarat, yksi, kaksi, kymmenen:

Luonto ikäänkuin kokeilee miltä sade tuntuukaan pitkän kuivan kauden jälkeen. Ensin varovasti. Ja asian hyväksi todettuaan se avaa pilvet ja räväyttää maahan raivoisan vesiryöpyn, joka tanssii puuskaisessa tuulessa milloin vaakasuorassa, milloin pystysuorassa:

Sateen myötä tulevat puuskaiset tuulet, jotka kaatavat puutarhakalusteet ja painavat kasvit lakoon:

Ensimmäinen näytös on ohitse. Ilma viilenee +34C asteesta +25C asteeseen. Mutta ilma ei raikastu. Päin vastoin, kuuma ilma pakkaantuu tiheäksi trooppiseksi höyryksi, joka on raskasta kuin puuro.

Kimmo palaa kaupasta. Asiakkaamme päiväretkeltään. Odotamme seuraava näytöstä.

Kaukaisuudesta alkaa kuulua jyrähtelyä, kuin sodan jylyä. Tasaisena rintamana, kuin kaukaiselta sotatantereelta. Jylyä seuraavat uudet pilvet, jotka ovat uhkaavat:

Jylyn myötä tulevat ensimmäiset salamat, taivasta halkovat elohopeiset ritisevät karvat, jotka valaisevat pimentyneen maiseman. Minuutti minuutilta jyly lisääntyy, samoin salamat. Ukkosrintama lähestyy, ja se on iso.

Tunnin alkusoiton jälkeen alkaa varsinainen ukkossinfonia joka jylisee, jyrisee ja räiskyy. Taivas leiskuu ja jokaisen leiskauksen jälkeen järähtää taivaankansi lähes samanaikaisesti. Iso kivitalo seisoo tukevana vaikka koko maailma tuntuu tärähtelevän. Me suljemme tietokoneet ja minä yritän valokuvata salamia, ilman suurempaa onnea. Vaikka väläyksiä on tiheään, olen minä kameroineni aina väärässä kohdassa.

Seuraamme ukkosen etenemistä parvekkeelta yhdessä yhden asiakkaamme kanssa, joka kertoo rakastavansa ukkosia. Latte makaa paperinohueksi naamioituneena pimeässä makuuhuoneessa, sängyn alla. Sille ei kannatta tässä vaiheessa puhua mitään, sen on kohdattava omat pelkonsa omalla tavallaan.

Ukkosen jätettyä Otepään iskee uusi rankkasade, joka kuohuu ja kohisee ja pulputtelee mäkeä alas tehden hiekkaan uomia.

Sateen jälkeen ilma on jälleen utua täynnä, mutta se on nyt viileä, paha kuumuus, uhka on poissa.

Metsästä nousee utua:

Illan taittuessa yöksi taivas muuttuu punaiseksi, pilvet ovat lähes surrealistiset kauneudessaan:

Olemme kokeneet upean ukkossinfonian kolmessa osassa. Lattekin ryömii sängyn alta esiin, tulee parvekkeelle haistelemaan raikasta ilmaa kirsu täristen.

Ja, vaikka ehkä vain hetkellisesti, hellepäivien unissakävely on ohitse, olen taas elossa, valmis tanssimaan, ajattelemaan ja nauramaan. Nappaan Lattea tassuista ja pyörähdän keittiössä sen kanssa ympyrää musiikin tahdissa.

Huomaan, että en olekaan Meksikon Frieda, vaan ihan vaan Otepään Tiina. Ja näin on hyvä olla.

Eilen +34 astetta, eikä helpotusta tiedossa

Ei näillä ilmoilla osaa muuta ajatella kuin hellettä. Sitä miten siitä selvitään, miten saadaan asiakastilat viileiksi ja miten saadaan oma järki juoksemaan edes hetkittäin.

Yöt ovat raskaita kaikille, mutta raskaimpia Lattelle, joka ressukka läähättää yöt läpeensä. Nyt kun talossa on asiakkaita, se ei pääse kellariin yksikseen lepäilemään, mikä aiempina öinä on ollut sen helpotus.

Pulahdukset veteen sentään helpottavat oloa aina lyhyen aikaa päivisin. Niin koiran kuin ihmisten. Uimakeikkoja kertyy päivisin useampia.

Taidankin tässä taas kerätä hameenliepeeni, hypätä autoon ja lähteä hetkeksi pullikoimaan Pyhäjärveen.

Helteilemisiin!

Uhkaako Viroa pyörremyrsky?

Luin tänään mielenkiintoisen ja kieltämättä huolestuttavan uutisen Postimees-sanomalehdestä. Siinä ilmatieteilijä Andres Tarand varoitti pyörremyrskyn mahdollisuudesta Itämerellä. Tarandin mukaan pyörremyrsky on täysin mahdollinen kun Itämeren päällimmäisten kerrosten lämpötila koko meressä nousee yli +26 asteen. Tämä riittää antamaan pyörremyrskylle riittävästi energiaa; hirmumyrskyn syntyyn tarvitaan enää vain sytytys, jona voi toimia lämpimän ja kylmän ilmarintaman kohtaaminen.

Myös Viron meriakatemian hydrometeorologian opettaja Arvo Takkingin mukaan pyörremyrskyn synty nykyisissiä sääoloissa on täysin mahdollista suurten ja eri lämpötilaa olevien ilmamassojen kohdatessa. Sitä mihin kohtaan länsirannikkoa pyörremyrsky voisi iskeä, ei Arvo Takkingin mukaan ole mahdollista etukäteen ennustaa.

Onpa aikoihin eletty, pohdin kun luin uutisen otsikon. Uutista eteenpäin lukiessa selvisi, ettei kyse olisi ensimmäisestä Itämerellä esiintyneestä pyörremyrskystä. Nimittäin vuonna 1967 riehui pyörremyrsky läntisessä ja luoteisessa Virossa aiheuttaen suuria tuhoja ja kaataen isoja metsäalueita ja repien kymmenien talojen kattoja.

Arvo Takking oli kyseisenä päivänä metsällä ja hän kertoo eläinten vaistonneen lähestyvän hirmumyrskyn ensimmäisinä. "Kun pyörremyrsky läheni, tuli täydellinen hiljaisuus. Minkäänlaista tuulta ei ollut ja metsäneläinten käyttäytyminen muuttui. Peura ei pelännyt sutta ja Raplamaalla kerääntyi yhdelle metsäaukiolle kaikki metsän eläimet kokoon. Puolen tunnin kuluttua alkoi myrsky", muistelee Takking.

Pyörremyrsky kaatoi isoja metsäalueita, toi tullessaan kovan vesisateen. Tuulen nopeus oli Takkingin arvion mukaan paikoitellen 37-43 metriä sekunnissa.

--

Uutisen luettuani lueskelin netistä vielä lukijakommentteja, ja kuten tavallista, ne olivat pääsääntöisesti typeriä. Osa naureskeli uutiselle, toiset taas pitivät sitä tyypillisenä valtion pelotteluna. Joku povasi Tuomiopäivää ja joku manasi tulevaa euroa kaiken syyksi. Tiedä sitten kuinka tosissaan oli se mies, joka innolla odotti hirmumyrskyä jotta pääsisi kerrankin lainelaudalla kunnolla surffaamaan.

Elämme kuitenkin ihmeellisiä aikoja säiden puolesta. Tämä helle on kovempi ja pidempi kuin mitä täällä on koettu miesmuistiin. Varmaa on, että jollain lailla tämä helle päättyy, jos ei hirmumyrskyyn ja pyörremyrskyyn niin valtavaan ukkoseen ja rajuihin sateisiin ainakin. Sitä povatessa ei tarvitse olla sammakkoprofessori eikä meteorologi.

Ugh, olen puhunut.