Tänään käänsin Punaisen Ranskattaren nokan kohti Eskua.
Tie kiemurteli Lahemaalle tyypillisissä taivaisiin asti yltävissä mäntymetsissä. Näkymät olivat hienot: aurinko siilautui suurten runkojen välistä tyylikkäinä viiruina, maata peitti kuiva kangasmetsä, paikoitellen oli maa jäkälän peitossa. Ja vaikka päivä oli kuumaakin kuumempi, oli suurten mäntyjen siimeksessä viileää.
Kolmen kilometrin päässä oli tien poskessa kyltti: Esku kabel 500m. Käännyin sinne. Ja saavuin mäntymetsän keskellä olevalle hautausmaalle ja kappelille, joka näkyi käytävän päässä.
Kiertelin hautausmaata ja nautin sen rauhallisesta tunnelmasta, lueskelin nimiä, jotka kertoivat menneistä ihmisistä: Aliida, Jaakop, Kätlin. Ja mietin virolaisia etunimiä, kuten esimerkiksi tuo Kätlin. Eskussa lepäävä Kätlin oli syntynyt viime vuosisadan alkupuolella. Muistelen Suomen Big Brotherissa olleen vuonna 2009 virolainen näpsäkkä nuori neito, hänkin etunimeltään Kätlin. Ja mietin, että en tiedä lainkaan mitkä nimet ovat ikäänkuin vanhoja, mitkä uusia ja moderneja Virossa. En edes tiedä, että onko Virossa samanlaisia ajoittain vaihtuvia trendinimiä kuin Suomessa - toisin sanoen tiettynä aikana annetaan hyvin samantapaisia nimiä lapsille. Nyt Suomessa näyttäisi olevan menossa minun isoäitini ja isoäitini äidin ikäpolven nimien kierrätys, on Josefiinaa ja Lyydiaa ja Aliinaa ja Aliisaa. Mutta onko näin myös Virossa, sitä mietin kun jatkan eteenpäin Kätlinin haudalta. Vai säilyvätkö perusvirolaiset nimet kuten vaikka Mati, Märt tai Triinu sukupolvelta toiselle, saamatta hassuja vanhahtavia lisävivahteita.
Pysähdyn mietteliäänä ilmeisesti metsäveljien haudalle, miesten, jotka ovat kokeneet loppunsa sen jälkeen kun heidän piilopaikkansa on paljastettu, kun heidät on petetty. Hautakivi on suuri, eleetön:
Teksti hautakivessä menee seuraavsti. Yllä: Ikuinen kunnioitus Teille. Ja alla teksti: He eivät alistuneet. Vapaana elivät. Petoksen vuoksi kuolivat. Ja alla aika ja kaksi paikkaa missä alle luetellut olivat kaatuneet. Jään miettimään mitä oli tapahtunut, kuka heidät oli pettänyt. Miksi? Ja mieleeni tulee väistämättä Sofi Oksasen Puhdistus. Historiaa et pääse pakoon Virossa, kun osaat vain katsoa oikeisiin paikkoihin.
Eskun hautausmaa on ihastuttavan rauhallinen, täällä on hyvä levätä, mietin. Onhan se ja kappeli kilometrien päässä mistään asutuksesta, suurten puiden suojaamana.
Kappeli on yksinkertainen ja melko pieni. Otan siitä kuvan ja olen jo kääntyä takaisin, mutta jatkan sittenkin sen juurelle.
Hyvä että jatkan, sillä yllätyksekseni ovat kappelin ovet auki. Virossahan, esimerkiksi Otepäällä, kirkon ovet ovat yleensä kiinni. Mutta tämän metsäkappelin ovet ovat auki, ja minä astun niistä sisään.
Mikä hiljaisuus, mikä vaatimaton hiljentynyt rauhallinen tunnelma! Etenen pientä kappelin käytävää pitkin, ja mietin suuria katedraaleja, joissa olen vieraillut ja ajattelen sitä miten pieni voi joskus olla niin kaunista:
Todellakin, olen vieraillut Kölnin ja Milanon tuomiokirkoissa, St. Paulin katedraalissa, Prahan St. Vitus -katedraalissa. Vaeltanut ihmisten keskellä ja katsonut taivaisiin asti kohoavia kattoholveja, koristeellisia alttareita ja kullattuja saarnastuoleja. Olen ihaillut. Mutta en ole hiljentynyt. En kokenut kirkon pyhyyttä, en sen rauhaa. Eskun kappelissa koen sen, keskellä suurta mäntymetsää olevassa pienessä vaatimattomassa kappelissa sydämeeni asettuu hetkeksi rauha.
Kappelin hiljaisuudesta ja hämäryydestä ulos tullessani silmäni häikäistyvät kesäpäivän kirkkaudesta. Lähden rauhallisesti kulkemaan autoa kohti. Kun äkkiä, täysin yllättäen, taivas jyrähtää hirmuisella voimalla. Se tekee sen vain kerran, mutta se on kovin jysäys, jota olen koskaan kuullut. Se on hurja, pelottava ja täyttää kehon sähköllä. Se saa korvani soimaan ja se saa sydämeni läpättämään kuin lampaan häntä. Hyvä että en heittäydy polvilleni peloissani.
Kipitän sydän pamppaillen autolle ja soitan Kimmolle. Rauhottaa kun kuulee tutun äänen:
"No moi, mitäs sinä?" aloittaa Kimmo keskustelun
"Mua pelottaa" saan tunnustettua pienellä äänellä. Tunnen itseni äkkiä niin suojattomaksi suurten puiden keskellä, "ukkonen on aivan päällä".
Kimmo saa kuitenkin rauhoitettua minua, mies muistuttaa että olen autossa hyvässä suojassa. Ja vaikka ympärilläni on taivaisiin asti yltäviä puita, niitä on kaikkialla Lahemaalla, ja on hyvin epätodennäköistä että salama iskisi juuri minun lähellä olevaan puuhun.
Rauhotun. Starttaan Punaisen Ranskattaren ja päätän jatkaa saapumaani tietä eteenpäin, minne tie ikinä viekään. Ja veihän se. Mutta siitä seuraavassa postauksessa enemmän.
10 kommenttia:
Metsässäkin on rauhallista.
Hola Tiina!
Taas kappaleen matkaa kanssasi kuljin.
Isoissa katedraaleissa oma tunnelmansa, mutta pienten kirkkojen hiljainen henki kiehtoo.
Hautausmaat minunkin kiinnostuksen kohteita.
Niitä kiertänyt vähän siellä ja täällä, suosikkini kuitenkin Pére-Lachaice Pariisissa, missä olen käynyt useasti, kerran jopa meinasin jäädä suljetuksi yöksi sinne kun en tajunnut, että lauantaina sulkevat aikaisemmin.
Toisaalta Helsingissä Kulosaaressa Leposaaren hautausmaa, jossa nyt molemmat vanhempani nukkuvat ikiuntaan, äitini kuoli 5.12.2010., tulee heti perässä, niinkuin jo aikaisemmin totesin, pieni on kaunista.
Leposaaressa on siunauskappeli, jossa molemmat vanhempani on hyvästelty, joka on yksinkertaisuudessaan jopa komeampi kuin joku suuri katedraali.
Odotan kovasti Suomen matkaani, sillä saavun 12.7 ja äitini olisi täyttänyt 83-vuotta 15.7., joten Leposaaressa silloin olemme ja häntä rakkaudella muistelemme, siellä meren äärellä paikassa jota hän rakasti.
Tästähän taisi tulla Helena-blogi, vaikka tarkoitus ei niin ollut. Herätitpä jälleen kerran ajatuksia.
Terveisin,
Helena
Kätlin on juuri sellainen uusvanha etunimi, joka yleistyi 1980-luvun lopulla, kun itsenäisyyden palauttaminen ja siihen liittyvä kansallisuustunne olivat pinnalla. Sitä ennen kätlineitä oli kauan sitten ja siinä välissä ei juuri ollenkaan.
Helena - kiitos kommentista. Ja näin jälkikäteen lämmin osanottoni äitisi siirtymisestä ajasta ikuisuuteen.
Minulla oli kunnia tavata äitisi eräänä kauniina kesänä ihanalla kesäpaikallanne lähellä Hämeenlinnaa. Saunoin äitisi kanssa, koska sinä eikä suloinen siskosi Jaana eivät varoittaneet. Ja melkein nahka kuoriutui, koska, Herra tietää, äitisi kesti kipakoita löylyjä. Toisaalta nautin hänen seurastaan niin, etten millään olisi halunnut paeta löylyistä. Pakenin lopulta, mutta eipä pannut äitisi pahakseen.
Kulosaaressa asuneena myös Leposaari on minulle tuttu. Kauniiseen paikkaan on äitisi päässyt lepäämään.
Larko - ihailen sitä miten hyvin olet päässyt sisään virolaiseen maailmaan, jopa nimiin ja niiden historiaan ja nykypäivään. Kommenttisi oli kovasti mielenkiintoinen ja avasi minulle taas pienen palan tietoa maailmasta jossa elän aina hieman vieraana. Kiitos!
No kas, taas jäin jostain paitsi. Olipa kaunis paikka tuo Esku kabel.
Võsulla taatusti joku osaa kertoa, mistä metsäveliasiassa oli kysymys. Kaksi miehistä näkyi syntyneen (vuosiluvusta päätellen) siellä. Kuka petti? Minkä edun saadakseen? Miten pettäjät ja petettyjen omaiset tulevat tänä päivänä keskenään toimeen?
Kuten aiemminkin on ollut puhetta, toinen maailmansota oli Virolle eräänlainen sisällissota, kun virolaisia oli molemmilla puolilla. Osa vapaaehtoisesti aatteen vuoksi, osa pakolla värvättyjä. Omaa armeijaahan ei ollut. Haavat ovat syviä, ja tuska ja viha jatkuvat vielä tähän päivään asti.
Kimmo survaisee kommentillaan asian ytimeen, siihen joka meitä molempia mietityttää. Josta vaietaan ja josta puhutaan vain luottoystävien kesken.
Vasta kuuden vuoden jälkeen, saatuamme edes joitain suhteita tähän kansaan, alkaa tämä vaiettu viha saamaan meidän alitajunnassamme joitain muotoja. Epämääräisiä, enimmäkseen.
Suurissa kaupungeissa, kuten vaikka Tallinnassa, on siirtyminen ajasta "silloin" aikaan "nyt" käynyt ehkä helpommin.
Mutta miten on pienillä paikkakunnilla? Joissa ne hävisivät, jotka omistivat eniten. Ja ne voittivat, jotka osasivat käyttää hyödyksi yhteiskunnan täydellisen kuohahtamisen. Kun komeimmat talot ja maat ja metsät vietiin. Ja maanomistajat lähetettiin Siperiaan.
Maat siirtyivät toisille, talot vaihtoivat omistajiaan. Kukaan ei kapinoinnut, ei ainakaan näyttävästi. Pelko, se oli aina läsnä. Totalitäärinen yhteiskunta rakentaa rakenteensa pelon varaan.
Ja vaikka jälleenitsenäistymisen jälkeen paljon palautettiin, yhtä paljon jäi palauttamatta.
Kauna elää, epäluulo. Vihakin. Siirtyykö se sukupolvelta toiselle samaan tapaan kuin Suomen kansalaissodan katkerat muistot. Kun jo kolmannessa polvessa puhutaan lahtareista tai punikeista.
Vasta nyt on Suomi pääsemässä irti kansalaissodan tulehtuneista haavoista.
Ei tarvitse olla suuri ennustaja, kun arvaa, että neuvostovuosien ja varsinkin kyyditysten, metsäveljien aika jättää pitkän tulehtuneen haavan kansakuntaan. Vaikka olisi kyse kansakunnasta, joka on opetettu puhumaan kuiskimalla.
Jokapäiväisessä keskustelussa tuntuu vallalla olevan yleishyväksytty mantra: no se oli silloin...nyt on mentävä eteenpäin... eikä kannata vanhoja muistella... siitä ei ole tulevaisuuden suhteen mitään hyötyä... nyt on nyt.. nyt eteenpäin, tunkioita kaivelematta!
Aivan ihana kaikessa koruttomuudessaan tuo kappeli.Mitkä männiköt,upeaa.Näinköhän on,että pitää Esku kierros mahduttaa alkavaan lomaan,jota kiihkeästi odotamme.Sinä saat jotenkin sen tunteen niin vahvana tekstiin...niin..tuntuu vaan hyvälle.Hautausmaat on niin mystisiä,kiehtovia ja joskus pelottaviakin.Outoa ja ristiriitaista,toisaalta nehän ovat rauhan tyyssijoja.Ainakin ne herättävät paljon kysymyksiä ja suuria tunteita.Niin myös nytkin.
marita - Kiitos kommentistasi!
Eskuja on Viro täynnä, salaisia outoja paikkoja, jotka odottavat vain löytäjäänsä.
Ja minun ei tarvitse sinua neuvoa, koska tunnen ja tiedän sinut, sillä vain se näkee jolla on silmät auki, ja se tuntee tuoksun, joka on valmis aistimaan ja haistamaan.
Tuntien sinut, tämä ei ole ongelma.
Paljon olen maailmaa kiertäessäni nähnyt ihmisiä kävelemässä maailman kahdeksansien ihmeiden ohi, tuhahdellen ja vähätellen.
Sellaisille tyypeille on turha esitellä Eskun kappelia. Mikä se tuo on? Joku pieni rähjäinen rakennus jossain ei missään! Kiitos ei.
Ja sitten on ihmiset, kuten sinä, joka ymmärtää paikan merkityksen, ilman että viereen on laitettu iso taulu jossa kerrotaan miksi tässä on hieno olla.
Hyvää lomaa sinulle ja Juhalle! Olen varma, että teille tulee hieno loma! Laita viestejä tulemaan! Ja tervetuloa Otepäällekin!
Kuvistasi heijastelee läpi erikoinen, miellyttävä tunnelma, vaikka voin kuvitella, että ukkonen on osannut säikäyttää kaikessa hiljaisuudessa..
On kyllä niin nautinnollista tehdä nojatuolimatka kuviesi ja kertomuksesi mukana. Kiitos! Näin pääsen osalliseksi vieraasta maasta, kansasta ja kulttuurista, myös mielenkiintoisesta historiasta. Viehätystä lisää sekin, että katselet ikäänkuin samoilla silmillä maailmaa ympärilläsi....:)
Lähetä kommentti