Kohtaaminen haikaran kanssa - Kolmas ihme sarjassa 10 ihmettä Otepäällä

Olen (hieman itseltänikin huomaamattani) alkanut hahmotella kokoon sarjaa:  Otepään Kymmenen Ihmettä.

Aihe tuli esiin jutellessani eilen Otepään Turismi-infokeskuksen uuden johtajan Ene Reedin kanssa. Silloin tuli puhetta siitä, että meidän pitäisi ymmärtää Otepään erikoislaatu ja meidän pitäisi osata kertoa siitä myös asiakkaille. Kuten Ene totesi, meidän pitäisi kyetä nopeasti luettelemaan 10 syytä asiakkaalle tulla juuri Otepäälle. Kymmenen hyvää ja hienoa on helppo luetella. Ne ovat yleensä lueteltukin  turismikatalogeissa. Eivätkä huonoja kohteita ole nekään, päinvastoin. Stadionit, museot, kartanot.  Kahvilat, baarit, ravintolat. Kuntosalit ja keilaradat. Golfkentät ja Seikkailupuistot. Hoidetut hiekkarannat rantakahviloineen ja vene- ja kanoottivuokraamoineen.

Minä lähdin itsekseni miettimään 10 pientä asiaa, jotka voisivat olla lomalaisille suuria. Kohtaamisia, jotka tuottavat vierailijalle syvän elämyksen. Ne voivat olla ainutlaatuisia Otepäälle. Tai ne voivat olla yhteisiä Etelä-Virolle. Tai vaikka koko valtakunnalle. Ne ovat joka tapauksessa  Kymmenen Ihmettä, jotka ovat mahdollisia kokea Otepäälle suuntautuneella lomalla. Joiden kokemiseen ei tarvita rahaa. Vain silmiä, korvia ja sydäntä.

Minun Kymmenen Ihmettä ovat siis pieniä ihmeitä, mutta sitä kauniimpia, kun niiden arvon ymmärtää.

Ensimmäinen ihmeeni oli kesällä heilimoivat upeat pellot, kuin kultaiset tai keltaiset meret. Silmä lepää niiden suurissa väripinnoissa, rypsin kirkasta keltaista, nuoren kauran vihreää, kypsyneen vehnän kultaa. Laajoina, aaltoilevina pintoina, jotka jatkuvat kumpumaastossa muuttaen väriään valon, päivän ja vuodenajan mukaan.

Toinen ihmeeni oli hepokatit, jotka pysyvät (yleensä) näkymättömissä, mutta jotka täyttävät Villa Ottilian pihamaan iltaisin laulukonsertilla, joka on moninaisuudessaan ihmeellinen. Joiden lauluun on hyvä nukahtaa. Ja joiden laulu tuo mieleen lapsuuden, viattomuuden ajan.

Kolmas ihmeeni on kohtaaminen luonnonvaraisten eläinten kanssa, olkoot ne sitten hepokatteja, pörrinkäisiä tai lintuja - kuten haikarat. Tai peuroja, kettuja tai mäyriä. Niitä kaikkia liikkuu Villa Ottilian lähistöllä.

Eilen otin kontaktia haikaraan, tuohon Virossa tuttuun suureen lintuun, joka on aina vaan yhtä komea ja ihana. Sellainen satujen lintu.

Minun haikarani etsiskeli sammakoita kuivalla peltoniityllä, helteisenä iltapäivänä. Pysäytin auton riittävän matkan päähän, otin kamerani ja lähdin hitaasti etenemään sitä kohti. Haikara nosti päätään ja tuijotti minua pienillä tarkoilla pikisilmillään. Pysähdyimme hetkeksi molemmat paikoillemme, toisiamme arvioiden.

Haikara päätti, kuten luonnon eläimet yleensä tekevät, että varovaisuus on viisautta. Ja kipitti pitkillä jaloillaan meitä erottavan pienen kummun taakse. Lentoon se ei lähtenyt. Niin vaarallisena otuksena se ei minua pitänyt.

Minä seuraamaan haikaraa. Kahisevaan kuivaan peltoon, jonka uumenista loikkii harmaanruskeita pieniä heinäsirkkoja ristiin rastiin. Etenen varovasti, kiipeän minäkin kummulle ja sen yli, en halua haikaraa pelästyttää. "Minne sinä menit?" minä kyselen äänettömästi. "Tule tänne, anna että otan sinusta kuvan!"

Etenen rauhallisesti enkä näe haikaraa korkean heinän keskeltä. Haikara ei puhu mitään. Se vain odottaa, että minä katoan. Mutta minä yhä etenen. Ja niin haikaralta katkeaa pinna. Se ei kestä enää tätä piiloleikkiä vaan kahahtaa ilmaan suoraan edessäni. Hetken tuntuu että sen siivet melkein koskettavat päälakeani. Se nostaa korkeutta, hankalasti, se on haikara, ei haukka, ja lopulta muutaman räpiköivän siivenvedon jälkeen se pääsee liitoon. Ja kuinka kauniisti se liitääkään!

Läps, läps, läiskivät sen suuret mustavalkeat siivet. Hetki hetkeltä sen lento on vakaampaa. Ja miten somasti ja sirosti se ojentelee sääriään halkoessaan taivasta:

Suuren linnun lento pään yläpuolella on sydämen hetkeksi pysäyttävä näky!

Minä seuraan haikaraystäväni lentoa. Ei se kauaksi lennä. Riittävän kauaksi kuitenkin minusta. Se viilettää pienen mäen toista sivua alas, suuntaa kohti laaksoa. Se kertoo minulle, että voimme olla kavereita, mutta meidän hajurakomme täytyy olla riittävän suuri.

Katson sen laskeutumista laaksoon, tuntuu kuin vauhti olisi liian suuri tuoda suurta lintua alas tyylikkäästi. Se näyttää hetken heittävän kuperkeikkaa, mutta lopulta laskeutuu kuitenkin kaatumatta:

Komea lintu, jännittävä kohtaaminen. Hetkellinen tunne siitä, että ymmärrämme toisiamme. Se on minun kolmas Otepään ihmeeni. Kohtaaminen luonnon kanssa. Joka on jotain ihan muuta kuin mitä se on vaikkapa eläintarhoissa.

Otepäällä olet luonnon keskellä, ja riippuu sinusta, miten tilanteeseen menet mukaan. Kuten jo aiemmin sanoin: jos olet silmät, korvat ja sydän avoinna, saatat kokea jotain ihmeellisen ainutlaatuista!

Tässä siis ensimmäiset kolme kymmenestä ihmeestä. Jatkoa seuraa...