Kolme kultaista päivää

Vuosi näyttää toistavan edellistä. Kolme kultaista loppysyksyn päivää ja sitten sumua ja harmautta. Eilen paistoi vielä aurinko, nyt on maisema sumea ja harmaa.

Lähes päivälleen vuosi sitten oli samoin. Aurinko hehkui sinistäkin sinisemmältä taivaalta, puut värisivät upeassa väriloistossaan, kiihkeinä ja kuvauksellisina. Minä nautin ja, tietenkin, kuvasin.

Ja sitten taivas himmeni, aurinko lopetti paistamasta ja maisema sammui.

Ronja, tuo rakas koiraystäväni eli viimeiset aurinkopäivät kanssani. Ja viimeisen aurinkopäivän jälkeen sammui auringon myötä Ronjan elämänliekki, päivä oli 12.10.2009. Sen jälkeen alkoi sade ja harmaus, jota jatkui ennätyksellisen pitkään, lähes jouluun asti. Enkä nyt puhu tunteistani, vaan ilmasta. Vaikka voisin yhtä lailla puhua tunteistanikin.

Viime viikonloppuna vietimme Otepäällä, kuten ymmärtääkseni kaikkialla Virossa, käsittämättömän hienot kolme päivää ilmojen puolesta. Aurinko paistoi jälleen kirkkaalta taivaalta ja luonto hehkui sen lämmössä hullun lailla.

Ja minä, tietenkin, kuvasin sitä.

Syksy ON niin upeaa aikaa, jo pelkästään sen tuoksut, puhumattakaan sen väreistä!. Syksy on mielentila, kiehtova ja haikea samanaikaisesti. Täynnä tunteita luopumisesta ja riemua luonnon viimeisestä vimmaisesta elämänpalosta.

Meillä oli siis viikonloppuna kolme komeaa kultaista päivää. Ja kolme päivää kiertelin Otepäällä ja kuvasin syksyn kultaa ja keltaista ikäänkuin tietäen, että nämä ovat viimeiset syksyn upeat päivät. Kameran kennolle tarttui runsaasti maatuvia maisemia, hehkuvaa taivasta ja epätoivoisen raivokasta keltaista sen kaikissa syyssävyissä.

Kuljeskellessani tutuissa syysmaisemissa muistelin Ronjaa, ja haikeana mietin miten mukavaa sen kanssa olisi vielä kerran, yhden syksyn tai vaikka vain yhden syyspäivän verran vaeltaa rapisevien lehtien peittämillä poluilla. Melkein jo näin miten se rauhallisen tasaisena vaeltaisi Murrumetsän metsäpolkua, hieman hitaasti, mutta arvokkaasti. Pysähdellen nuuskimaan mielenkiintoisia kortteita, oksia, lehtiä toivoen, että minä en huomaa, ettei se jaksa paljon lujempaa enää kulkeakaan ja tarvitsee tämän paussin.

Kyllä minä tiesin jo silloin, ja tiesi Ronjakin, että viime syksy oli viimeinen yhteinen syksymme.

Näissä hieman haikeissa ajatuksissa siis nautin Otepään kolmesta kultaisesta päivästä. Vaikka, totta puhuen, ei minulla metsässä ollut aikaa haikailuun. Siitä piti huolen Eräs, joka mennä viiletti keltaisissa pusikoissa niin etä metsä rahisi, heittäytyi elämän riemulla mutalampiin ja jaksoi iloita jokaisesta tielle eksyneestä puukarahkasta, jota piti ainakin tovi retuuttaa ja järsiä.

Latte on aurinko, joka ei sammu lokakuun sateidenkaan tultua.

Mutta nyt riittäköön tunteilu ja tunnelmointi. Haluan esitellä teille kolmen kultaisen päivän kuvat, jotka mielestäni eivät ole laisinkaan huonoja. Jos itse osaan omia kuviani arvostella mitenkään. Ainakin niissä on värejä, joita pian ei näe. Jo sen vuoksi suosittelen kuvien katsomista.

Aiheet ovat Harimäen tornista nähtyjä maisemia korkeuksista, kuvia Otepään kartanonpuistosta, kuvia vaahteroista talvikirkon luota, muutamainen kuva vanhalta Otepään hautausmaalta, tuolta suosikiltani. Ja lopuksi pari näpsyä kotipihalta.

Kuten sanottu, itse pidin kuvista, ja ne tuottivat minulle hyvää mieltä. Mikä oli pitkästä aikaan jotain uutta. Oli nimittäin pitkä tovi kun minusta tuntui, että olen kadottanut otteeni kuvaukseen, en enää pysty luomaan mitään uutta. Toistan itseäni. Teen suttua tai jo tuhat kertaa nähtyä.  Ja olin itse pettynyt jokaiseen otokseeni.

Näistä kuvista pidän itse, toisista enemmän kuin toisista. Kuvaus tuntui hyvältä eikä  jälkeen päin tarvinnut hävetä. Ehkä en olekaan menttänyt otettani. En tiedä. Toki mukana on monta mitäänsanomatontakin kuvaa, postikorttikamaa, mutta mielestäni mukana on myös jokunen kelpo otos!

Päättäkää te. Tässä niitä olisi, linkitettynä tällaisen nimen alle: Kolme kultaista päivää Otepäällä