Esittelyssä Võrun kaupunki

Lupasin kertoa Otepään lähellä olevista kaupungeista, ja seuraavana vuorossa on Võrumaan keskus eli Võru. Se sijaitsee Otepäältä 42 kilometerin päässä.

Tiet Otepäältä Võruun ovat hyvässä kunnossa, joten aikaa matkantekoon ei mene kuin runsas puoli tuntia, jos ei pysähtele matkalle jäävissä mielenkiintoa herättävissä kohteissa. Oiva päiväretkikohde siis.

Me lähdimme retkelle eilen, sadesään piiskatessa Otepäätä. Päivän mittaan ilma kuitenkin parani ja retkemme oli suorastaan hauska. Tein matkasta pienen valokuvakansion, jota pääsee tutkimaan klikkaamalla tästä.

Alla hieman virallisluontoisempi esittelyni tästä Otepään naapurikaupungista.


Võru on yhdistelmä uutta ja vanhaa

Võrun kaupunki on eteläisen ja kumpuilevan Võrumaan keskus. Sen perusti Venäjän keisarinna Katariina II ja se sai kaupunkioikeudet vuonna 1784. Tuon ajan mukaisesti suunniteltiin kaupungin pohjaksi ruutukaava, ja vielä tänäkin päivänä pitkät suorat kadut ovat kaupungille tyypilliset.


Matkailijan kannalta Võru on kesäkaupunki, ja kesään on Võru viime vuosina panostanutkin. Vastikään on valmistunut Tamula-järven (229 ha) uimarantaa kiertävä tyylikäs rantabulevardi, joka seuraa rantaviivaa alkaen Tamulan hotellilta ja päätyen Roosisaaren eli ruususaaren riippusillalle.

Bulevardin päässä katselee järvelle Peeter Leinbockin patsas: Elujõud eli elinvoima. Riippusilta puolestaan vie matkaajan vanhoille arkeologisesti merkittäville paikoille eli kivikautisten metsästäjien ja kalastajien asuinsijoille.

Võrun kesä on täynnä tapahtumia, joista kuuluisin on kansanmusiikkifestivaali eli Folkloorifestival, joka houkuttaa paikalla kymmeniä tuhansia vieraita. Esiintyjäkaarti on ollut joka vuosi myös hyvin kansainvälistä ja esityksiä on eri puolilla kaupunkia, sen puistoissa, rannoilla ja lavoilla. Ensi kesänä vietetään juhlia 16. kertaa 8.-11.7.2010.


Talvella elämä sujuu verkkaisemmin. Matkaaja voi tutustua Võrun suuren pojan Fr.R.Kreutzwaldin, Kalevipoeg-eepoksen luojan museoon tai Võrumaan museoon. Antoisaa on myös kävellä vanhoilla puutaloalueilla, joissa silmiin pistää talojen etelälle tyypillinen värimaailma: vaaleanpunaista, keltaista, sinistä, vihreää. Myös kaupungin pienet antiikkikaupat, kuten L.Koidula –kadulla sijaitseva Karma, ovat käynnin arvoisia.

Vaikka Võru on vanha kaupunki, on se silti yllättävänkin moderni. Kaupungista löytyy useita suuria marketteja, joissa tehdä ostoksia. Kaupungin kulttuurikeskus Kannel Liiva-kadulla on monien konserttien, näyttelyjen ja näytelmien aktiivinen areena.

Võrun kaupunki ei ole Viron rikkaimpia, ja se on myös kärsinyt viime vuosien lamasta esimerkiksi työttömyyden muodossa. Sen asukkailla on kuitenkin vahva identiteetti ja itsetunto. Puhutaan võrulaisesta mielenlaadusta, jota luonnehtii hirtehishuumori ja joviaalisuus.

Perinteiden kunnioitus ja vaaliminen todistavat elävästä kotiseutuylpeydestä. Kuten myös oman kielen, võron, säilyttäminen ja kehittäminen.

Üts ummamuudu liin

Võron kieli on Viron alueellinen alkuperäiskieli, jota usein pidetään yhtenä Viron etelämurteista. Tällä hetkellä võroa puhuu noin 70 000 ihmistä Võrun, Põlvan ja osittain myös Tarton ja Valgan maakunnissa. Võron kielelle on kehitetty kirjakieli ja sitä opetetaan Tarton yliopistossa sekä 26:ssa Kaakkois-Viron koulussa. Joka toinen viikko ilmestyy võronkielinen sanomalehti Uma Leht. Vuonna 2004 Viroa edusti Eurovision laulukilpailussa võronkielinen kappale Tii ('Tie').
Kaupungin tunnuslause on myös võronkielinen: Üts ummamuudu liin (viroksi: Üks isemoodi linn ja suomeksi: Omaperäinen kaupunki). Ja sitä epäilemättä Võru onkin.


Luonnonsuojelualueet ja Rõugen satakielilaakso

Võrun kaupunki sijaitsee Otepään ja Haanjan ylänköjen väliin kivikaudella syntyneessä laaksossa. Sitä ympäröivät upeat kumpumaisemat, mistä syystä matkailun painopiste on luonto- ja maatilamatkailussa. Võrumaalla on runsaasti mielenkiintoisia tiloja ja taloja, joissa voi tutustua vanhoihin työskentelytapoihin, leivontaan, kankaankudontaan tai vaikkapa vetokoirien kasvatukseen.

Noin 20 km:n päässä kaupungista sijaitsee koko Baltian korkein kohta, Suur Munamägi (318 m) jonka näköalatornista saa parhaimman käsityksen Võrumaan vaihtelevasta mäkimaisemasta ja Haanjan luonnonsuojelualueesta.

Lähellä Võrua sijaitsee myös kuuluisa alkulaakso eli Rõugen satakielilaakso, jonne pääsee tutustumaan ohjattua vaellusreittiä seuraamalla. Hyvän käsityksen alkulaaksosta (ürgorg) saa kiipeämällä uuteen näköalatorniin, jonka katolla pyörii vinhasti tuuliroottori joka tuottaa sähköä läheisen vierailukeskuksen tarpeisiin.

Lopuksi näkymää Rõugen tornista:

Faktaa Võrun kaupungista:

Väkiluku: 14 201(kaupunki)
Pinta-ala: 13,2 km2
Kaupunkioikeudet: 21.8.1784
Lähimmät kaupungit: Põlva (25 km) , Antsla (34 km), Otepää (42 km), Räpina (44 km)

Tyylikäs joululahja

Jouluteemoissa olen.

Muistutanpa, kun tilaisuus siihen on, että: vielä ehtii mainiosti hankkimaan Ottilia Visions -kuvagalleriasta aivan erilaiset ja tyylikkäät joululahjat. Eikä hinta ole edes paha!

Tilaus sisään, maksu, ja kuvat ovat 10 päivän sisällä kotonasi!

Ottilia Visions -kuvagalleriaan valikoidut kuvat ovat kaikki korkeatasoisia, taiteellisia ja ennen kaikkea perinteisistä turisminäkymistä poikkeavia kuvia virolaisesta maailmasta.

Olen ollut tarkka myös siitä, että galleriassa on runsaasti kuvia, joiden pääpaino ei ole  Virossa, vaan jotka ovat esteettisesti miellyttäviä!

Kaikki kuvat toimitetaan sinulle kotiin kauniissa kansioissa, joissa ne on helppo lahjottaa eteenpäin.

Miksi juosta pitkin tavarataloja kärsien joulun ostoahdistuksesta kun ostokset voi tehdä niin paljon helpommin?!  Tilaa täältä!

Tässä sinulle lahjaideoita, joista  Mummi, Veli, Serkku ja Rakastettu ilahtuvat – kuva kertoo enemmän kuin tuhat sanaa. Myös jouluna – tyylillä ja osaamisella!

Tervetuloa ostoksille!

Otepäällä asuva suomalainen matkailualan yrittäjä

Se olen minä. Juu.

Ja tällä epiteetillä esiinnyin kuulemma tämän aamun Hesarissa, artikkelissa joka käsitteli Vironautti-sivuja.

Sain aamulla asiasta viestiä sähköpostiin ja pienen lainauksen jutusta. Vaan mielelläni olisin lukenut koko jutun samoin tein. Yritin ensin saada paria skannerin omistavaa kaveria lähettämään skannatun jutun minulle sähköpostissa, vaan toinen oli maalla ja toinen koulutuksessa. Sain myös ystävällisen vinkin tilata artikkeli Hesarin arkistosta.

Sanoista tekoihin -- yritin tilata Hesarilta lukuaikaa, mutta näköjään se on mahdollista vain mikäli omaa suomalaisen postiosoitteen. Yritin uudelleen ja käytin rekisteröinnissä suomalaista kotiosoitettamme ja sain viestin että olen jo rekisteröitynyt Hesariin kyseisellä käyttäjänimellä.

Höh. Koskakohan, mietin, mutta sitten  muistin, että osallistuin IS:n valokuvakisaan joskus taannoin ja tällöin olin ilmeisesti konserniin rekisteröitynyt. Mutta millä salasanalla?

Seuraavaksi siis tilaamaan Hesarilta uudelleen sanasanaa... jota vieläkin odotan. Huh. Tässä on jo tuhrautunut tunti voidakseni lukea yhtä artikkelia.

Mutta mitäpä sitä ihminen ei tekisi saadakseen tietää mitä hänestä kerrotaan Suomen suurimmassa päivälehdessä! Ilmeisesti ihan hyvää vaan, olin ymmärtäväni saamastani pienestä juttukatkelmasta.

Kyse on joka tapauksessa artikkelista joka käsittelee Vironautti-sivuja, joista minä kirjoitin muutama päivä takaperin tänne blogiinkin ja joilla olen viime päivinä ollut suhteellisen aktiivinen. Sillä minusta Vironautista voisi muodostua jotain merkittävää ja tärkeää, jos se saa kunnon sisältöä. Eli olen kirjoitellut sinne muutamaisen blogikirjoituksen + perustanut kolme ryhmää tasapainottaakseni Tallinnan painopistettä. Ryhmät ovat: Eksoottinen Etelä-Viro, Tunnelmallinen Tarto ja Haapsalu.

Mutta Hesarin artikkeliin palatakseni. Kerron lisää, kun tiedän mitä lehdessä minusta ja Vironautista kirjoitettiin. Jos jossain vaiheessa saisin sen salasanankin sieltä Hesarista.

Jatketaan tutkimuksia.

Terveisin

 Teidän Otepäällä asuva suomalainen matkailualan yrittäjä

-----

Koputtavalle avataan ja euron maksavalle annetaan koko päivän Hesari luettavaksi. Eli sain luetuksi jutun. En uskalla sitä tänne kokonaisuudessaan kopioida, jotten epähuomiossa riko lakia ja järjestystä ja tekijänoikeuksia.

Mutta hyvä juttu se oli, niin Vironautin kuin Villa Ottiliankin kannalta. Jutussa mainittiin että aktiivisimmilla kirjoittajilla, joista toinen oli siis tuo Otepäällä asuva suomalainen matkailualan yrittäjä, toinen taas SOKOS Viru-hotellin ihmisiä, on kirjoittamiseen omat intressinsä, mutta että se ei menoa haittaa.  Lyhyt lainaus: "Se ei kuitenkaan haittaa: kirjoitukset ovat eläviä ja asiantuntevia, ja kaksikolla on taatusti kirjoittamiseen suurempi motivaatio kuin reissusta palanneella tavallisella matkailijalla."

Ja tottahan se on, että kuka sen kissan hännän nostaa, jos ei kissa itse. Ja myös: olen kirjoittanut Vironauttiin paljon paljon muutakin kuin vain juttuja Otepäästä. On juttua Haapsalusta, Tartosta, Peipsistä, Räpinasta -- eli samoja tai lähekkäisiä juttuja, joita olen tänne blogiinkin laittanut. Niiden uskon ajavan enemmän Viron matkailun etua kuin Villa Ottilian etua. Vaikka en panisi pahakseni, jos ne toisivat samalla matkailijavirtoja tännekin päin. Heh.

----

Ja jatkan vielä pienen pätkän tätä juttua. Olisiko joku niin kiltti ja kertoisi, että missä tarkalleen Hesaria tämä Vironautti-juttu oli? Matkailusivuilla vai jossain muualla? Sitä kun en näe Digihesarista.

Tarinaa Peipsiltä

Kävin läpi aiempia blogikirjoituksiani ja totesin että olen aika vähän kirjoittanut Peipsi-järvestä itsestään. Moni tarina on sivunnut Peipsiä, mutta järvestä itsestään en ole kirjoittanut suoranaista faktaa.

Yritän tänään paikata tuota aukkoa.

Peipsi on siis järvi, suuri kuin meri, joka muodostaa isoimman osan rajasta Viron ja Venäjän välillä. Se on Euroopan viidenneksi suurin järvi, kokonaispinta-alaltaan 3 555 km2. Se on paljon vettä se.

Itse asiassa Peipsi muodostuu kolmesta järvenselästä: varsinaisesta Peipsistä, Lämmijärvestä ja Pihkovanjärvestä. Pituudeltaan Peipsi on 152 km ja leveimmillään se on 47 km. Kapeimmillaan on matkaa Venäjälle Mehikoormasta, välimatkaa on alta 2 km. Myös Lüübnitsan ja Beresjen kyliltä on kirkkaana päivänä hyvä näkyvyys naapuriin.

Suurimmat joet, jotka Peipsiin laskevat, ovat Otepäältä alkunsa saava Väike Emajoki, joka matkaa ensin Võrtsjärveen ja jatkaa sieltä matkaansa Tarton läpi Emajokena laskien laajalle suistoalueelle lähellä Piirissaarta.

Peipsi ja sen rannat asettuvat Viron puolella maakunnittain pohjoisesta etelään seuraavasti: Itä-Virumaalle, Jõgevamaalle, Tartumaalle ja Põlvamaalle sekä ei-hallinnolliselle alueelle, joka tunnetaan Setumaana.

Kalaakin Peipsistä nousee – se on kaiken kaikkiaan yllättävänkin puhdas järvi, järveen päästöjä laskevaa teollisuutta ei ole sen kummallakaan rannalla sanottavammin – ja kalastus on yhä yksi tärkeä Peipsin elinkeino. Kalakanta koostuu pääosin lahnasta, kuoreesta, siiasta, muikusta, kuhasta ja ahvenesta. Kaikkiaan järvestä on tavattu 36 kalalajia.

Peipsin matkailuarvo on huomattu vasta viime vuosina. Matkailu tuo lisäarvoa alueelle, ja sitä myöten myös rahaa, mutta toisaalta se osaltaan on tuhoamassa Peipsin täysin omanlaista ja kulttuurillisesti ainutlaatuista elämänpiiriä. Matkailun ohella myös rantatonteista kiinnostuneet kaupunkilaiset ovat omalta osaltaan viime vuosina muuttaneet rantojen yleisilmettä.

Millainen on siis Peipsin rantojen ja kylien yleisilme?

Yhdellä sanalla, karu, kova, mutta samalla hyvin eksoottinen.

Koko rantaviivaa, välillä tiheämmin, välillä harvemmin reunustavat pienet ns. tänav-kylät, eli katukylät, jotka muodostavat pienten talojen helminauhan kahdelle puolelle pääkatua. Kylät ovat lähes koko matkalta ortodoksikyliä, useat ns. vanhauskovaisten kyliä. Elämä näissä venäjänkielisissä kylissä kulkee ihan omassa ajanlaskussaan. Kylien elämää tarkkaillessa tuntuu kuin olisi siirtynyt ajassa taaksepäin ehkä satakunta vuotta.

Kuuluisimpia Peipsin pienistä sipulikyliksi kutsuista taajamista ovat Varnja, Kolkja, Kasepää , Kallaste, Nina, Kükita, Omeda ja Raja lähellä Mustveen kaupunkia. Kolkjan sipuli- ja kalaravintola on tunnettu koko Virossa, samoin Kallasteen 11 metrin korkuinen punainen hiekkakivitörmä.

Kaakosta löytyvät puolestaan eksoottiset Beresje ja Lüübnitsa, joista ensimmäinen tunnetaan vanhauskoisten hautausmaastaan ja jälkimmäinen syksyn lopussa pidettävistä sipulijuhlistaan.

Pohjoisen erikoisuuksia ovat lähes 30 km pitkä yhtäjaksoisesti jatkuva hiekkaranta ja Peipsin pohjoispohjukan pienet kylät. Useimmista Peipsin ortodoksikylistä löytyy rukoushuone tai kirkko. Vasknarvassa on suurten muurien takana komea kirkko ja nunnaluostari, joka aika ajoin avaa ovensa myös vierailijoille.

Linkkejä valokuvakansioihin, joissa kuvia Peipsiltä:

Ottilia Visions
Peipsin kuvia
Rummukainen kertoo kotikulmistaan
Kuvia reissulta Mehikoormaan

Neljä katua Tartossa

Olen useasti maininnut, että Tartto on minusta Viron kaupungeista viehättävin. Tässä sanassa pysyn.

Tänään oli jälleen surkea keli. Lähdimme silti Tarttoon ja tein siellä lyhyehkön, mutta sitä antoisamman kävelyretken kamerani kanssa.

Alkuasetelma oli minulla sama kuin tällä pienellä kaverilla. Olimme molemmat sitä mieltä, että jo riittää nämä sadepäivät!

Mirrin kanssa jaettuamme yhteiset ajatuksemme ilmanalasta lähdin sitten kuvaamaan lempikaupunkiani, surkeassa säässä. Ja päätin kuvata vain neljä katua koko kaupungista: J.Kuperjanovin, Koolin, Kastanin ja Veskin. Ne ovat kaikki rinnakkain tai lomittain, eli kyse ei kokonaisalaltaan ole suuren suuresta alueesta.

Halusin näyttää mitä Tartolla on tarjottavanaan jos osaa ja haluaa katsoa. Jopa näinkin surkeassa säässä. Nämä neljä katua eivät ole ydinkeskustaa, joskin keskikaupungin laitamia kuitenkin.

Reittini lähti liikkeelle Tarton rautatieasemalta, kuljin ylös J.Kuperjanovia ja sitten vaeltelin Kastanilla, Veskillä ja Koolilla, hieman ristiin rastiin.

Tein kuvista myös gallerian, joka alkaa kartalla, josta voi myös tarkemmin hahmoittaa millainen oli reittini ja miten talot sijoittuvat kaduille.

Galleria löytyy tällaisesta linkistä: Neljä katua Tartossa

Tervetuloa siis kuvallisesti kiertämään kanssani neljää katua ja niiden rajaamia maisemia!

---

Lisään vielä eiliseen kirjoitukseen:

Mietin samalla kun kiertelin noita neljää katua, kuvasaaliini (kuvia oli tietenkin huomattavasti enemmän kuin mitä laitoin galleriaan) on merkittävä jonain päivänä myös kulttuurihistoriallisesti. Sillä nämä kadut eivät kauaa pysy entisinään. Jotkut talot ovat liian rapistuneita korjattavaksi, ne tönäistään nurin ja tilalle tulee jotain ihan muutta. Ja ne jotka korjataan, niistä tulee upeita, ja luultavasti kalliita liiketiloja, firmojen, säätiöiden ja järjestöjen superhienoja keskuksia tai sitten eliittiasuntoja. Jonkin ajan kuluttua ei risuäijä ajele risut takapakkarissa polkupyörällä Veskiä pitkin... Ja se on tietenkin hieman sääli.

Räpinan rauhaa

Pölvamaan itäkantilla, Kaakkois-Virossa sijaitseva Räpina on viehättävästi verkkainen pikkukaupunki, joka voi olla ylpeä pihoistaan ja puutarhoistaan. Räpinassa aika tuntuu kulkevan omaan tahtiinsa. Kiire ei ole kenelläkään minnekään.

Räpinan historia on pitkä; ensimmäisen kerran kaupunki mainittiin kirjallisissa lähteissä jo 1500-luvun puolivälissä Tarton hiippakunnan osana. Kaupungin nimen arvellaan tulleen venäjänkielisestä sanasta ’rjäbina’eli pihlaja. Ja pihlajia Räpinassa kasvaakin, jos myös runsaasti muuta puustoa – nimittäähän kaupunki itseään Viron metsäpääkaupungiksi.

Kaupunkia halkoo Viron pisin joki, Võhandu (162 km), joka laskee lopulta Lämmijärveen. Vesistöjen läheisyys – Peipsille on Räpinasta matkaa vain 5 km – on antanut Räpinan elämälle raamit. Ensimmäiset asukkaat olivat kalastajia ja vesivoimaa on käytetty hyväksi niin jauho- kuin paperimyllyjen pyörittämiseen aina 1600-luvulta alkaen.

Räpinan paperitehdas

Baltian vanhin ja yhä toiminnassa oleva paperitehdas perustettiin vuonna 1865, jolloin tehtaalla painettiin mm. Venäjän keisarikunnan paperirahaa. Räpinan rooli kansallisessa heräämisessä 1860–1880 -luvuilla oli myös tärkeä. Kansallisuusliikkeelle tärkeät sanomalehdet Postimees ja Sakala painettiin Räpinassa ja kun Viro itsenäistyi vuonna 1918, tilattiin tehtaalta valtakunnan uudet paperirahat.

Nykyisin tehdas tuottaa uusiopaperista tuotteita niin yksityisten talouksien kuin yritysten käyttöön. Tehdas järjestää ryhmille mahdollisuuden tutustua tehtaan historiaan ja toimintaan. Ryhmiä pyydetään varaamaan aika etukäteen (puh. + 372 53 604 614).



Sillapään kartanonpuutarha

Myöhäisklassiseen tyyliin 1836–1847 rakennetun Sillapään kartanon korjaustyöt ovat vielä kesken, mutta kartano ja ennen muuta hyvin hoidettu kartanonpuisto ovat silti vierailun arvoisia. Useat maisema-arkkitehdit ja Räpinan puutarhakoulu ovat olleet kehittämässä puistoa, ja edustettuina ovat sekä ranskalainen, englantilainen että metsäpuistikkotyyli. Kartanon päärakennuksessa toimiva kotiseutu- ja puutarhamuseo on nyt väliaikasesti suljettu, kartanon korjaustöiden vuoksi.

Setomaa siinä vieressä

Räpinan lähettyvillä on monia mielenkiintoisia luonnonkauniita paikkoja. Peipsin suojapatojen siimeksessä viihtyvät useat lintulajit, joita voi tarkkailla kolmekerroksisesta lintutornista.

Myös Meelvan suojeltu suoalue on runsaan lajistonsa vuoksi ornitologien suosima. Itse tutustuin tänä syksynä ensimmäistä kertaa Meenikunnon suohon ja se  on todellakin vierailun arvoinen kohde. Pitkät hyvinhoidetut pitkospuut pitävät huolen, että matkailijan jalat eivät retkellä kastu. Ja syksyllä kannattaa mukaan ottaa myös pieni vasu karpaloita varten, niitä suolta löytyy runsaasti.

Setomaa, joka ei ole mikään hallinnollinen alue vaan alue, jolla perinteisesti on asunut setukaisia eli setoja alkaa pian Räpinasta etelään mentäessä.

Ensimmäisen Setomaa-kyltin kohtaa ylitettyään Võhandujoen. Sillan jälkeen käännyttäessa vasemmalle löytyy muutaman kilometrin päästä kaksi vanhauskovaista setokylää: Beresje ja Lüübnitsa, joista jälkimmäinen on kuuluisa syksyisistä sipulimarkkinoistaan. Kylät ovat pieniä ja elämä niissä on niukkaa ja karua. Beresjen hautausmaa on kyltitetty nähtävyydeksi. Hautausmaalla vieraillessa kannattaa kuitenkin muistaa, että kyse on beresjeläisille pyhästä ja arvokkaasta paikasta, ei matkakohteesta.

Räpinassa aika ei ole pysähtynyt, mutta se tuntuu kulkevan muuta Viroa verkkaisemmin.

Puutarhakaupunki kehittyy jatkuvasti, suuret teiden korjaustyöt, jotka pari kesää sotkivan kaupungin liikenteen, ovat saatu nyt vietyä loppuun. Rakennuksia korjataan ja huolletaan muutenkin ja uusia yrityksiä perustetaan hiljakseen. Silti kaupungista puuttuvat toistaiseksi matkailijalle tärkeät palvelut; majoitusliikkeitä on tällä seutukunnalla todella niukasti. Ravintolapalveluista vastaa kaupungin ainut ruokapaikka Puuriida pubi, joka on toiminut kaupungissa nyt muutamaisen vuoden.

Mikä ihmeen Vironautti?

Astronautin me tiedämme. Ja kosmonautin ja taigonautin (vai onko se taikonautti) tunnemme myös. Mutta mikä ihme on vironautti?

No, sehän on tietenkin ihminen, joka nauttii Virosta!  Ja se on myös samannimisen Viro-aiheisen foorumin nimi. Löytyy tällaisesta linkistä: http://www.vironautti.fi/

Sivuston on perustanut täkäläinen turisminedistämiskeskus eli EAS. Se on vielä nuori ja hakee muotoaan. Joko se lähtee uljaaseen lentoon tai lässähtää. Riippuu ihan siitä, miten ihmiset ottavat sen vastaan.

Minä soisin Vironautille pitkää ikää ja aktiivista sellaista. Sillä sinne on kerätty ja keräytyy ns. yksien kansien väliin paljon tärkeää Viro-tietoutta. Vironautista löytää vinkkejä siitä minne mennä, missä syödä, missä shopata. Siellä on oma blogi-osastonsa, jonne allekirjoittanutkin on jo muutamaisen kirjoituksen laittanut.

Nyt sivut painottuvat Tallinnaan, joka tietenkin suomalaisille matkailijoille onkin tutuin matkailukohde. Mutta lupaan tehdä oman osani siinä, että myös Etelä-Viro saa jatkossa lisähuomiota.

Mutta nyt tarvitaan siis aktiivisia nauttijoita. Jos Viro-asiat kiinnostavat, niin sinne vaan kipinkapin kirjautumaan! Ja sitten Vironauttina taivaalle lentelemään. Suosittelen!

Tyytyväinen Ottilia Visions -asiakas

Heh! Tänään on hyvä päivä ja hyvä mieli!

Sain puhelinsoiton Suomen Turusta. Ottilia Vision -kuvagalleriassa asioinut asiakas oli saanut tilaamansa kuvat käteensä ja soitti kiittääkseen laadusta.

Tuli todella hyvä mieli!

Eipä silti, käytän valokuvien kehityksessä sellaista kuvalaboratoriota, jossa kuvat kehitetään käsityönä. Eli laborantti tutkii jokaisen kuvan henkilökohtaisesti, eikä usko vain tietokonearvoihin vaan päättää kuvakohtaisesti valokuvan kehitysajan, sävyt jne.. Taivaat tulostuvat oikean värisinä, ei liian sinisinä tai liian harmaina.

Joko minusta pidetään ko. laboratoriossa, tai sitten ei. En ole ihan varma.

Nimittäin, olen käynyt siellä monen monituista keskustelua eli kuva kuvalta selvittänyt laborantille mitä kuvilta odotan. Jos en ole tyytyväinen laatuun, mikä on tapahtunut pari kertaa, on kuva kehitetty uudelleen antamieni ohjeiden mukaisesti, muutama koevedos jopa usempaan kertaan. Ja niin minä olen sitten käynyt laborantin kanssa filosofisia keskusteluja siitä minkä värinen on esimerkiksi lumi. Sehän ei ole vain valkoinen vaan valkoisellakin on satoja eri sävyjä.

Olen siis vaativa asiakas, mutta toisaalta minusta tuntuu että laborantin kanssa puhumme samaa kieltä. Me molemmat olemme kiinnostuneita nyansseista, värin eri sävyistä, sellaisesta mistä kassalla työskentelevät eivät jaksa olla kiinnostuneita. Ainakin laborantti tietää, että on olemassa asiakas, joka on laadusta tarkka, ja joka saadessaan hyvää laatua muistaa myös kiittää. Kassahenkilökunta jo häipyykin hiljaa takavasemmalle nähdessään että puhallan jälleen myymälään sisään.

Mutta olenhan minä heille myös hyvä asiakas. Teetätän isoja kuvia ja paljon. Joten odotan myös saavani rahoilleni vastinetta.

Ja tänään siis soitti asiakas Turun suunnalta ja puolestaan hehkutti kiitosta kuvista ja ihaili miten kuvassa "Sipulikissa" sipulit todella hehkuivat kultaisina.

Täytyy muistaa ensi kerran laboratoriossa vieraillessani välittää kiitokset laborantille. Joka tosissaan joko pitää minusta tai ei. En ole varma.

Otepää ja talvi - ja sen mahdollisuudet

Olen niin pitkään laittanut blogiin valokuvausjuttuja, että kohta Virosta innostuneet lukijat vaihtavat kanavaa jonnekin muualle. Siksipä yritän palata takaisin perusasioiden pariin eli Viroon. Lupaan rakentaa tänne sarjan joka esittelee Etelä-Viron kaupunkeja ja niiden tarjontaa matkailijoille.

Aloitan tietenkin omasta kotikaupungistani eli Otepäästä. Ja keskityn tässä esittelyssä puhtaasti siihen, mitä kaupungilla on talvella tarjota matkailijalle. Kevät, kesä ja syksy ovat nekin kaikki hyviä matkailukausia, mutta koska talvi on tuloillaan, puhun siis talvesta.

Otepää on eläväinen kahden tuhannen ihmisen kaupunki Etelä-Virossa, Valgamaalla. Virolaisittain kaupunki on kuitenkin poikkeuksellinen, sillä se on vahvasti profiloitunut matkailuun.

Otepää on Viron kiistaton talvipääkaupunki, joka tarjoaa talven riemuja kaiken ikäisille. Niin aktiiviurheilijoille, lapsiperheille kuin luontomatkailijoille. Kaupunki sykkii elämää ja liikettä koko talvikauden. Montako 2000 ihmisen kaupunkia Virossa tiedätte, jolla on tarjottavinaan mm. kaksi yökerhoa, runsas joukko ravintoloita, kahviloita, keilarata, golfkenttä, uimahalli, kuntosalit, puhumattakaan Viron kuuluisimmasta hiihtostadionista?

Otepään sijainti ja maasto ovat kuin luodut liikkumiselle. Kaupungin keskellä sijaitsevan Linnavuoren huipulta, Otepään vanhan linnan raunioilta, aukeaa kumpuileva mäkimaisema, joka jatkuu silmänkantamattomiin. Linnavuoren ohella kannattaa kiivetä myös Hobusemäelle ja Harimäelle, joista jälkimmäisen huipulla on näköalatorni. Maisemat mäenhuipuilta ovat palkitsevat. Muita näköalatorneja löytyy Väike Munamäeltä, pari kilometriä kaupungin keskustasta Valgan suuntaan. Kaikkein uusin torni on Tehvandin urheilupuistossa sijaitseva 90-metrinen hyppyrimäki, jonka huipulla on näköalatasanne. Viimeiseen vie jopa hissi.

(Ja nyt siis selviää lukijoille viimeistään, mistä olen ne kaikki korkealta otetut valokuvat napannut.)

Pulkkamäkiä on kaikkialla, ainoa mitä tarvitsee tehdä on kiivetä sopivaksi katsomalleen kukkulalle ja viilettää alas. Pulkankin voi hankkia paikan päältä. Toinen vaihtoehto on hankkia lippu tubing-mäkeen, joita on kaupungissa kaksi, toinen kaupungin keskustassa, toinen Ansomäellä. Tubing-mäissä lasketellaan auton sisäkumia muistuttavilla pyöreillä donitseilla, jotka pyörittävät laskijaa mielin määrin. Mäestä ylös tullaan hissillä.

Voin kertoa omasta kokemuksestani, että tämä on tosi hauskaa puuhaa.

Hiihtäminen on Otepään ykkösharrasteita talvella, eikä suotta. Hiihtoreittejä on kaiken pituisia ja tasoisia alkaen Tehvandin hiihtostadionin hoidetuista ja valaistuista laduista päätyen tasaisiin ja idyllisiin latuihin Pyhäjärven jäällä. Otepään lähistöllä, Käärikun urheilukeskuksessa on myös hyvät hoidetut ladustot, kuuluisimpana Kekkosen latu, 15 km pitkä lenkki, jonka UKK hiihti vierailullaan Virossa vuonna 1964.

Lasketteluun ja lumilautailuun on Otepäällä tarjolla kaksikin mäkeä: Väike Munamäen lyhyt mutta jyrkkä mäki ja Kuutsemäen pitkä ja loiva mäki, joka on oivallinen lapsiperheille ja laskettelua vasta aloittaville. Mäkiliput ovat Suomen hintoihin nähden edulliset. Suksi- ja lumilautavuokraamoja on kaupungissa useita.

Mäet eivät ole kovinkaan haasteellisia kokeneelle laskettelijalle, mutta aloittelijalle sitäkin sopivampia. Virossa laskettelu ei ole samalla tavoin jokamiehen harrastus kuin mitä Suomessa. Niinpä esimerkiksi Kuutsemäellä näkee paljon aikuisia aloittelijoita, jotka eivät ota harjoittelua turhan ryppyotsaisesti. Oiva mäki kaikille, jotka eivät halua tuntea itseään tyhmiksi parempiensa joukossa!

Kävelyn harrastajille talvinen Otepää tarjoaa runsaasti luonnonkauniita reittejä. Kaupungin keskustasta, Spordihoonen eli urheiluhallin kyljestä lähtee Apteekkarin kävelyreitti, n. 3 km:n ohjattu luontopolku, joka vie vanhoille aktiivikäytöstä poistetuille hyppyrimäille, joissa vielä nykyisinkin Viron tulevat mäkitoivot omatoimisesti harjoittelevat. Apteekkarin kävelyreitti on omia suosikkejani. Sen poimuilevilla polustoilla olen koirien kanssa ulkoillut useasti.

Toinen suosittu kävely- ja polkupyöräreitti on Pyhäjärveä kiertävä 14 km pitkä Pyhäjärven reitti, jonka voi kiertää joko kokonaisuudessaan tai josta voi valita vain osan, kuten 3 km pitkän Murrumetsän reitin, sekin omia suosikkejani. Tai mikäpä estää vaeltamasta omia polkujaan, vaikka Pyhäjärven jäällä.

Otepään talvinen liikuntatarjonta on siis todella monipuolista. Kun listaan lisätään vielä moottorikelkka- ja mönkijäsafarit sekä tunnelmalliset rekiretket, löytyy vauhdin hurmaa varmasti jokaiseen makuun. Tarkempia tietoja saa Otepään matkailutoimistosta: www.otepaa.ee ja puh: +372 766 1200.

Ja minnekä majoittua? Mitäs luulette? Tietenkin Villa Ottiliaan. Ottakaa reippaasti yhteyttä!

tai soittakaa: +372 796 2000.

(Suurtapahtumien ajalla, MM-maailmancup ja Tarton maratoni, meillä on täyttä, mutta muuten löytyy talviajaksi vielä hyvin tilaa.)

PS. Valokuvia, myös Otepäältä ja talvesta voitte katsoa vaikkapa täältä: Ottilia Visions  vaikka onhan siellä paljon muutakin. Toinen kuvagalleria löytyy taas tällaisesta linkistä: Otepään talvi

Se hevonen oli ihan tyhmä

Muutamainen vuosi takaperin kävi Villa Ottiliassa kylässä nuori tyttönen, joka tahtoi mennä ratasastamaan. Lähetimme hänet Tobra-talleille, joka sivumennen sanottuna on aivan viehättävä ratsutila lähellä Otepäätä, hyvin hoidettu, komeat hevoset ja ammattimainen ote koko hommaan.  Jos ratsastaminen Otepäällä kiinnostaa, tämä on juuri oikea kohta. Tobra talleista voi lukea lisää täältä.

Niin siis lähetin tämänkin tyttösen siis Tobra talleille. Tyttö tuli sieltä takaisin musta pilvi pään päällä. Kun kysyin, oliko ollut kivaa, vastasi tyttö: "Se hevonen oli ihan tyhmä. Se ei osannut mitään."

Minä lähdin tänään valokuvaamaan syksyä ja metsää ja koiria syksyisessä metsässä. Talsin tuntikausia metsiköissä, ensin koirien kanssa ja vielä tovin itsekseni kiertäen Murrumetsän lenkin. Kotiin tultuani katsoin kuvasaalista läpi ja teki mieli todeta: "Se objektiivi oli ihan tyhmä. Se ei osannut mitään."

Kun 12 -vuotias lapsukainen ei ymmärrä että hevosen osaamattomuus saattoikin johtua ratsastajan heikoista kyvyistä,  on se ymmärrettävää. Mutta kun 50+ nainen väittää huonojen kuvien syyksi osaamatonta objektiivia, niin... se on jo vähän paksua.

En siis syytä objektiiviani, mutta silti olen hieman kärttyisä. Koko päivä meni metsikössä ja käteen ei jäänyt kuin kourallinen kuvia, joita viitsii edes säilyttää. Ei ainuttakaan kunnon kuvaa, joka sädehtisi toisten joukossa. Tyhmä objektiivi!

Murrrr.

Tässä muutama "tyhmän objektiivin" nappaama kuva.

------

Jatkan seuraavana aamuan ihan lyhykäisesti tätä teemaa. Eli olikin hölmöä minun laittaa näytille ne parhaat kuvat, jotka eilen jotenkin onnistuivat.  Vallaton Mummeli kommenteissa ihmettelikin jo, että mikä tyhmä objektiivi? Laitan alle siis esimerkiksi pari kuvaa, joita kamera oli täynnä, epätarkkoja ja liikettä pysäyttämättömiä kuvia.

Tänä aamuna olen muutenkin päättänyt käydä eiliset epäonnistuneet läpi, tutkia niitä ja miettiä kuva kuvalta, mikä meni pieleen. Eli käyn läpi valoitusajat, valitun kuvausohjelman, aukon ja yritän näin oppia virheistäni. Uusi putki ei todellakaan toimi kuin vanha, ja sen käyttöä täytyy siis opetella. Niinhän se tietenkin onkin.

Harmitti vain eilen kun kuvitteli kotiin tullessa että kamera on täynnä mahtavia toimintakuvia. Ja sitten selvisi että kaikesta toiminnasta oli tullutkin epätarkkaa...

(Näissä kahdessa kuvassa voisi kuvitella että juju olikin liikkeessä, varsinkin alemmassa, missä Rummu tomerasti ruopii maata. Mutta, totuudessa pysyäkseni, tarkoitus oli saada pysäytettyä liike.)

Usvaa putkeen 2 - eli valokuvausta Valgamaalla

Ei nämä ilmat näytä hevin paranevan. Sadetta ja usvaa päivästä toiseen. Eilen oli hetken jopa sateetonta, mutta tänään on aamusta alkaen satanut vettä, ensin tihkuen, välillä rapsien ja ripsien, hetken ronskimmin ja sitten taas tihkuen.

Viime sunnuntaina tonttuilin vanhan objektiivin kanssa usvamaisemissa. Tänään toistui sama, nyt matkassa oli uusi putki. Ensimmäinen kohteemme oli Harimäen torni n. 15 km Otepäältä. Siellä kävin viime sunnuntaina, turhaan. Ja pakko se on uskoa, että usvapäivänä Harimäen tornista ei näe yhtikäs mitään.

Mutta tornin juurella julmistelevat toteemit olivat usvassa ja udussa vaikuttavan näköiset!

Mutta kyllähän tien poskeen jäi muutamainen hauska usvamaisema. Ja alan uskoa myös tähän lauseeseen: ei ole huonoja valokuvailmoja, on vain valittava kohteensa huolella ja säädeltävä aukkoja taiten.

Harimäeltä matka jatkui Sangasten linnalle ja sen piti päättyä sinne. Otepäältä Sangasteen on matkaa 21 km eli se kuuluu ehdottomasti Otepäällä vierailijoiden ohjelmaan, jos vain mahdollista. Linna on hilpeä ilmestys, se on hyvin epätyypillinen virolaiseksi linnaksi, ja nyt en muista olenko tarinaa Sangasten linnan synnystä täällä aiemmin kertonut. Kerron siis nyt.

Linnan rakennutti kreivi F.G.M. von Berg (1845-1938), joka oli intoutunut botanisti ja kasviharrastaja. Kreiviä kutsutaan Ruiskreiviksi, koska hän kehitti kuuluisan Sangasten rukiin, jonka talvenkestävyys on erinomainen. Samaisesta rukiista tehdään tänä päivänä parhaat kanadalaiset ruisviskit ja Sangasten ruisleipä on käsite.

Lähtipä kreivi opiskelemaan botaniikkaa Englantiin ja kohtasi, kuten niin usein käy, matkallaan aatelisnaisen, jolle menetti sydämensä. Kreivi kosi tyttöstä mutta tytön isä ilmoitti, että hänpä ei tytärtään millekään venäläiselle metsäläiselle anna! Von Berg sisuuntui tästä niin, että kotiin palattuaan rakennutti Sangasteen linnan joka hakee esikuvansa niin Windsorin kuin Balmoralin linnoista. Tyttöä kreivi ei saanut, mutta jäipä kuitenkin oiva linna.

Sangasten linnaa kiertäessämme vesisade yltyi ja kameran linssi kastui moneen kertaan. Minulla ei ollut kunnon linssiliinaa matkassani, joten päätettiin jatkaa matkaa Valgaan ja etsiä sieltä valokuvausliike.

Valga/Valka on, kuten olen monasti jo kertonut kaksoiskaupunki, josta puolet on Viron, puolet Latvian puolella. Tällä kertaa tyydyimme pysymään Viron puoleisessa Valgassa, passeja kun ei tullut matkaan mukaan. Ei niin, että niitä kukaan rajalla kysyisi, mutta periaatteessa pitää rajan ylitettyä olla mukana asianmukaiset matkustusasiakirjat. Jos niitä ei ole, ja niitä kysytään, rapsahtaa niskaan kunnon sakot.

Mutta mistä löytää Valgasta valokuvaliike? Sitä kysymään Valgan turismi-infoon, jossa tapasimme innostuneen ja asiantuntevan asiakaspalvelijan, Sille Roometsan. Juttelimme Sillen kanssa tovin ja saimme kuulla, että meidän suosimamme korealaisen ravintolan Horanin ohella on Valgassa myös toinen mielenkiintoinen ravintola hotelli Metsiksessä. Sinne seuraavalla kerralla kun asustus on ravintolan mukainen. Nyt olimme enemmänkin metsäläisten näköisiä.

Suuntasimme seuraavaksi siis ravintola Horaniin, jonka Sanjok on suussa sulavaa, vasikanpaistia, seesamia, valkosipulia runsaasti.

Paikka on pieni ja edullinen, ja yhä ja aina vain jaksamme ihmetellä miten kaikista maailman paikoista on juuri Valgaan pantu pystyyn korealainen ravintola. Mutta emme valita. Vaan kiitämme.

Linssiliinankin löysimme paikallisesta valokuvauspuodista ja jälleen linssi pelitti. Vaan aurinko alkoi jo laskea -- tämä on nyt sitä kaikkein viheliäisintä aikaa valon keston suhteen. Jo neljältä alkaa päivä painua mailleen.

Mutta muutaman kuvan laitan vielä Valgasta, talosta, joka on vienyt sydämeni. Se on vaan niin ihana. Ja sen kun ostaisi veisi se sitten kukkaronkin. En tiedä saako tästä enää entisöityä taloa, surullista on seurata sen rappiota sivusta. Vaan ihana tämä silti on. Vai mitä sanotte!

Sinne talo jäi jälkeemme värjöttelemään. Me suuntasimme kohti Otepäätä. Ja sade sen kun jatkuu vaan.

Koirat ulkoilutamme Pyhäjärven kartanonpuistossa, josta vielä sadetta uhmaten nappaan yhden kuvan. Ja tähän loppuu tämän päivän reissumme Valgamaalla.

Kateudesta

Monenmoista pinta- ja syvävikaa minussa on, mutta yhdestä on uupunut: kateudesta. Siksi olenkin aina ollut hieman ihmeissään, kun olen kateutta nähnyt kohdistuvan itseeni, lähinnä ällistynyt: mitä kadehtittavaa minussa on?

Oikein mietin asiaa tänään, että mistä tämä johtuu. Ja tietenkin täytyy muistoissa palata lapsuuteen.

Asuin pihapiirissä, jossa oli lauma ikäisiäni kakaroita, joiden kanssa olimme kaikki samanarvoisia. Tulimme suunnilleen samanlaisista perhetaustoista, eikä kukaan kadehtinut ketään. Oltiin porukoissa, ajeltiin polkupyörän kumit rapaa sutien metsiköissä ja kiipeiltiin puissa. Ei siinä ehtinyt kahdehtia kukaan ketään.

Mutta olihan siinäkin lintukodossa yksi outo lintu. Tyttölapsi, josta en oikein pitänyt, mutta jonka kanssa minua ohjeistettiin leikkimään, kun vanhemmat olivat keskenään tuttuja. No, me sitten leikittiin. Illalla huomasin, että toinen barbeistani oli kadonnut. Se löytyi myöhemmin leikkikaverini hoteista. Barbi sitten palautettiin vanhempien käskystä, mutta likkalapsi oli ennen palautamista ehtinyt polttaa siltä kasvot muodottomiksi.

Muistan kuinka seisoin rujo Barbi käsissäni, ja kysyin itsekseni: miksi ihmeessä! Eihän minulla ollut kuin nämä kaksi Barbia. Ja tällä tytöllä oli niitä kokonainen legioona. Miksi piti minun Barbi varastaa ja sitten tuhota? Olin kohdannut kateuden ensimmäistä kertaa.

Mutta kuten sanottu, muuten koko pihan jengi oli reilua ja reimaa. Muutaman vuoden siinä kasvettiin ja sitten me oltiinkin jo koko porukka varhaisteinejä. Tuli styylailuja. Ja eroja. Ja taas uusia styylailuja. (Kelle sana on vieras, kerrottakoon että se oli 60-luvulle tyypillinen sana kuvaamaan seurustelua - joka saattoi olla ihan kahden päivän pituinen, ja koostua vain lupauksesta: ooksä mun kaa.) Eikä tullut pojistakaan riitoja.

Muistelen yhä Munkkivuoren Ulvilantie 19 jengiä rakkaudella ja lämmöllä. Mitäköhän kuuluu Pipalle ja Amulle ja Emulle ja Daddylle ja Piskille ja Pikkikselle? Hyviä tyyppejä olitte.

Niin, kateudesta piti puhumani.

Uskon että tuo varhaislapsuuden kateudesta vapaa ympäristö on tehnyt minusta perus-epä-kateellisen ihmisen. Jos luen julkkiksista ja heidän elämstään, en sitä glamuuria kadehdi, ihmettelen vain. Jos luen lottovoittajasta joka sai täyspotin, en häntäkään kadehdi, mietin että mitenköhän lottovoitto muuttaa hänen elämäänsä.

Entä ystävät, niitä joita onnistaa, jotka saavat joko ansaitusti tai ansaitsemattomasti jotain uutta ja ihanaa elämäänsä. En kadehdi. Olen iloinen heidän puolestaan. Saatan miettiä, että olisipa tuollainen kiva onnenpotku itsellenikin, mutta ei tällä kertaa. Ja jatkan elämääni.

Luulen, että tämä epäkateellinen elämänasenne on tehnyt elämästäni helpomman. Kerran kuuntelin erään ystävän tilitystä siitä, miten hän vertaa koko ajan, aina ja joka tilanteessa, itseään muihin, ja kadehtii. Ja miten kateus syö häntä.

Olin myötätuntoinen, mutta en osannut eläytyä ystävän ongelmaan. Mietin vain, mitä se sinulta on pois, jos toisia onnistaa. Sinä tavoittelet omaa onneasi, toiset omaansa. Siinä se on. Mutta ymmärsin myös, että kateus teki ystäväni elämästä helvetin. Mikään ei riittänyt.

Kuullostaa ylevältä ja hienolta, tuo minun asenteeni, eikö vain. Silti olen sitä mieltä että yllä oleva on ihan rehellisen itsetutkiskelun pohjalta kirjoitettu arvio minusta.

Kuten on alla olevakin.

Viime aikoina olen alkanut maistaa kateuden ilkeää makua suussani.

Kun Ronja kuoli, halusin pois kotiympyröistä. Halusin lämpöön. Halusin eksoottisiin maisemiin. Tai oikeasti, minulle olisi riittänyt Kanariansaaret, Rhodos tai mikä tahansa etelän turistihelvetti, jossa olisi ollut lämpöä, ja jossa emme ole Ronjan kanssa yhdessä olleet, joka ei muistuta minua Ronjasta. Mutta eihän minulla sellaiseen ollut varaa. Ei edes halvimpiin Egyptin turistipyydyksiin.

Minä olin pimeässä syksyssä, pimeiden ajatusten kanssa. Nyt ajatukset ovat jo hieman valoisampia, mutta maisema on yhä pimeä.

Ja samaan aikaan saan koko ajan viestejä kavereilta: "Moi, olen hetken pois kuvioista. Täytyy taittaa tämä kaamos piristysruiskeella. Ollaan Malediiveilla, Madeiralla, Vietnamissa, Thaimaassa, New Yorkissa.... viikko, kaksi, kuukausi, kaksi kuukautta..."

Ja äkkiä huomaan olevani kateellinen. Oikein kunnolla. Miksi aina muut? Miksi en minä? Miksi muilla on mahdollisuus paeta kaamosta ja kurjaa etelään, mutta minä joudun pimeässä tarpomaan? Kuolleen koiran muisto painavana peittona päälläni! Minä olen myös lomani ansainnut, perkele! Enkä halua kuulla yhtään miten hienoa ja kaunista ja uskomattoman upeaa ja vihreää ja lämmintä ja eksoottista ja kuvauksellista matkalla on ollut.

Sillä minä olen kateellinen. Ja se ei tunnu yhtään yhtään kivalta.

Omenankorjuussa

Teimme tänään pihatöitä!

Lauseen ei pitäisi merkitä mitään ihmeellistä, varsinkin jos muistaa miten me viime syksynä teimme pihatöitä ja rakentelimme uusia istusalueita kuukausitolkulla.  Mutta tämä syksy oli erilainen.

Kaikki pysähtyi siihen kun Ronja kuoli. Aika pysähtyi, tuli tyhjyys ja välinpitämättömyys monien asioiden suhteen. Ronjan eläessä puissa oli vielä lehdet, Ronjan lähdettyä minua ei kiinnostanut oliko lehdet puussa vai maassa. Omenat putoilivat puusta maahan, jokaisen omenapuun ympärillä oli rinki keltaposkisia omenoita, jotka hiljalleen alkoivat vettyä ja mätääntyä. Minua ei kiinnostanut. Viimeiset krysanteemit ja piiskut päättivät kukintansa ja muuttuivat risuiksi tai märiksi rumiksi soiroiksi masentavassa maisemassa. Minua ei kiinnostanut. Pihan ruukkukukat muuttuivat limaisiksi ruukkujen pintaa valuviksi iljetyksiksi. Mitä se minua kiinnosti. Hyvä kun nousin sängystä ylös. Alussa oli suorastaan uroteko jos jaksoin peseytyä.

Hiljalleen olemme palanneet elämään kiinni. Minä siirsin kaiken ajattelun ja energian johonkin uuteen, valokuvauksessa uusien tekniikoiden opetteluun, uuden objektiivin hankintaan, Ottilia Visions -kuvagallerian luontiin. Se pitikin elämässä kiinni.

Mutta pihalle oli vaikea mennä. Sillä pihalla me aina puuhastelimme Ronjan kanssa kahden. Minä kaivoin tai kitkin tai korjailin paikkoja, ja aina oli lähellä tuttu hahmo, joka seurasi työskentelyäni, jonka kanssa oli mukava aina välillä vaihtaa pari sanaa. Nuorempana Ronja halusi auttaa ja työnsi suippoa nokkaansa jokaiseen istutuskuoppaan, tanssi haravoitavien lehtien keskellä ja muutenkin osallistui pihatöihin niin paljon, että sai meiltä rotumäärityksen: avustava koira. Vanhempana se otti rauhallisemmin, asettui jonnekin lähistölle mukavasti makaamaan ja seurasi sieltä hievahtamatta puuhiani.

Ilman Ronjaa oli jotenkin vaikeaa lähteä pihalle. Annoin kaiken olla kuten oli, myyrät kaivoivat kekojaan, lehdet alkoivat muuttua limaisiksi, perennanraadot sojottivat ruskeina ja rumina . Sateiden jälkeen alkoi sieniä ilmestyä viherpenkkeihin, kai haravoimattomat lehdet ja mätänevät omput tarjoavat niille hyvän kasvupinnan.

Mutta tänään todellakin olimme molemmat pihatöissä, ensimmäisen kerran Ronjan lähdön jälkeen. Kimmo kuskasi puutarhakalusteet ja grillit sisään, nosti pumpun kaivosta ja leikkasi omenapuita ja ruusuja. Ja minä keräsin omenoita, keräsin, keräsin, keräsin, kaikkiaan 14 kottikärryllistä.

Ja tiedättekö, se teki ihmeen hyvää! Onneksi talvi on tullut näin hitaasti. Huomenna lähden uudella innolla tyhjentämään vielä kaikki ruukut, leikkelen talventörröttäjät perennapenkistä, poljen loputkin myyränkeot tasaisiksi ja haravoin sorakatealueelta märät lehdet pois, niin paljon kuin se on mahdollista.

Poskissa kipristelee mukavasti monen tunnin ulkona olon jälkeen. Keuhkot ovat täynnä happea. Vaikka selkä on väsynyt kaikesta kumartelusta ja jalat ovat väsyneet mäessä juoksemisesta ja kummallisissa asennoissa kurottelusta, on pitkästä aikaa hyvä olo, sellainen joka tulee fyysisen ponnistelun jälkeen.

Elämä siis jatkuu, ja Ronjan lähdön suru alkaa hiljalleen haihtua. Näinhän se tietenkin meneekin.

Emajoen värit

Tartto on Viron kaupungeista viihtyisin. Tämä on minun subjektiivinen mielipiteeni, mutta kyllä samaa todistavat muutkin.

Se on yliopistokaupunki, mikä tarkoittaa että väki on Tartossa ja varsinkin keskustassa ja sen kahviloissa ja kuppiloissa nuorta. Se on mutkaton ja letkeä kaupunki, jossa saamme hoidettua kaiken sen, mikä ei Otepäällä onnistu. Tartto on meidän henkireikämme. Siellä on kaikki.

Eilen oli taas Tartto-päivä. Lähdimme hakemaan viimeisiä vedoksia Ottilia Visions - myyntigallerian tilauksista kehittämöstä ja lähetimme niitä postitse eteenpäin. Sitten olikin aika mennä syömään hyvin  ja hieman kävellä Emajoen rannalla.

Tartto on monen vuodenajan kaupunki. Keväällä se herää talven jälkeen uuteen eloon, Tarton kevät on ihana ja se sekoittaa pään. Näin minulle on kertonut useampikin henkilö, jotka kertovat menevänsä heräävästä keväästä aivan sekaisin, he vain vaeltelevat puistoissa, istuvat puistonpenkeillä ja hymyilevät kaikelle.

Kesällä Tartto tyhjenee opiskelijoista ja tilalle tulevat matkailijat. Katukahvilat ovat täynnä vieraskielistä sorinaa, tyytyväisen näköisiä turisteja vaeltelee nyt puolestaan Tarton puistoissa ja vanhan kaupungin kaduilla. Emajoen rannalla nuoret ottavat aurinkoa. Pegasos-laiva vie matkustajia kiertoajelulla pitkin Emajokea. Kamerat räpsyvät.

Syksyllä Tarton puistojen sadat ja tuhannet lehtipuut, erityisesti suuret vaahterat, vaihtavat väriään. Maisema Toomemäeltä on mitä idyllisin vihreän ja keltaisen ja punaisen sinfonia.

Talvella, ja nyt tarkoitan kunnon lumitalvea, Tartto on kuin muinasjuttujen eli satujen kaupunki. Joulutorilla hiippailevat tontut, tervapadat leimuavat ja glögi tuoksuu.

Tartto on siis todella monen vuodenajan kaupunki - mutta juuri nyt, syksyn ja talven taitteessa, kun vettä sataa ja maisema on musta, se on riisuttu kaikesta kauneudesta. Eikä tarjoa valokuvaajalle, joka yrittää löytää esteettisesti miellyttäviä näkymiä, mitään kiinnostavaa. Vai tarjoaako?

Eilen siis oli meillä Tartto-päivä. Pääsimme liikkeelle aika myöhään päivästä ja pimeys oli jo laskeutunut kun olimme valmiita kaikista asioistamme. Kuten yllä kerroin, lähdimme Emajoelle kävelemään kameran kanssa.

Ja maisemathan olivat kaikkea muuta kuin kylmiä ja torjuvia. Atlantis-yökerho heitteli sinisiä kuvajaisia joen pintaan ja Tarton monet sillat, kuvauksellisimpana niistä Kaarisilta, heijastelivat nekin valojaan vedestä.

Minulla oli myös ihan opinnollinen päämäärä näissä kuvissa: harjoitella yökuvausta uudella objektiivilla.

Ohessa saalista eilisillasta. Enjoy!